18. huhtikuuta 2011

Metsä hoitaa mieltä


Jatkan vielä Metsästä hyvää -metsäseminaarin tuomien ajatusten innoittamana. Vesilahtelainen eko- ja ympäristöpsykologi Kirsi Salonen piti Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin järjestämässä metsäseminaarissa mielenkiintoisen alustuksen aiheesta Metsä hoitaa mieltä – luontoympäristö ja psyykkinen hyvinvointi.

Eko- ja ympäristöpsykologiassa luontoa hyödynnetään ihmisten parantamisessa ja hoitamisessa, sillä ekopsykologiassa ajatellaan että ihminen on osa luontoa, jolloin luonto tekee meille hyvää. Se parantaa ja rauhoittaa mieltä ja auttaa meitä palautumaan fyysisestä ja psyykkisestä stressistä. Näin ollen luonnosta vieraantuminen altistaisi ihmisiä terveysongelmille.

Japanissa on tehty lääketieteellisiä tutkimuksia metsän vaikutuksesta ihmisiin. Eräässä kokeessa otettiin tutkimuksiin osallistujilta verikoe ennen metsään menemistä ja toinen koe metsässä olon jälkeen. Kokeet osoittivat selvästi sen, että jo pelkästään yksittäinen metsässä käynti lisäsi elimistön puolustussolujen määrää (= paransi immuniteettia tauteja vastaan). Tutkimuksissa huomattiin myös, että metsäretket ja luontokokemukset elvyttivät muun muassa tarkkaavaisuutta, tehostivat toimintaa, lisäsivät ihmisten liikuntahalukkuutta ja auttoivat lasten ylivilkkauteen.

Opiskelin sairaanhoitajaksi 4,5 vuotta ja työskentelin hoitoalalla pitkälti toistakymmentä vuotta, miksi en ole aiemmin kuullut eko- ja ympäristöpsykologiasta? Tämän päivän terveyden- ja sairaanhoidossa huomioidaan luontoympäristön merkitystä hyvin vähän, jos ollenkaan.

Ote Rankka kutsumus -kirjastani: ”Vaikka osastolla olisi hyväkuntoisia potilaita, joilla ei ole rajoituksia liikkumisen tai kuntonsa suhteen, he eivät käy koko sairaalahoitojakson aikana ulkona. Viikko, kaksi, kolmekin saattaa vierähtää sisätiloissa. Jatkohoitopaikkaa odottavat potilaat saattavat jonottaa yli puoli vuotta osastolla käymättä kertaakaan pihalla. Sairaaloissa ei ole ulkoiluttajia.(…)Sairaalat ovat usein kauniissa, luonnonläheisessä ympäristössä. Pihat ja puistot ovat laajoja mutta autioita. Pääoven edessä on kyllä porukkaa tupakalla, samoin kahviossa on tungosta. Sairaala omii potilaansa liiankin tehokkaasti neljän seinän sisälle.

Kirsi Salonen kertoi, että tutkimuksissa on todettu niiden potilaiden toipuvan leikkauksesta nopeammin, jotka näkevät ikkunasta luontoa, verrattuna potilaisiin jotka katselevat rakennusten seiniä. Sairaanhoitajana työskennellessäni huomasin potilashuoneiden ikkunoiden olevan niin korkealla, että sairaalasängyssä makaava potilas ei nähnyt ikkunasta pihalle. Kun pumppasi sängyn niin korkealle, että potilas olisi nähnyt ikkunasta, sänky oli niin korkealla, että potilasta pelotti. Vaikka luontoympäristö on todettu hyväksi erilaisten laitosten sijoituspaikkana, terapeuttisena välineenä sitä ei tänä päivänä järin käytetä.

Sairaanhoitajaopistossa kerrottiin, että leikkaussali ja leikkaussalihenkilökunnan vaatteet ovat vihreät, sillä vihreän värin pitäisi rauhoittaa hermostunutta potilasta. (Eikö silloin koko sairaalan pitäisi olla väritykseltään vihreä?) Lisäksi mainittiin, että keuhkotautiparantolat sijoitettiin aikoinaan havumetsien keskelle, jotta sairastuneet olisivat eristyksessä toisilta ihmisiltä mutta myös siksi että havupuiden haihduttamat eteeriset öljyt avaavat hengitysteitä.

Milloin unohdettiin luonnon vaikutus vaivojen hoidossa? Vai onko sitä koskaan varsinaisesti huomioitukaan hoitoalalla? Miksi länsimaiselle lääketieteelle ja lääketeollisuudelle on annettu valta? Näinä kustannustehokkuuden aikoina tulee miettineeksi kuinka paljon säästöjä eli nopeammin parantuvia ja hyvinvoivia ihmisiä muodostuisi, jos hoidossa (ja yleensäkin yhteiskunnan suunnittelussa) huomioitaisiin luonnon ja ympäristön vaikutus. Fyysinen ja rakennettu ympäristö (ylirationaalisuus, kiire, taloudellinen hyöty, kilpailu, voittaminen, tehokkuus) vaikuttavat meihin jatkuvasti, koko ajan, vaikka emme huomaa sitä.

Kirsi Salonen veti metsäseminaarissa rentoutushetken, jossa hän ohjasi meidät mielikuvissamme mielipaikkaamme. Mielipaikan pitäisi kertoa siitä, mitä ihminen tarvitsee sillä hetkellä. Voimme tuoda elvyttävän luontokokemuksen aina mukaamme, olimmepa sitten missä vain, vaikkapa keskelle kiireistä työpäivää. Laita vain silmät kiinni ja mene mielikuvissasi pariksi minuutiksi mielipaikkasi saavuttamaan tunnetilaan.

Minä näen itseni mielipaikassani valtavan haavan juurella istumassa keväisen lehdon rinteessä mukavasti puun runkoon nojaten. Puiden oksien välistä suodattuu auringon valoa niin että minulla on lämmin ja rento olo. Sen ansiosta pystyn olemaan pitkään liikkumatta paikallani, joten en häiritse luonnon rauhaa, vaan eläimet uskaltavat tulla aivan viereeni. Seuraan katseellani haavan oksistossa liikkuvia lintuja ja eliöitä. Näen maasta pilkottavat kielonalut, puiden hiirenkorvat, pesämateriaalia keräävän sinitiaisen, pesäänsä poikasiaan ruokkimaan kiirehtivän oravan. Kuulen metsän takaa lähestyvät laulujoutsenten toitotukset, järveltä telkän siipiäänet, viereisestä kuusesta punarinnan kauneimman laulun. Myyrä rapistaa edellisvuoden puiden lehtien alla, muurahaispesästä kuuluu pientä tasaista rapinaa, kun ne korjaavat talven jäljiltä pesäänsä. Taustalla soi kymmenien eri lintujen laulu. Mielipaikkani mielikuvissa on aina kevät parhaimmillaan.

13. huhtikuuta 2011

Keskiviikkokolumni: Se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia


Suomessa on kummallisen paljon kuusia ja mäntyjä, siksi tammen ja vaahteran näkeminen tuntuu minusta aina erityisen mukavalta. Ne tuovat mieleeni lapsuudenkotini pihapuut Amerikan Illinoisissa.

Kaupungissa asuessani Tampereen Kalevassa, Ilvespuistossa kasvoi kaunis vaahtera. Puistolampun valossa sen ruskan värejä sai seurata myöhään syksyyn. Tammiin olen näillä leveysasteella törmännyt harvoin. Sitä kasvaa lähinnä maan eteläosissa muistuttaen ammoisista ajoista, jolloin Suomessa oli selvästi lämpimämpää kuin nyt.

Muutettuani sukutilalleni Alhonlahteen minut toivotti tervetulleeksi talon vieressä kasvava nuori puu, villi metsävaahtera. Se oli uusi tuttavuus ja kasvanut tänne niiden kahdenkymmenen poissaolovuoteni aikana.  Aivan kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi tänne ja kertonut, että kyllä täällä pärjää. Halusin heti istuttaa tammen sille kaveriksi.

Tuli ensimmäinen kevät ja istutin metrin korkuisen tammitaimen kylmään hiesuun. Sitä isoa istutuskuoppaa kaivaessani ymmärsin, että saattaisi olla vaikeaa saada se menestymään täällä. Toivoin, että se eläisi amerikkalaisten sukulaistensa tapaan ainakin tuhatvuotiseksi.  Miltä se silloin näyttäisi? Kuinka iso sen ympärysmitta olisi, minne asti sen oksat ylettyisivät? Mitä lintuja sen latvuksissa laulaisi? Tammi alkoi heti kasvaa maassa ja mielikuvissani.

Seuraavana keväänä tammi heräsi verraten aikaisin. Pienet hiirenkorvat kurkistelivat oksista iloisina, mutta kauhukseni kovat yöpakkaset palelluttivat pienet lehdenalut. Lopulta ne kuivuivat ja tipahtivat pois. Itkin. Voiko kukaan sietää tätä lannistavaa kylmyyttä?

Vaan tammi ei kuollutkaan, niin kuin luulin, se kasvatti uudet lehdet. Kesän aikana sen runko kasvoi paksuutta. Olin onnellinen. Oli aivan kuin osa amerikkalaista sieluani asuisi tuossa tammessa.
Tuli seuraava kevät. Pienet lehdet olivat taas aluillaan. Jälleen luvattiin yöpakkasia. Puu oli vielä niin nuori ja taas siltä menisi kasvuvoimaa hukkaan. Se oli niin pieni puu vielä. Pystyisin suojaamaan sen kasvuharsolla. Näin teinkin. Huppukuurussa oleva tammi näytti surkuhupaisalta. Tajusin, ettei touhuissani ollut mitään järkeä. Vaikka onnistuisinkin pelastamaan sen tänä keväänä, mitä sitten kun puu olisi kasvanut liian isoksi kasvuharsolleni? Muistin Muumipeikko Taikatalvi-sadun, jossa ”Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä. Älä pane, sanoi Muumipeikko. Se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”

Otin harson pois ja päätin antaa luonnon päättää puun kohtalosta. Yöpakkaset tulivat ja palelluttivat lehdet jälleen kerran pois. Sormeillessani kuivuvia, varisevia lehtiä mietin, onko minustakaan Suomessa tai maaseudulla eläjäksi. Pitkä talvi, kankeus ja kylmyys tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä.

Mutta tammi ei vähästä lannistunut. Se kasvatti jälleen uudet lehdet ja vahvisti taas runkoaan. Sille ei muodostunut yhtä selkeää päälatvaa, vaan useampia eri suuntaan kääntyileviä oksia. Yksi kääntyi etelään, toinen länteen, kolmas ja neljäs koilliseen ja lounaaseen.

Kului joitain vuosia. Ikuistin tammen ihmeellisen nopeaa kasvua valokuviin. Lähetin niitä isälleni Amerikkaan, jonka pihassa kasvaa ympärysmitaltaan 3,3 metriä oleva tammi. Isäni tuumasi, että onhan se jonkinlainen tammi tuokin. Puuni kaipasi kuulemma hoitoleikkausta. Ohjaile oksien kasvua, typistä ja leikkaa. Muotoonleikkausta olisi hyvä jatkaa läpi koko puun elämän, jotta sen haluttu muoto säilyisi.

Menin työhön käskettyyn. Seisoin tammen äärellä ja katsoin kanssani jo samankorkuiseksi kasvanutta puuta (168 cm). Tammi hymyili minulle ja ojenteli hassuja haarovia oksiaan kuin käsiään. Sen oksat hihkuivat: ”minä kasvan tuonne ja minä tuonne ja minä tänne ja tuonne!”. Runko kertoi hiukan möreämmällä äänellään, kuinka siitä tulisi iiiiiso runko. Heti kumarruin löysäämään sitä kiristävää myyräsuojaa.

Tuumasin, että puun juurten täytyi olla jo aika syvällä. Tammi oli sopeutunut. Jo kolmena keväänä se oli viivytellyt kauemmin kuin koskaan ennen lehtiensä avaamista. Se oli oppinut varomaan ja olemaan pidättyväisempi keväisissä tunteenpurkauksissaan. Vasta kun se on aivan varma, että kylmyys on poissa, se avaa lehtensä ja herää eloon. Kun muutaman kerran palelluttaa itsensä pahasti, oppii neuvokkaammaksi ja vahvemmaksi. Hivelin puun kauniita oksia, mietin miten niitä pitäisi leikata ja päätin, mihin ryhdyn. Se saisi kasvaa täällä ihan omassa rauhassaan juuri sen näköiseksi kuin se haluaisi, kurkotellen eri ilmansuuntiin ja korkeuksiin. Sellaiseksi kuin vain täällä voi kasvaa.
Pistin oksasakset taskuuni ja tyytyväisenä päätökseeni käännyin pois. En voinut olla nauramatta. Selvästi kuulin, kuinka tammi hihkaisi ja sen oksat venyivät heti sentin villimpään suuntaan.

4. huhtikuuta 2011

Metsästä hyvää



Tampereen Vanhalla kirjastotalolla järjestettiin 17.3 2011 Metsästä hyvää -seminaari, jossa kerrottiin vaihtoehtoisista metsänhoitotavoista ja metsiensuojelusta. Vanhan kirjastotalon musiikkisali oli äyriään myöten täynnä asiasta kiinnostuneita. Tämä kertoo siitä, että avohakkuille toivotaan vaihtoehtoja. Yksipuoliset metsänhoitoratkaisut huolestuttavat ihmisiä. Seminaarissa kerrottiin kuinka metsiä kannattaisi käsitellä, jotta puunkäyttö ei vaarantaisi metsien luonto-, virkistys- ja muita arvoja.

Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava kertoi metsien monimuotoisuudesta ja siitä miten Suomessa metsät on viime vuosikymmeninä mielletty lähinnä puuntuotantoalueiksi, vaikka metsät ovat tuhansien eri eliölajien koti. Punaisen kirjan uhanalaista lajeista 2200 asuu metsissä. Usein puhutaan sademetsien tuhosta ja sukupuuttoaallosta ja unohdetaan, että Suomessa on suunnilleen samanlainen tilanne. 108 metsälajia on hävinnyt, uhanalaisia lajeja on 814 ja silmälläpidettäviä 776.
Sulkava kertoi, että Etelä-Suomessa on liian vähän suojeltuja metsäalueita ja lisäksi ne ovat pieniä ja kaukana toisistaan. Tulevaisuudessa suojelupinta-alaa pitäisi olla huomattavasti enemmän ja suojelualueiden pitäisi olla toisiinsa kytköksissä niin että lajien siirtyminen alueelta toiselle olisi mahdollista.

Metsänhoidon professori Erkki Lähde kertoi taloudellisesti kestävästä metsänhoidosta. Hänen mukaansa hyvä metsänomistaja on: Laiska (tekee metsässään vain hyvin harvoin toimenpiteitä), Ahne (=kerää vain isot puut, koska tukkipuusta tulee paras rahallinen korvaus) ja Viisas (=jättää nuoret puut/alikasvuston pystyyn kaataessaan isoja puita, tekee metsässään vain välttämättömimmät työt ja nekin oikea-aikaisesti.).

Erilaisin tilastoin ja kaavioin Lähde osoitti, että avohakkuu ei kannata koskaan, arvioi sitä sitten metsän kasvun, taloudelliselta, metsän monimuotoisuuden tai virkistyskäytön kannalta.  Jatkuva kasvatus, jossa metsä säilyy kokoajan peitteellisenä tuottaa edullisemmin, helpommin ja paremmin tuloksin puuta, varjelee monimuotoisuutta ja säilyttää metsän virkistysarvot.

Projektipäällikkö Kimmo Syrjänen kertoi seminaarissa valtion Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelmasta (METSO 2008–2016), joilla lajistoltaan monipuolisia metsäkohteita suojellaan. Hän kertoi millaisia alueita ja ominaisuuksia metsällä pitää olla, jotta se täyttäisi METSO -ohjelman luonnonsuojelubiologiset kriteerit (kuten lahopuu, palanut ja hiiltynyt puuaines, jalot lehtipuut ja järeä haapa, lehdot, korvet, harjujen ja reunamuodostumien paahderinteet, tulvametsät ja metsäluhdat).

Tampereen ympäristösuojeluyhdistys on tehnyt tosi kivan metsän luonnontilaisuuden arviointiesitteen (katso tästä), jonka voi ottaa mukaan luonnossa liikkuessaan. Sen avulla voi opetella arvioimaan metsiä, joissa liikkuu. Tällaista olisin tarvinnut itsekin aikoinani, kun en tiennyt metsästäni mitään.

Olen huolestunut siitä miten yksipuolista neuvontaa metsänomistajille annetaan. Itse olen aikoinani saanut todella huonoja neuvoja metsänhoitoyhdistykseltä.  Onneksi en kuunnellut heidän suosituksiaan. Myöhemmin suojelin metsäni METSO -ohjelman kautta. Voin lämpimästi suositella sitä. Suojelukorvaus on kilpailukykyinen, se maksetaan kaikesta puusta, niin lahopuusta kuin hyvin kasvaneesta puustosta. Suojelukorvauksesta ei mene myyntivoittoveroa ja metsänomistaja säästyy isoilta kustannuksilta, (kun metsässä ei tarvitse tehdä maanmuokkauksia ja istutuksia) ja metsässä voi edelleen sienestää, marjastaa ja virkistyä monimuotoisen luonnon keskellä. Puhumattakaan siitä, että metsälajien koti säilyy.

Ihania, onnellisesti päättyneitä, metsätarinoita löytyy klikkaamalla tästä.
Valitettavasti vapaaehtoista suojelua ei juuri ole markkinoitu, tietoa pitää osata hakea. Kuinka moni metsänomistaja tietää METSO -ohjelmasta ja mitä se tarkoittaa? Kaikki metsänomistajat eivät tiedä millaista metsää he omistavat, jolloin he luottavat sinisilmäisesti heille annettuun yksipuoliseen tietoon. Sydäntä kylmäävän usein näkee vanhan monimuotoisen metsän hävinneen avohakkuun tieltä. Avohakkuita on kaikkialla ja valitettavasti niitä ilmestyy yhä aina vain lisää.

Viimeistään nyt olisi arvioitava uudelleen metsänhoidon perusteita ja kyseenalaistaa ovatko meille tarjotut metsänhoitoratkaisut oikeanlaisia. Metsillä ja luonnolla olisi meille niin paljon annettavaa, kun me ihmiset oppisimme myös antamaan, emmekä aina vain ottamaan.