13. lokakuuta 2019

Päivän ajatus

Pihahaapojen syysruskaa.

 Käteeni osui postikortti, jossa oli tunnelmiin sopiva ajatelma:

Säilytä sydämesi vapaana vihasta ja mielesi huolesta.
Elä yksinkertaisesti, odota toisilta vähän, mutta anna paljon.
Täytä elämäsi rakkaudella. Levitä päivänpaistetta.
Tee toisille, mitä haluaisit heidän tekevän sinulle.

8. lokakuuta 2019

Rankka lukijakirje


Haluan jakaa kanssanne tämän lukijakirjeen, jonka sain pari päivää sitten. Se herättää paljon ajatuksia. Kiitos kirjeen kirjoittajalle, joka pystyy avoimuuteen, rehellisyyteen ja mielensä muuttamiseen. Se vaatii vahvuutta. Samoin kuin kaikki hänen kokemansa. Elämä on aika julmaa.

**
Hei!

Nyt teen itselleni jotakin todella harvinaista: tykkään lukea, se on yksi intohimoni, ja joskus kirjat todella jopa puhuttelevat minua, mutta koskaan, ikinä en ole lähestynyt kirjailijaa itseään palautetta antaakseni. Nyt tulee sitten sekin tehtyä, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Luin kirjasi ’Irti oravanpyörästä’ ja ’Toisinnäkijän päiväkirja’ varmaan 4 - 5 vuotta sitten. Ensimmäisestä pidin todella ja se laittoi ajattelemaan asioita uudella tavalla, sillä olin todella väsynyt ja kaikenlaiset vaivat kiusasivat ja lääkärissä sain ravata jatkuvasti, kun syytä niihin haettiin. Oli vatsavaivaa, rytmihäiriötä, huimausta……. Kaikesta sain aina yksittäin puhtaat paperit, mutta olo ei kohentunut. Lääkäri, niin mukava kuin olikin, ei osannut niputtaa kaikkea yhteen ja sanoa, että olet uupunut, stressaantunut ja väsyttänyt itsesi loppuun. Kirjasi kautta aloin epäillä itse tälläistä vaihtoehtoa ja tutkia sen pahalaisen netin kautta uupumisen oireita ja syitä sekä stressin tuomia lisiä noihin oireisiin. Sieltä se syy omaan huonoon oloon löytyi pitkien lueskelujen ja vuosien kärsimisen jälkeen. Nyt olen toipumassa, toivottavasti, vaikka edelleen rimpuilen samassa työssä. Vaan viimein, näiden vuosien jälkeen, alan vaihto tai toisenlaiset työolot on ihan oikeasti suunnitteilla. Mutta ei siitä sen enempää.

Tuon oravanpyörän jälkeen ajattelin tuolloin, että olemme liki sukulaissieluja, kovin samanlaisia ja innolla tartuin toiseen kirjaasi. Se oli hirvittävä pettymys! (Jatka vain lukemista, jos tähän asti olet päässyt!!) Tästä kirjasta näin vain viherpiiperöpuolen ja asioiden vääristelyn, jota esimerkiksi metsähakkuiden suhteen kirjoitit ja pidit metakkaa. Myös elukoiden ’liian varovainen tarkkailu’ ja tavallaan inhimillistäminen kiukutti. (Helena Telkänrannan opuksiin ja tutkimuksiin perehdyttyäni, ei elukoita voi olla ’inhimillistämättä’….) Päätin, että siinä oli sitten viimeinen kirja sinulta, jonka luen, että onpa taas hölmö tyyppi kynän varressa. Totuushan kuitenkin oli (MINUSTA), ettei esimerkiksi hakkuita tehty kesäisin. Itse olen metsuriopit saanut noin 20v sitten ja ’tiedän mistä puhun’. Metsurit koulutettiin ottamaan muu ympäristö ja ihmiset huomioon ihan esimerkiksi putsaamalla polut hakkuujätteestä ja toisaalta pesimäajat olivat hiljaisempaa aikaa metsässä. Aukkohakkuut olivat toki olemassa ja ne olivat ikäviä, mutta siihen reikäänhän laitettiin äkkiä uudet taimet kasvamaan ja uusi metsä oli jo kohta tulossa. Elukat ja ihmiset tykkäävät. Hyvin ne koulussa aivopesivät ja esimerkiksi jatkuvasta kasvatuksesta ei edes puhuttu. Siitä silloin kysyin, mutta se leimattiin huonoksi ja kalliiksi vaihtoehdoksi eli unohda. Ja niin tein. Toisaalta olen myös metsästäjä ja mielestäni liioittelit noissa sorsastuskuvauksissa metsästäjien vastuutonta käytöstä. Ei me noin tehdä. Vääristelit ja kiusasit taas viattomia eli metsästäjiä ja metsäalanammattilaisia. (Älä vielä luovuta vaikka pahalta tuntuisi, kohta tuntuu nimittäin minusta pahalta.) Palautin kirjasi kirjastoon ja hymisin itsekseni, että kaikenlaisia sitä onkin.

Meni aikaa ja varmaan lukemani jäi hieman vaivaamaan takaraivoon kuitenkin. Havaitsin metsäkoneita kesälläkin työssä, mutta ne oli pieniä aloja ja harvensivat vaan (niin kuin se olisi muka pienempi paha kesäaikaan.) Jonkun moton jäljiltä tein hirvittävää savottaa itse, kun koetin lenkkipolkuani kaivaa harvennuksen jälkeen oksakasojen alta esiin ja manasin kuskin mielessäni, mutta samalla ajattelin, että tämä on varmaan vaan tämän yhden kuskin ongelma, kyllähän ne muut ajattelevat ympäristöään enemmän. Metsästäjien puheet alkoivat vaivata silloin tällöin, kun himoitsivat susien verta vaikka varmasti tiesivät ne rauhotetuiksi. Joskus ennen pidin sinisilmäisesti noita vain puheena, eihän nämä tutut oikeasti asiaan puuttuisi laittomasti, eihän. Kotitien laidasta lähti vanhahko männikkö, kirjasi palasi mieleen ja vielä enemmän, kun tien toinenkin laita parturoitiin ja ennen metsän läpi kulkeva, ihana kotitie kulkikin aakean laakean läpi. Silloin kivisti. Ei vielä kuitenkaan niin paljon, että olisin sinut päästänyt ’turhan vauhkoajan maineesta’, jonka olin itsekseni sinulle luonut.

Kyllä muuten kovasti nuo kirjasi kulkivatkin ajatuksissani matkassa vaikka ensin vastustinkin näkemyksiäsi maailman menosta. Ne todella jäivät kaihertamaan ja mietityttämään.

Ja sitten alkoi. Lapsuuden maisemani ja leikkimetsäni meni ensin ihka uuden ostoskeskuksen alle keskellä maaseutua, keskellä ei mitään!! Mäet tasattiin, metsät kaadettiin ja kaikki peitettiin asfaltilla ja kevytrakenteilla, joilla sai nopeasti pystyyn tämän ’hienon’ kauppakeskuksen varakkaille henkilöille. Jotta sinne saataisiin näitä varakkaita henkilöitä, piti kulkuyhteyksiä parantaa. Lisää lapsuuden maisemia meni moottoritien alle. Uskomattoman paljon tilaa tuokin mokoma väylä ottaa itselleen metsästä. Sydän itki eikä vain vähän vaan paljon. Ostoskeskuksen rakennustyömaalla nähtiin ahma. Ei todellakaan yleinen otus näillä alueilla. Vaan ei se ihmisiä sinällään hetkauttanut. Olihan nyt ostosparatiisi täälläkin, missä ei muuten ollut mitään. Hirviaidat eivät olleet ihan täysin valmiita, kun moottoritie piti avata käyttöön. Se kostautui ainakin sen yhden hirvilehmän kohdalla, joka oli mennyt vanhoja reittejään myöten keväällä vasoma-alueelta kesälaitumille ja ei saanutkaan vasaansa seuraamaan itseään aitojen yli. Vasa jäi toikkaroimaan tiealueelle ja emä ilmeisesti meni pelosta lopulta niin sekaisin, että oli onnistunut taittamaan niskansa jossakin uudessa ojassa tien lähellä. Tästä ei ollut vielä silloin tietoa, kun tuo pieni, parin päivän ikäinen vasa työnnettiin aitojen ali tien pohjoispuolelle ’äitinsä mukaan’. Jälkikäteen selvisi, että äiti oli eteläpuolella ja henki poissa. Taas itkin.

Nyt olen viime vuodet liikkunut kovin turtana täällä meillä päin ja katsellut, kun vanhempien metsien ympärille tulee kuitunauhoja ympäri vuoden ja hetken kuluttua ei sitä metsää enää ole. Muutamassa paikassa olen hirveällä kiireellä käynyt katsomassa upeita paikkoja, kun en tiedä, milloin koneet vievät ne viimeisetkin. Ja kaikkein kamalin, omalla tavallaan, oli se avohakkuu, josta tuloksena oli tyveltä maksimissaan 20cm paksuista mäntyrunkoa. Herää kysymys, että MIKSI??

Äitini osti vanhan mammalansa, kuin sinun Alhonlahti, sillä erotuksella, että omat isovanhempani edistyksellisinä ihmisinä ottivat omana aikanaan sen tilan metsät tehometsätalouden piiriin siitä jatkuvan kasvatuksen tavasta, jota edellinen sukupolvi oli tehnyt. Minäkin muistan ne upea, vanhat metsät, mitä siellä aikanaan oli. Nyt on taimikkoa, tehokkuuden nimissä aina yhtä puulajia alueellaan ja sen metsäalueiden hoidosta on käyty melkoista vääntöä sukua vastaan. Onneksi äiti on samoilla linjoilla kuin itsekin eli kestävällä periaatteella. Otetaan polttopuuta silloin tällöin pois, kesällä alue saa vain olla ja muutenkin runkoa hehtaarilla pidetään aivan liian paljon, jos metsänhoitoyhdistykseltä kysyttäisiin. Se on ihana paikka ja siellä todella sielu lepää taas nykyään vaikka metsä on nuorta. Lepää silloin, kun suku ei ole paikalla antamassa neuvojaan….. Vaan sitä 15 minuutin paikkaa ei oikein sieltäkään tahdo enää löytää. Niin surullista. Etenkin, kun itsestäni olen huomannut, että tuo moottorien tekemä taustamelu, mitä ei edes kunnolla kuule, tekee minulle pahan olon. Ei fyysisesti, mutta jotenkin sisäisesti. Olo ei ole rento. Tuo stressi varmaan vaikuttaa vielä siihen asiaan ja se ’pakene tai taistele’ -olo, joka on tuolla pohjalla.

Tosiaan. Noin neljä vuotta sitten leimasin sinut hörhöksi, nyt kaivoin kirjasi kirjastosta uudelleen käsiini ja olen sitä mieltä, että olisinpa herännyt itse samanlaiseksi ’hörhöksi’ jo paaaaljon aiemmin. Miten sitä voikaan sulkea silmänsä ympäristöltä ja tukeutua siihen kauan sitten saamaansa oppiin, joka ei selkeästikään enää päde? Jos itse on metsurina tai metsästäjänä asiallinen, haluaa nähdä kaikki muutkin alan harjoittajat samanlaisina ja jos joku ulkopuolinen alkaa arvostella näitä ’omia’, nousee heti barrikadeille ja alkaa vähintään mielessään puolustaa heitä. Näkemättä sitä totuutta. Tämä kohta hävettää minua nyt suuresti. Aivan turhaan leimasin sinua yhtään miksikään ja nyt olen sitä mieltä, että todellakin aivan asiasta olit huolissasi. Niin olen minäkin. Nyt. Valitettavasti se omalla kohdallani vaati vain sen, että kaikki tuo myllerrys piti tuoda tänne kotiportille asti. Luettuna ja toisen kokemana se ei ollut totuus vaan ’pelkkää hörhöilyä ja pienestä valittamista’. Olen pahoillani!

Nyt toivon, että jatkat kirjoittamista ja laitat ajatuksia viriämään yhä uusien ihmisten päähän. Aikaa se voi viedä, kuten omalla kohdallani, mutta aina jos joutuu ajattelemaan, vaikka olisi erimieltäkin, se itse asia ei painu unholaan ja sitä kautta siihen kiinnittää huomiota ja ehkä alkaa nähdä asiat niin kuin ne ovat eikä niin kuin kuvittelee tai toivoo niiden olevan.

Hyvää jatkoa sinulle Alhonlahteen!! Ja toivon todella, että aukkohakkuut menevät laittomiksi ja toisaalta jatkuva kasvatus tulee saamaan enemmän jalansijaa metsänhoidossa, kuten professori Erkki Lähde on koettanut saada aikaiseksi jo 1970-luvulta asti. Minä ainakin kannatan tätä!!

**