31. maaliskuuta 2017

Henkeäsalpaava hetki: Kieku ja Kaiku

Kuuntele tätä:
https://youtu.be/5cXw9T8pCeo

Olin keräämässä pyykkejä narulta iltaseitsemän nurkilla, kun kurjet intoutuivat kuuluttamaan reviiriään. Hiivin äkkiä sisältä hakemaan nauhurin, että tekin saisitte nauttia tästä hetkestä. Pyykit toisessa kädessä, nauhuri toisessa, yritin olla hengittämättä...

Kaiku vastaa Mustikkavuorelta.

Tässä äänitteessä kuuluu pariskunnan yhteishuuto. Toinen aloittaa ja toinen yhtyy heti huutoon. 

Uskon että tämä on sama pariskunta kuin kaikkina aiempinakin vuosina, koska ne vahtivat samaa pesäpaikkaansa. Olemme olleet kohta vuosikymmenen naapureita toisillemme.

Nauhoitteesta kuuluu taustalta kauempaa mm. laulujoutsenten ääntelyä, viherpeippoja ja talitiaisia.

Talvella oivalsin, kun kävelin hiukan etelämpänä parinsadan metrin päässä luonnonniityllä kutsumallani alueella, miten hienot oltavat kurjilla olisi pesiä sielläkin. Koen suureksi luottamuksen osoitukseksi, että kurjet ovat päättäneet pesiä talostani muutaman kymmenen metrin päässä.  Mielestäni se osoittaa, että luonnoneläimet tunnistavat elinympäristönsä ja sen ihmiset äärimmäisen hyvin. Kehen voi luottaa, kehen ei.

Naurattaakin vähäsen. Ehkä luonnonniityllä kurjet olisivat liian kaukana ”pirttihirmun ”tarjoamasta turvasta? Ihmiset kun aiheuttavat niin paljon häiriötä kaikille lajeille. (Tarkoittamattaan tai tarkoituksella.) Joskus kannattaa olla "pelottava tapaus".  ;)
 
Ote Toisinnäkijän päiväkirjasta:
25. elokuuta 2009
Ei saisi yleistää, mutta täytyy sanoa että minulla ei ole yhtäkään hyvää kokemusta lintujen metsästäjistä tällä lahdella. Viimeiset viisi päivää niitä on tässä pörrännyt. Sataaviittäkymmentä metriä lähemmäs taloa ei saisi tulla metsästämään, mutta eihän kukaan näe meidän taloa täältä puiden takaa. Tai jos näkevät, välittävätkö he? 
Eilen vielä iltakymmenen jälkeen metsästäjät ampua kajauttivat kaislikon päästä. Sieltä on talolle alle sata metriä. Pamaukset kuuluivat hiljaisuudessa kuin tykin suusta. Sydämeni oli pysähtyä pelästyksestä, mutta myös ajatuksesta, että rakkaassa vaalimassamme paikassa saa yhtäkkiä joku heilua aseen kanssa tappamassa lintuystäviämme. Se sotii kaikkea oikeudentuntoani vastaan. Iltakymmeneltä on lisäksi jo niin pimeää, että metsästäjät eivät varmasti pysty näkemään ja tunnistamaan lajilleen, mitä lintua ovat ampumassa. Entä miten he ajattelivat linnun pimeästä vedestä löytää?
Ammunnan kuullessani singahdin raivon vallassa ulos rantatörmälle, silläkin uhalla, että he ampuisivat minut. Pääsin ampumisen jälkeen auenneeseen pahaenteiseen hiljaisuuteen ja karjaisin kovaan ääneen:
– Just nyt saa luvan loppua! Eihän täällä edes näe niitä lintuja! Ihmiset koettaa nukkua! Lähtekää meneen täältä!
Odottelin ja odottelin. Mitään ei tapahtunut. Ei ammuttu eikä edes venettä kolisteltu. Karjaisin keuhkoni tyhjiksi:
– ALKAKAA KALPPIA NYT!
Kuulostin varmaan pirttihirmulta. Veneessä alkoi kolina ja moottori käynnistettiin. Tajusivat sentään. On tuo niin törkeää touhua.
Kovin on mahdotonta metsästysrikoksestakaan kiinni jäädä, kun veneissä, joissa on ampuma-aseita, ei tarvitse olla rekisteritunnusta. Mitä siinä voi poliisille ilmoittaa?
– Ampuivat kaislikosta nousseen säikähtäneen harmaahaikaran, ruskosuohaukan tai laulujoutsenen. Vene oli valkoinen ja siinä oli kaksi miestä ja pyssyjä. Jättivät linnun veteen kitumaan, käynnistivät veneensä ja katosivat niemen taa.
– Se on voivoi, poliisi sanoisi.
Näin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen tulee mieleen, että jos jollain metsästäjällä naksahtaisi päässä ja se olisinkin minä, joka jysäytettäisiin hengiltä rantatöppäreeseen, niin salakaatajat saisivat kaikessa rauhassa hurauttaa veneellään järven pimeyteen. Koskaan eivät kiinni jäisi. Iltapäivälehtien lööpit kirkuisivat: ”Nainen kuoli metsästäjien laukauksiin!” Jos sen ansiosta muutettaisiin metsästyslakia (veneen, jossa käsitellään aseita, pitää aina olla rekisteröity ja metsästys on kiellettävä jokamiehiltä), kannattaisi tulla tapetuksi.
Kunhan eivät jättäisi kitumaan.

26. maaliskuuta 2017

Mentorin antamia oppitunteja

Katselin Yle Areenasta dokumentin Seymour: pianistin oppitunteja elämästä. Tässä vapaamuotoista yhteenvetoa. Dokumentti oli antoisa. Tunsin siinä paljon yhteneväisyyttä.   

Dokumentti on Ethan Hawken ohjaama. Hawke kertoi kamppailleensa löytääkseen syyn miksi hän tekee sitä mitä hän tekee. Hän ei halunnut rakentaa elämäänsä epäaidoille asioille. Ystävänsä päivällispippaloissa hän oli sattumalta istunut Seymour Bernsteinin vieressä, joka oli antanut turvallisuuden tunteen Hawkelle ja auttanut häntä ongelmissaan tavalla jolla hänen oman alansa ihmiset eivät olleet osanneet. Seymourista oli tullut Hawken mentori. Dokumentti kertoo mentorin merkityksestä oman identiteetin ja intohimon löytämiseksi.  

Seymour Bernstein on pianisti, joka oli kokenut vaikeaksi uran luomisen. Hän tunsi kauhua ennen lavalle menoa ja siellä ollessaan tunsi kauheita lukkoja. Hän pelkäsi saavansa kesken soittonsa muistikatkoja ja tunsi riittämättömyyttä. Hän mietti onko terveellistä luoda hieno ura nähdessään miten moni hienon uran luonut henkilö kärsii ja kuinka heidän lahjakkuutensa tekee heistä hirviöitä.
Seymour alkoi voida paremmin ja kokea onnea ja tyytyväisyyttä vasta 50-vuotiaana, kun hän päätti lopettaa esiintymisen ns. ”uransa huipulla” (mitä sillä kukakin ymmärtää). 

Häneltä on kysytty monasti eikö lahjakas ihminen, jolla on paljon sanottavaa esiintyjänä luovu vastuusta, jos hän jättää esiintymisen. Dokumentti näyttää pikemminkin kuin suoraan sanoo tai osoittaa, ettei siinä ole mitään vastuutonta. Päinvastoin.

Seymour opettaa ihmisiä. Hän haluaa olla amatöörimuusikko ja tehdä sen minkä hän tekee, rakkaudesta, tavoittelematta taloudellista hyötyä. Hän on asunut 57 vuotta samassa yhden huoneen asunnossa. Hän kokoaa vuoteensa kasaan pois tieltä ja pitää asunnossaan pianotunteja.
Seymour rakastaa yksinoloa ja viihtyy yksinään. Hän sanoo:

  • ”I thrive on solitude.”
  • ”Parasta mitä opettaja voi tehdä, on innoittaa ja kannustaa ihmisiä emotionaaliseen tunnelmaan, koko heidän elämänalueilla.”
  • ”Suuren lahjakkuuden ja ihmisen arvaamattoman maailman kontrasti on suuri. Niin suuri että ihmisistä tulee neuroottisia kun he eivät löydä tasapainoa näiden kahden välillä.”
  • ”Minun täytyy olla itsekseni jotta pystyn selvittämään kaikki mielessäni laukkaavat ajatukset. Ihmisten maailma on arvaamaton. Joku hyvin läheinen ihminen voi äkkiä sanoa jotakin ikävää ja tuo ihmissuhde katoaa. Meidän taiteemme sen sijaan on täysin ennustetavissa. Musiikki ei muutu koskaan. Musiikki luo järjestyksen tajua, ennustettavuutta, jotain mitä pystyy hallitsemaan.”
  • ”Aikuisilla on paljon opittavaa lasten viattomuudesta.”
  • ”Ammattitaito ei kiinnosta nykyajan ihmisiä. Nähtävästi se on heistä tylsää. Ammattitaitoa ei saavuta ilman harjoittelua. Harjoittelu on välttämätöntä.”
  • ”Et voi vain istua pianon ääreen ja soittaa. Soitto vaatii tuhansien ja taas tuhansien tuntien harjoittelun. Sitä tehdään viikkoja ja kuukausia kunnes teos on kunnossa.”
  • ”Oletko tosiaan riittämätön? Lakkaa marisemasta ja tee itsestäsi riittävä.”
  • ”Jos tähtitaivaan kuviot tarjoavat meille näkyvän todisteen järjestyksestä, musiikin täytyy olla sen korvin kuultava ilmentymä. Musiikin kautta me yhdymme. Musiikki tuo harmoniaa levottomaan elämään, karkottaa yksinäisyyden ja pahan olon. Musiikissa aistimme itsemme laajemmin. Musiikki muistuttaa meitä mahdollisuudesta täydellisyyteen.”

Ethan Hawke kertoi esiintyneensä viisi vuotta lamauttavan rimakauhun ja esiintymisjännityksen kourissa, johon Seymour vastasi tarinalla:

”Useampien pitäisi olla paljon hermostuneempia. Moni taiteilija ei ole riittävän hermona. Näyttelijä Sarah Bernhardt oli menossa pukuhuoneeseen valmistautumaan esitykseen. Ovella seisoi nuori näyttelijä nimikirjoitusvihko kädessään. Bernhardt kirjoitti siihen nimensä käsi täristen.
-          Madame, en halua olla töykeä mutta näytätte olevan hermostunut. Minkähän takia minä en koskaan hermoile kun menen lavalle?
-          Voi kultaseni, kyllä sinä opit hermoilemaan kunhan opit ensin näyttelemään.”

**
Dokumentissa tasan yhden tunnin kohdalla Ethan Hawke pohtii: ”Moni ei edes yritä elää elämäänsä paremmin. He vain yrittävät koota enemmän tavaraa. Katson ympärilleni ja näen, ettei se tuo onnea. Koko elämä on valjastettu siihen että pitää menestyä. Mietin itseäni ja ajattelen että minulla on puolet elämästäni edessäni. Jos en tavoittele aineellista hyötyä eikä minulla ole uskonnollista kutsumusta, mitä varten oikein elän? (...) Kun ajattelen työtäni ja yritän yhdistää sen taloudelliseen merkitykseen, syntyy valtava ristiriita. Välillä ajattelen, että se mitä ajan takaa on kauniimpi elämä. En vain osaa toteuttaa sitä.”
Seymour kysyy: "Etkö näyttelijän työssäkään?"
Ethan on mietteliään näköinen ja sanoo: "Pystyn siihen." (Tulkinta = Vaatii vain päätöksen, että pystyy.)

Kun Seymour oli nuorena miehenä juuri viety Korean sotaan, heille ei kerrottu heidän tarkkaa sijaintiaan. Hän heräsi viideltä aamulla. Koko tienoo oli sumun peitossa. Hän otti kourallisen pähkinöitä armeijan ruokailutilasta ja meni ulos syömään. Kun hän mutusteli pähkinöitä, hän näki että usvan keskeltä ilmestyi pieni nenä. Siellä oli kauriinvasa, jonka ilmeisesti sotilaat olivat kesyttäneet. Kauris tuli hänen viereensä ja alkoi hamuta hänen kädestään pähkinöitä. Silloin S. ajatteli, että hän on kuollut ja päässyt taivaaseen.

21. maaliskuuta 2017

Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.



Olin alkuvuodesta eräässä tapaamisessa. Meitä oli alle kymmenen ihmistä, kaikki ystäviä keskenämme ja juttelimme hyvässä hengessä. Kesken kaiken minulle tuli ahdistunut olo. Asetelmassa oli jotain mikä ei tuntunut hyvältä. En saanut paniikkihäiriökohtausta, mutta ymmärsin, että vastaavanlaisista tilanteista ne ovat silloin vuosia sitten lähteneet kehittymään.

Keskityin katselemaan ikkunasta pihalle ja hengitin. Sain tilanteen hallintaani ja huono olo meni ohi.
Luonnollisesti jäin miettimään mikä sai minut tuntemaan noin kaikkien vuosien jälkeen. Mikä pahan olon laukaisi?

Paniikkihäiriöstä olen kirjoittanut vuonna 2014 muun muassa TÄÄLLÄ ja kerron kuinka Sylvi-Sanni Mannisen väri-ihmisen määritelmä ja Outolintu-termi auttoi minua ymmärtämään itseäni hiukan paremmin.

Introverteista ja herkistä ihmisistä sanotaan, että pääkopassamme on käynnissä yhtaikaa monta eri prosessia ja informaation käsittelyä. Me tarkkailemme (tiedostamattammekin) ihmisten ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ja asentoja. Kaikkea sellaista mitä ei sanota ääneen. Vaistoamme paljon. Arjesta löytää merkityksiä joita muut eivät näe tai huomaa. Pieniä havaintoja ja tietoa tulee tavallaan liikaa ja sen vuoksi tavalliset tilanteet ja kanssakäymiset ihmisten kanssa johtavat eräänlaiseen ylikuormitustilaan.  

Tapaamista seuraavana päivänä analysoin ja mietin. Tuo kohtauksentyyppinen sai minut muistamaan miten pitkän matkan olen kulkenut. Ihminen on hassu. Terveys tuntuu niin itsestään selvältä, normaalilta, tilalta, että mielellään unohtaa miten haavoittunut oli. Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.

Tapaamista johti ”muotoihminen”. Muut olivat ”väri-ihmisiä” eikä meillä ollut luontevaa (näin siis tulkitsin). Tilanne oli tapaamisen epämuodollisuuteen nähden turhan jäykkä ja se tukahdutti. Halusin toimia spontaanimmin.  

Uskon, että kun ymmärrämme itseämme ja yhteyden omaan herkkyyteemme tapahtuu mielenkiintoisia selittämättömiä juttuja, joiden ansiosta hyvinvointi kasvaa entisestään.

Tosin näiden aarteiden löytäminen vaatii aikaa ja rauhaa.

Tuumin, että minun täytyisi muistaa lukea blogini Outolintu-kooste seuraavan kerran kun menisin nettiin (minulla ei ole edelleenkään älypuhelinta ja koetan säännöstellä tietokoneen ja netin käyttöä). Vaan minun ei tarvinnut. Istuin illalla nojatuolissa käyden läpi erästä lukuisista paperipinoistani, kun vastaani tuli alkuperäiset muistiinpanoni vuodelta 1998: Erilainen tutkimusraportti väri-ihmisten maailmasta muotojen yhteiskunnassa.  Kaikista sadoista ja tuhansista papereistani, juuri sen piti osua käteeni. 

Sitten kului muutama päivä ja sain Sylvi-Sanni Mannisen elämäntyötä jatkavalta Päivilän sanktuaarin säätiöltä sähköpostiviestin, että he haluaisivat lähettää minulle julkaisemansa Ajatuksen kirjasen. Merkitykselliset yhteensattumat ovat jänniä.

Muistelen kun aikoinani luin Outolintu-kirjaa minulla oli pyrkimys rauhaan, halu tavoittaa mielentyyneys. Tekstit lohduttivat ja auttoivat ymmärtämään ja hyväksymään, että saan olla tällainen, kun jotenkin koin syyllisyyttä reagointitavoistani. Ymmärrän nyt miten paljon olen muuttunut. Monet kirjan ajatelmista ovat omien ajatusteni kanssa tasapainossa. Onhan tässä vuosia kulunutkin ja paljon on ehtinyt tapahtua, mutta nyt oli jotenkin hauskan konkreettinen olo. Rauhallinen olo. Että tämä kaikki on minulle totta. Tähän ei tarvitsee enää yrittää erikseen pyrkiä.

Että ehkä väsymys sosiaalisiin tilanteisiin onkin eräällä tapaa perille pääsyä. (Jos päätän mennä seuraavaan tapaamiseen, voin ilmaista ääneen, että kaipaan epämuodollisempaa otetta ystävien kesken.)

Ehkä hetkellinen huono oloni tuli muistuttamaan, että elämä on kuluttavaa, koska aistii ja kokee niin paljon asioita. On OK olla väsynyt. On OK viihtyä omassa persoonassaan ja omissa oloissaan.
 

Aivan kuin linnunpoikanen puhkaisee
itseään ympäröivän kuoren,
samoin mekin vapaudumme oman
minämme rajoituksista ja alamme
tajuta ulkopuolellamme olevaa suurta
todellisuutta, vähitellen monikerroksisena
avautuvaa.
Todellisuus sisältää itseensä enemmän kuin olemme luulleet.
- Manninen 2006





4. maaliskuuta 2017

Nouseva kuu ja kevättä rinnassa

Uusimmassa Linnut-lehdessä on kolumnini: Mikä lintu sinä olisit? jossa pohdin ihmisten ja lintujen luonteita.

Toinen kolumni Miksi laulujoutsen on valkoinen? on luettavissa Ylen sivuilta & tästä alta (Edit 20.3.17: laitoin kuvat ja kolumnitekstin yhteen).
**
Viimeisimmän blogikirjoituksen jälkeen suljin tietokoneen ja menin kävelylle eräälle virtapaikalle. Siellä ruokaili yksinäinen laulujoutsen! Eilen seitsemän laulujoutsenta laskeutui lähitienoon pellolle. Naakat pihapuissa pitävät aika keskustelua, kun pesäpaikkoja koetetaan pitää tai varata toisilta. Viherpeipot, tiklit ja tintit, käpytikat, palokärjet ja pöllöt ilmoittelevat tunnelmistaan. 

Muutama yö sitten valvoin ja luin kirjaa, kun kettu haukahti muutaman metrin päässä vieressäni. Vain hirsiseinä oli välissämme. Tuli hieno fiilis! Ketulla on jännän käheä yskäisevä ääni, ihan erilainen kuin millaisen sille kuvittelisi.

Kohta lähden pöllöretkelle. Oli niin lämmin päivä ja nyt on näköjään tulossa tyyni yö, että luulen pöllöjen olevan äänessä tuolla ulkona tätä kirjoittaessanikin jo (iltakahdeksan aikaan). Toivottavasti ainakin puoleen yöhön mennessä olisivat vauhdissa. Laitan eväitä reppuun ja lämmintä vaatetta päälle. Oikein hyvällä säkällä voisi näkyä revontuliakin... ja kettuja ja jäniksiä. Toiveita pitää aina olla.

Nyt on nouseva kuu, joten on hyvä ajankohta laittaa esimerkiksi basilikan, tomaatin (ja viimeistään nyt chilin) siemenet sisälle itämään + muut lajit joilla on pitkä kasvuaika.

**
Ylen kolumniin liittyen tässä alla on muutama ottamani ”tosi tilanne” kuva havainnollistamaan laulujoutsenen monimuotoisia värejä. Ehkä kysymyksen pitäisikin kuulua: Onko laulujoutsen valkoinen? ;)

**

Miksi laulujoutsen on valkoinen?

Laulujoutsen on kuin vesi...


... sinisenhopeaa...


Lempipuuhaani on viettää aikaa luonnossa ja yrittää ymmärtää sen ihmeellisyyksiä. Kiinnostus eläinten – ihmistenkin - elämään saa mielikuvituksen liikkeelle.

Olen pohtinut paljon sitä miksi laulujoutsen on valkoinen. Valkoisen värin antaman suojan ymmärtää, kun joutsenet ovat muuttomatkoilla lumen ja jään keskellä. Kelluva ja pohjaa tonkiva joutsen muistuttaa lumista kiveä tai jäälämpärettä, mutta valkoinen ei äkkisiltään tunnu hääviltä suojaväriltä kesällä.

Olen lukenut joidenkin biologien arvioita, että ehkä laulujoutsen ei tarvitsisi suojaväritystä, koska saalistajat eivät ole niille merkittävä uhka. Tai että valkoisen värin ansiosta laulujoutsen näkyisi pimeässä ja varatut reviirit erottuisivat paremmin lajikumppaneille ylilennossa.

Minusta nämä selitykset tuntuvat jossain määrin keinotekoisilta ja rajoittuneilta.

Luonnontutkija-kirjailija John Muir on sanonut, että kirjat ovat askelkiviä, jotka näyttävät missä toisten mielet ovat käyneet. Kirjoja lukemalla ei varsinaisesti opi luontoa tuntemaan, mutta niiden avulla oppii tiedostamaan. Vasta pitkään harjoittelemalla ja luontoa alituiseen seuraamalla pääsee yksityiskohtaisiin havaintoihin.

Monia asioita emme tule ymmärtämään koskaan. Luonto ansaitsisi saada enemmän tulkinnan yritystä ja halua ymmärtää ja hyväksyä aiemmin esittelemättömiä asioita.

Luonnosta - ja elämästä - oppiminen vaatii jatkuvaa uudella tavalla ajattelua. Intuitiolle soisi enemmän sijaa. Kaiken ei pidäkään olla rationaalisesti selitettävissä, koska ihminen ei ole rationaalinen olento, ja koska luonto ei ole täysin selitettävissä. Kykymme ja aistimme ovat liian vajavaiset siihen. Vasta suhteellisen hiljattain on käsitetty esimerkiksi että linnut näkevät ultraviolettivärejä ja sellaisia valospektrejä, joita ihminen ei pysty.

Minä ajattelen, että joutsenenvalkoinen on aina hyvä maastoväri mihin vuodenaikaan hyvänsä. Laulujoutsen tarvitsee suojaväritystä siinä missä mikä tahansa muukin luonnoneläin.

Olen jo vuosia seurannut, miten vähän me ihmiset havaitsemme luonnossa. Isokin laulujoutsenparvi voi mennä vierestä ohi eikä niitä huomata, jos linnut ovat vaiti eivätkä pidä matkalento- ja varoitusääniään.

Vasta laulujoutsenten kuuluvat laskeutumis- ja reviirinpuolustamisäänet havahduttavat meidät etsimään näköhavaintoja linnuista. Ja siltikin paikallistamme ne usein vasta haeskelun jälkeen. Kuulo ohjaa näköämme. Kiinnostuksen kohteet puolestaan ohjaavat kuuloamme.

Joskus minua pelottaa, että aistimme ovat surkastumassa, koska emme vietä enää kovin paljon aikaa luonnossa. Silloinkin kun olemme fyysisesti siellä, keskittymisemme on usein muualla.
Eräänä kesäaamuna istuin ulkona kirjoittamassa. Katson kymmeniä kertoja päivässä rannan suuntaan. Niin silläkin kertaa.

Totesin, ettei rannalla pesivää laulujoutsenperhettä näy. Kirjoittaessani kuuntelin herkällä korvalla ympäristöni ääniä. Havahduin pieneen maiskutukseen. Kohotin katseeni selvittääkseni äänenlähteen. Hämmästyksekseni laulujoutsenemot poikasineen olivat parinkymmenen metrin päässä minusta pihlajan takana rannassa syömässä vesikasveja.

Joutsenten värit siivilöityvät pihlajan taustaksi, ilmaksi ja vedeksi, aivan kuin lintuja ei olisi ollutkaan. Ilman joutsenten syömisestä aiheutunutta pientä ääntä, olisin jäänyt siihen luuloon, kuten usein aiemminkin, ettei joutsenia ole lähettyvillä.

Joutsenet erottuvat – tai eivät erotu – ympäristöstään valaistuksen ja värien ansiosta. Kun viimein havaitsemme joutsenen, ihmisille on tyypillistä tuijottaa kohti keskittyneen kaksiulotteisesti, jolloin tavallaan korostamme valkoisuutta irrottamalla joutsenen ympäristöstään.
Jos maalaisi oheista kuvaa mukaillen taulua, mitä värejä pitäisi käyttää? Laulujoutsen ei ole valkoinen vaan siinä on jatkuvaa värien heijastusta. Joutsenen kaula on kermanruskeaan vivahtava ja vartalo on kasvillisuuden välejä, valoa ja ilmaa.

Joutsenen pää on kuin myrkkykeison tai sarjarimpin kukka ja kaula kuin viimevuotisen osmankäämin varsi.

Aikuiset valkoiset laulujoutsenet maastoutuvat melkeinpä paremmin kuin harmaat poikasensa.

Uidessaan laulujoutsen maastoutuu veden lainehtiessaan synnyttämään värien välkkynään. Joutsenen höyhenistö on heijastus, alati vaihtuva maalaus lintua kehystävästä ympäristöstä: sinistä, lilaa, tumman harmaata tai vaaleanpunaista. Valoa ja varjoa vaihtuvien taustojen mukaan.

Laulujoutsenten ja luonnoneläinten salaisuudet eivät ehkä koskaan aukene meille täysin, mutta kun pysähtyy, keskittyy ja avartaa mielensä, elämästä tulee värikkäämpää.



Siellä jossain on kokonainen joutsenperhe!

Sama kuva kuin edellä mutta lähemmäs suurennettuna.