21. maaliskuuta 2017

Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.



Olin alkuvuodesta eräässä tapaamisessa. Meitä oli alle kymmenen ihmistä, kaikki ystäviä keskenämme ja juttelimme hyvässä hengessä. Kesken kaiken minulle tuli ahdistunut olo. Asetelmassa oli jotain mikä ei tuntunut hyvältä. En saanut paniikkihäiriökohtausta, mutta ymmärsin, että vastaavanlaisista tilanteista ne ovat silloin vuosia sitten lähteneet kehittymään.

Keskityin katselemaan ikkunasta pihalle ja hengitin. Sain tilanteen hallintaani ja huono olo meni ohi.
Luonnollisesti jäin miettimään mikä sai minut tuntemaan noin kaikkien vuosien jälkeen. Mikä pahan olon laukaisi?

Paniikkihäiriöstä olen kirjoittanut vuonna 2014 muun muassa TÄÄLLÄ ja kerron kuinka Sylvi-Sanni Mannisen väri-ihmisen määritelmä ja Outolintu-termi auttoi minua ymmärtämään itseäni hiukan paremmin.

Introverteista ja herkistä ihmisistä sanotaan, että pääkopassamme on käynnissä yhtaikaa monta eri prosessia ja informaation käsittelyä. Me tarkkailemme (tiedostamattammekin) ihmisten ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ja asentoja. Kaikkea sellaista mitä ei sanota ääneen. Vaistoamme paljon. Arjesta löytää merkityksiä joita muut eivät näe tai huomaa. Pieniä havaintoja ja tietoa tulee tavallaan liikaa ja sen vuoksi tavalliset tilanteet ja kanssakäymiset ihmisten kanssa johtavat eräänlaiseen ylikuormitustilaan.  

Tapaamista seuraavana päivänä analysoin ja mietin. Tuo kohtauksentyyppinen sai minut muistamaan miten pitkän matkan olen kulkenut. Ihminen on hassu. Terveys tuntuu niin itsestään selvältä, normaalilta, tilalta, että mielellään unohtaa miten haavoittunut oli. Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.

Tapaamista johti ”muotoihminen”. Muut olivat ”väri-ihmisiä” eikä meillä ollut luontevaa (näin siis tulkitsin). Tilanne oli tapaamisen epämuodollisuuteen nähden turhan jäykkä ja se tukahdutti. Halusin toimia spontaanimmin.  

Uskon, että kun ymmärrämme itseämme ja yhteyden omaan herkkyyteemme tapahtuu mielenkiintoisia selittämättömiä juttuja, joiden ansiosta hyvinvointi kasvaa entisestään.

Tosin näiden aarteiden löytäminen vaatii aikaa ja rauhaa.

Tuumin, että minun täytyisi muistaa lukea blogini Outolintu-kooste seuraavan kerran kun menisin nettiin (minulla ei ole edelleenkään älypuhelinta ja koetan säännöstellä tietokoneen ja netin käyttöä). Vaan minun ei tarvinnut. Istuin illalla nojatuolissa käyden läpi erästä lukuisista paperipinoistani, kun vastaani tuli alkuperäiset muistiinpanoni vuodelta 1998: Erilainen tutkimusraportti väri-ihmisten maailmasta muotojen yhteiskunnassa.  Kaikista sadoista ja tuhansista papereistani, juuri sen piti osua käteeni. 

Sitten kului muutama päivä ja sain Sylvi-Sanni Mannisen elämäntyötä jatkavalta Päivilän sanktuaarin säätiöltä sähköpostiviestin, että he haluaisivat lähettää minulle julkaisemansa Ajatuksen kirjasen. Merkitykselliset yhteensattumat ovat jänniä.

Muistelen kun aikoinani luin Outolintu-kirjaa minulla oli pyrkimys rauhaan, halu tavoittaa mielentyyneys. Tekstit lohduttivat ja auttoivat ymmärtämään ja hyväksymään, että saan olla tällainen, kun jotenkin koin syyllisyyttä reagointitavoistani. Ymmärrän nyt miten paljon olen muuttunut. Monet kirjan ajatelmista ovat omien ajatusteni kanssa tasapainossa. Onhan tässä vuosia kulunutkin ja paljon on ehtinyt tapahtua, mutta nyt oli jotenkin hauskan konkreettinen olo. Rauhallinen olo. Että tämä kaikki on minulle totta. Tähän ei tarvitsee enää yrittää erikseen pyrkiä.

Että ehkä väsymys sosiaalisiin tilanteisiin onkin eräällä tapaa perille pääsyä. (Jos päätän mennä seuraavaan tapaamiseen, voin ilmaista ääneen, että kaipaan epämuodollisempaa otetta ystävien kesken.)

Ehkä hetkellinen huono oloni tuli muistuttamaan, että elämä on kuluttavaa, koska aistii ja kokee niin paljon asioita. On OK olla väsynyt. On OK viihtyä omassa persoonassaan ja omissa oloissaan.
 

Aivan kuin linnunpoikanen puhkaisee
itseään ympäröivän kuoren,
samoin mekin vapaudumme oman
minämme rajoituksista ja alamme
tajuta ulkopuolellamme olevaa suurta
todellisuutta, vähitellen monikerroksisena
avautuvaa.
Todellisuus sisältää itseensä enemmän kuin olemme luulleet.
- Manninen 2006





4. maaliskuuta 2017

Nouseva kuu ja kevättä rinnassa

Uusimmassa Linnut-lehdessä on kolumnini: Mikä lintu sinä olisit? jossa pohdin ihmisten ja lintujen luonteita.

Toinen kolumni Miksi laulujoutsen on valkoinen? on luettavissa Ylen sivuilta & tästä alta (Edit 20.3.17: laitoin kuvat ja kolumnitekstin yhteen).
**
Viimeisimmän blogikirjoituksen jälkeen suljin tietokoneen ja menin kävelylle eräälle virtapaikalle. Siellä ruokaili yksinäinen laulujoutsen! Eilen seitsemän laulujoutsenta laskeutui lähitienoon pellolle. Naakat pihapuissa pitävät aika keskustelua, kun pesäpaikkoja koetetaan pitää tai varata toisilta. Viherpeipot, tiklit ja tintit, käpytikat, palokärjet ja pöllöt ilmoittelevat tunnelmistaan. 

Muutama yö sitten valvoin ja luin kirjaa, kun kettu haukahti muutaman metrin päässä vieressäni. Vain hirsiseinä oli välissämme. Tuli hieno fiilis! Ketulla on jännän käheä yskäisevä ääni, ihan erilainen kuin millaisen sille kuvittelisi.

Kohta lähden pöllöretkelle. Oli niin lämmin päivä ja nyt on näköjään tulossa tyyni yö, että luulen pöllöjen olevan äänessä tuolla ulkona tätä kirjoittaessanikin jo (iltakahdeksan aikaan). Toivottavasti ainakin puoleen yöhön mennessä olisivat vauhdissa. Laitan eväitä reppuun ja lämmintä vaatetta päälle. Oikein hyvällä säkällä voisi näkyä revontuliakin... ja kettuja ja jäniksiä. Toiveita pitää aina olla.

Nyt on nouseva kuu, joten on hyvä ajankohta laittaa esimerkiksi basilikan, tomaatin (ja viimeistään nyt chilin) siemenet sisälle itämään + muut lajit joilla on pitkä kasvuaika.

**
Ylen kolumniin liittyen tässä alla on muutama ottamani ”tosi tilanne” kuva havainnollistamaan laulujoutsenen monimuotoisia värejä. Ehkä kysymyksen pitäisikin kuulua: Onko laulujoutsen valkoinen? ;)

**

Miksi laulujoutsen on valkoinen?

Laulujoutsen on kuin vesi...


... sinisenhopeaa...


Lempipuuhaani on viettää aikaa luonnossa ja yrittää ymmärtää sen ihmeellisyyksiä. Kiinnostus eläinten – ihmistenkin - elämään saa mielikuvituksen liikkeelle.

Olen pohtinut paljon sitä miksi laulujoutsen on valkoinen. Valkoisen värin antaman suojan ymmärtää, kun joutsenet ovat muuttomatkoilla lumen ja jään keskellä. Kelluva ja pohjaa tonkiva joutsen muistuttaa lumista kiveä tai jäälämpärettä, mutta valkoinen ei äkkisiltään tunnu hääviltä suojaväriltä kesällä.

Olen lukenut joidenkin biologien arvioita, että ehkä laulujoutsen ei tarvitsisi suojaväritystä, koska saalistajat eivät ole niille merkittävä uhka. Tai että valkoisen värin ansiosta laulujoutsen näkyisi pimeässä ja varatut reviirit erottuisivat paremmin lajikumppaneille ylilennossa.

Minusta nämä selitykset tuntuvat jossain määrin keinotekoisilta ja rajoittuneilta.

Luonnontutkija-kirjailija John Muir on sanonut, että kirjat ovat askelkiviä, jotka näyttävät missä toisten mielet ovat käyneet. Kirjoja lukemalla ei varsinaisesti opi luontoa tuntemaan, mutta niiden avulla oppii tiedostamaan. Vasta pitkään harjoittelemalla ja luontoa alituiseen seuraamalla pääsee yksityiskohtaisiin havaintoihin.

Monia asioita emme tule ymmärtämään koskaan. Luonto ansaitsisi saada enemmän tulkinnan yritystä ja halua ymmärtää ja hyväksyä aiemmin esittelemättömiä asioita.

Luonnosta - ja elämästä - oppiminen vaatii jatkuvaa uudella tavalla ajattelua. Intuitiolle soisi enemmän sijaa. Kaiken ei pidäkään olla rationaalisesti selitettävissä, koska ihminen ei ole rationaalinen olento, ja koska luonto ei ole täysin selitettävissä. Kykymme ja aistimme ovat liian vajavaiset siihen. Vasta suhteellisen hiljattain on käsitetty esimerkiksi että linnut näkevät ultraviolettivärejä ja sellaisia valospektrejä, joita ihminen ei pysty.

Minä ajattelen, että joutsenenvalkoinen on aina hyvä maastoväri mihin vuodenaikaan hyvänsä. Laulujoutsen tarvitsee suojaväritystä siinä missä mikä tahansa muukin luonnoneläin.

Olen jo vuosia seurannut, miten vähän me ihmiset havaitsemme luonnossa. Isokin laulujoutsenparvi voi mennä vierestä ohi eikä niitä huomata, jos linnut ovat vaiti eivätkä pidä matkalento- ja varoitusääniään.

Vasta laulujoutsenten kuuluvat laskeutumis- ja reviirinpuolustamisäänet havahduttavat meidät etsimään näköhavaintoja linnuista. Ja siltikin paikallistamme ne usein vasta haeskelun jälkeen. Kuulo ohjaa näköämme. Kiinnostuksen kohteet puolestaan ohjaavat kuuloamme.

Joskus minua pelottaa, että aistimme ovat surkastumassa, koska emme vietä enää kovin paljon aikaa luonnossa. Silloinkin kun olemme fyysisesti siellä, keskittymisemme on usein muualla.
Eräänä kesäaamuna istuin ulkona kirjoittamassa. Katson kymmeniä kertoja päivässä rannan suuntaan. Niin silläkin kertaa.

Totesin, ettei rannalla pesivää laulujoutsenperhettä näy. Kirjoittaessani kuuntelin herkällä korvalla ympäristöni ääniä. Havahduin pieneen maiskutukseen. Kohotin katseeni selvittääkseni äänenlähteen. Hämmästyksekseni laulujoutsenemot poikasineen olivat parinkymmenen metrin päässä minusta pihlajan takana rannassa syömässä vesikasveja.

Joutsenten värit siivilöityvät pihlajan taustaksi, ilmaksi ja vedeksi, aivan kuin lintuja ei olisi ollutkaan. Ilman joutsenten syömisestä aiheutunutta pientä ääntä, olisin jäänyt siihen luuloon, kuten usein aiemminkin, ettei joutsenia ole lähettyvillä.

Joutsenet erottuvat – tai eivät erotu – ympäristöstään valaistuksen ja värien ansiosta. Kun viimein havaitsemme joutsenen, ihmisille on tyypillistä tuijottaa kohti keskittyneen kaksiulotteisesti, jolloin tavallaan korostamme valkoisuutta irrottamalla joutsenen ympäristöstään.
Jos maalaisi oheista kuvaa mukaillen taulua, mitä värejä pitäisi käyttää? Laulujoutsen ei ole valkoinen vaan siinä on jatkuvaa värien heijastusta. Joutsenen kaula on kermanruskeaan vivahtava ja vartalo on kasvillisuuden välejä, valoa ja ilmaa.

Joutsenen pää on kuin myrkkykeison tai sarjarimpin kukka ja kaula kuin viimevuotisen osmankäämin varsi.

Aikuiset valkoiset laulujoutsenet maastoutuvat melkeinpä paremmin kuin harmaat poikasensa.

Uidessaan laulujoutsen maastoutuu veden lainehtiessaan synnyttämään värien välkkynään. Joutsenen höyhenistö on heijastus, alati vaihtuva maalaus lintua kehystävästä ympäristöstä: sinistä, lilaa, tumman harmaata tai vaaleanpunaista. Valoa ja varjoa vaihtuvien taustojen mukaan.

Laulujoutsenten ja luonnoneläinten salaisuudet eivät ehkä koskaan aukene meille täysin, mutta kun pysähtyy, keskittyy ja avartaa mielensä, elämästä tulee värikkäämpää.



Siellä jossain on kokonainen joutsenperhe!

Sama kuva kuin edellä mutta lähemmäs suurennettuna.