23. helmikuuta 2015

Voimme elää parempaa elämää vähemmällä



Lännen Median ja Arvokeskustelijat ry:n kirjoitussarja haastaa yhteiskunnan vaikuttajia arvokeskusteluun. Suomalaista työtä ja toimeliaisuutta tarkastellaan eri näkökulmista. Minun puheenvuoroni oli eilisen päivän lehdissä. 
                                                               ***
Elämme velkaantuneessa tietoyhteiskunnassa taloudellisen ja ekologisen kriisin keskellä, jonka ongelmat tuntuvat mahdottomalta ratkaista. Elämä tuntuu hallitsemattomalta ja siltä, että se vaatii meiltä aivan liian paljon. Globaali maailmantalous on muuttanut aiemmat lainalaisuudet nopeasti. Ihmiset kaipaavat aivan toisenlaista elämää kuin mitä pelon ja negatiivisuuden kierre tarjoaa. Nyt työstä – tai mistä vaan – haetaan ratkaisua talouden nousuun, jotta voitaisiin jatkaa tätä samaa kestämättömään elämäntapaan perustuvaa mallia. Siis sitä, joka alun perin johti meidät tähän jamaan.

Olemme luoneet sairaan ja monimutkaisen järjestelmän, jossa luontoa hyödynnetään ”ilmaiseksi”, vaikka monimuotoisen luonnon arvo on ääretön. Puhtaalle vedelle, raikkaalle ilmalle, terveydelle tai kevään talitiaisen laulun tuomalle ilolle ei löydy hintaa. 

Hyvinvointi sisältää paljon asioita, joita ei voi rahassa mitata ja jotka eivät näy bruttokansantuotteessa. Siinä mittarissa hyvien asioiden menetys ei näy missään, mutta ekologiset tuhot – kuten kaivosten aiheuttamat ympäristökatastrofit tai avohakkuut – kasvattavat valtiontaloutta.

Lyhytnäköiset talouden korjausyritykset kuten ydinvoiman lisääminen, Suomessa harjoitettava kaivospolitiikka tai turveteollisuus luovat toivottomuutta. Modernin maailman melskeissä olemme kadottaneet luontosuhteemme ja suhteellisuudentajumme. On päivänselvää, että näin emme voi jatkaa. Meillä on valtava muutoksen aika edessä.

Harva pysähtyy miettimään, miten saisimme nuo muutokset aikaan, kun on niin monta akuuttia tulipaloa sammutettavana. Tuntuu, ettei pieni ihminen voi jämähtäneille instituutiolle mitään ja poliitikot haaskaavat aikaa ja mahdollisuuksia.

Päästäksemme ongelmien kehästä ja parantaaksemme elämänlaatuamme tarvitsemme ison vision. Keskittymällä perustarpeisiin meidän on mahdollista kirkastaa itsellemme, mitä aidosti haluamme elämältä. Kun palataan perusasioihin – laadukas ruoka, terveys, lämpö, rakkaus, hyvinvointi, puhdas luonto – paljastuu, kuinka paljon rahaa ja energiaa olemme syytäneet hyvinvointimme kannalta toissijaisiin asioihin. Hahmottaisimme tarpeen ja halun sekä välttämättömyyden ja turhuuden erot. Ihminen vaatii tietyn kurinalaisuuden ja kohtuuden tason voidakseen olla onnellinen ja kiitollinen asioista, joita hänellä on. 
 
Voimme elää parempaa elämää vähemmällä. Luopuminen kulutusajattelusta ei johda puutteeseen, jos tilalle tulisi kohtuuteen pyrkivä luonnonläheinen altruistinen elämä, jossa rahalla ja kovilla arvoilla ei olisi määräävää asemaa. Työ, hyvinvointi ja menestys saisivat uudenlaiset mittarit. Kaikki määriteltäisiin uudelleen.
Siirtyisimme elämäntapa- ja arvomuutoksen kautta kohti kestävää yhteiskuntaa, joka aidosti – ei vain viherpesten – pyrkisi talouden, kulutuksen, elintason ja ekologisen jalanjäljen pienentämiseen. 

Tarvitsemme poliittista muutosta ja vahvoja ihmisiä, jotka osaavat punnita, mikä on tarkoituksenmukaista tai ei. Säästämisen velvoite johtaisi rajoituksiin, määräyksiin ja ehdottomiin kieltoihin, mutta se loisi myös ennen näkemättömän tarkoituksen tunteen ja innostuksen, kun saisimme alkaa tehdä elämästä tolkullista ja selitettävää. Kaiken kierrättäminen olisi mahdollista, turhauttava tuotteiden tarkoituksellinen vanhentaminen ja kertakäyttökulttuuri kiellettäisiin. 

Kansalaispalkka mahdollistaisi pienenkin työn vastaanottamisen ja jakamisen, maailmanparantamisen ja toisten auttamisen ja helpottaisi muutosvaiheeseen sopeutumista tuoden ratkaisuja asioihin, jotka nyt tuntuvat vaikeilta tai mahdottomilta.

Meillä kaikilla on halu työskennellä paremman tulevaisuuden puolesta. Tarvitsemme tunteen, että meillä on tarkoituksellinen ja tärkeä työ ja elämäntehtävä. Silloin työ antaa eikä kuluta, eikä eläkkeelle ole kiirettä.
Perusvelvollisuutemme on huolehtia itsestämme ja ympäristöstämme. Elämän tarkoitus on turvata seuraavienkin sukupolvien elämä. Ei pelkästään ihmislajin, vaan kaikkien lajien elämä. Kun taaksepäin meneminen on viisasta, se on eteenpäin menemistä.

Keskustele aiheesta TÄÄLLÄ ja lähetä Lännen medialle palautetta: palaute(at)lannenmedia.fi


17. helmikuuta 2015

Aivasta reilusti - jos tartutat oikeanlaista virusta



Tässä muutamia otteita Malcolm Gladwellin kirjasta Leimahduspiste:

"Mietipä seuraavaa arvoitusta. Annan sinulle suuren paperiarkin ja pyydän sinua taittamaan sen kerran, ja sitten ottamaan taitetun paperin ja taittamaan sen taas, ja sitten uudelleen ja uudelleen, kunnes olet taittanut alkuperäisen paperin 50 kertaa. Kuinka korkea arvelet lopullisen pinon olevan?
Vastatessaan tähän kysymykseen useimmat ihmiset taittelevat arkkia mielessään ja arvaavat, että pino on puhelinluettelon paksuinen, tai jos he ovat tosi rohkeita, he sanovat että se on jääkaapin korkuinen. Mutta oikea vastaus on, että pinon paksuus vastaisi etäisyyttä aurinkoon. Ja jos taittaisit sen vielä kerran, pino olisi yhtä paksu kuin etäisyys aurinkoon ja takaisin. Tämä on esimerkki siitä, mitä matematiikka kutsuu geometriseksi sarjaksi.
Epidemiat ovat toinen esimerkki geometrisestä sarjasta: kun virus leviää väestössä, se kaksinkertaistuu ja taas kaksinkertaistuu, kunnes on (kuvainnollisesti) kasvanut yhdestä paperiarkista koko matkan aurinkoon viidessäkymmenessä askeleessa. Tällainen eteneminen tuottaa meille inhimillisinä olentoina hankaluuksia, koska lopputulos – seuraus – tuntuu olevan epäsuhdassa syyn kanssa. Jotta ymmärtäisimme epidemioiden voimaa, meidän täytyy hylätä tämä odotus suhteellisuudesta. Meidän täytyy valmistautua siihen mahdollisuuteen, että joskus suuret muutokset seuraavat pienistä tapahtumista, ja että joskus nämä muutokset voivat tapahtua hyvin nopeasti.
Leimahduspisteen maailma on paikka, jossa odottamattomasta tulee odotettua, missä radikaalit muutokset ovat enemmän kuin mahdollisia. Vastoin kaikkia odotuksiamme, se on varmaa."
                                               ***       
Tätä voi ajatella flunssaepidemian, muotivirtausten ja rikostilastojen kannalta ja se selittää mm. avohakkuiden ja luonnon kaltoinkohtelun lisääntymisen.


Mitä jos epidemia olisikin positiivinen ja meihin leviäisi ”luonnonläheisen elämän virus”? Joka kerran kun aivastaisimme, tartuttaisimme toisiimme rakkauden luontoon. Siitä taudista ei tarvitsisi koskaan parantua.

13. helmikuuta 2015

Erikoismustarastas ilahduttaa

Viime vuonna näihin aikoihin lintujen ruokintapaikalle ilmestyi tämän näköinen mustarastas. Se ei ollut kokonaan musta vaan sillä oli valkoisia höyheniä, joista puuttuu tumma pigmentti. Tällaista synnynnäistä muutosta pigmentin tuotannossa kutsutaan leukismiksi.

Oli mukavaa, kun mustarastaan pystyi tunnistamaan juuri siksi tietyksi linnuksi erikoisen värityksensä perusteella. Vaikka tiedän, että pihapiirissä viihtyvät samat linnut, sitä on vaikea todistaa vedenpitävästi. Linnut kuitenkin käyttäytyvät tietyllä luottavaisella tavalla (vuodesta toiseen), josta tiedän niiden olevan tuttuja lintuja. Ne tuntevat minut ja käyttäytymistapani, vaikka minä en aina tunnista niitä ja niiden tapoja - hyvistä yrityksistäni huolimatta. On harmillista, että meiltä puuttuu eläinten kyky nähdä UV-valoa ja erilaisia polarisoivia värejä. Olisi kiva tunnistaa eläinyksilöt toisistaan aina eikä vain poikkeustapauksissa.

Rengastus on ollut ihmisten tapa tunnistaa lintuyksilö samaksi ja oppia sen käyttäytymisestä ja muutoista, mutta se vaatii ikävää linnun pyydystämistä ja kiinniottamista. Alkutalvesta lähialueella havaittiin viiksitimaleita, ne ovat harvinaisuuksia näillä main. Linnut olivat alkuun olleet luottavaisia ja päästäneet ihmisiä lähelleen katselemaan niitä. Uudenvuoden tienoilla linturengastajat olivat virittäneet verkkonsa, pyydystäneet viiksitimalit ja rengastaneet ne. Sen jälkeen havaintoja linnuista on ollut vaikea tehdä. Linnut oppivat, ettei ihmisiin ole luottaminen ja alkoivat karttaa paikkaa jonne lintuhavainnoitsijat tulivat.

Mustarastaan erikoinen väritys teki mahdolliseksi tarkkailla sitä yksilönä häiritsemättä sen elämää. Kuulin vajaan kilometrin päässä asuvalta ystävältäni ”erikoismustarastaan” käyvän heidänkin pihallaan. Oli kiva ajatella, että se pärjäsi ja viihtyi ruokintapaikkojemme välillä.

Kesän tullen mustarastas katosi. Oli mahdoton tietää kuoliko se vai lähtikö se muualle pesimään. 

Kunnes tuli taas talviruokinnan aika. Kuka tulla tupsahti pihaan?
Vertailin valokuvista valkoisia laikkuja. Sama kaveri! Tuli niin hyvä mieli, kun se tulollaan vahvisti luottavansa tähän paikkaan ja jäi talveamme ilahduttamaan.  


Kevät 2014. Ruokintapaikka ei ole kovin esteettinen paikka kuvata lintuja. Pääasia onkin, että linnut viihtyvät.
Talvella 2015 ikkunan läpi kuvattuna (ja minähän en tunnetusti pese ikkunoita, ettei linnut lennä niitä päin, hih).

kevät 2014
talvi 2015