Sivut

22. elokuuta 2015

Kirje tuntemattomalle ystävälle



Sain lukijakirjeen, jossa kirjoittaja kertoi työuupumuksestaan ja masennuksesta. Kun sain (käsin kirjoittamani) kirjeeni valmiiksi, ajattelinkin julkaista vastaukseni täällä blogissa. En pysty millään vastaamaan kaikille minulle kirjoittaneille, pahoittelut siitä (yritän kuitenkin kovasti), joten ehkä tämä toimisi eräänlaisena avoimena kirjeenä kaikille ja antaisi tukea sitä tarvitsevalle. Että tällaista tänne kuuluu ja tällaisia ajattelen. On helpottava tietää, ettemme ole yksin tuntojemme kanssa. On tärkeää olla rohkea ja kulkea omia polkujaan.  

Kurjillakin on laskuvarjot.

 ***

Hei ystäväni,                                                                                                                       22.8.2015 Hämeenkyrössä
istun aamukasteisella pellolla puutarhatuolissa sinun tekemäsi villasukat jalassani. Kiitos aivan ihastuttavasta paketista! Se oli seikkaillut vissiin Kyröskoskellakin mutta löytänyt lopulta muutaman mutkan takaa omaan postitoimipaikkaani, jos kävin sen (aivan ihmeissäni ja onnessani) noutamassa. 

Olen tavattoman huono kirjoittamaan kiitos-kirjeitä tai ilmaisemaan mitä tunnen. Tulen niin iloiseksi, että alkaa ihan itkettää eivätkä mitkään sanat riitä kuvaamaan tunteitani. Lähetän sinulle niin paljon voimia, iloa, rakkautta ja energiaa ettei sanoin pysty ilmaisemaan. Kirjeesi, käsinkutomasi sukat, suklaa ja ristikkolehtikin vielä (odotahan kun kerron...) kohottivat ja antoivat lohtua.

Tarinasi on mielenkiintoinen, mutta rankka, ja kuvastaa hyvin tätä nykyelämän raadollisuutta. Silti aistin sanoistasi ja käsialastasi valtavan elämänilon ja sellaisen ihmisen, jota ei lannisteta. Voit toteuttaa vielä vaikka kuinka monta unelmaasi kun et anna talloa itseäsi urautuneisiin rutiineihin. Olet selvästikin luova ja taiteellinen. Se juuri käsinkirjoitetuissa kirjeissä viehättää kun siitä pystyy lukemaan niin monta asiaa ihmisen persoonallisuudesta, mielialasta ja oivaltaa rivien välisiäkin juttuja.

Minun käsialastani voi ainakin vetää sellaisia johtopäätöksiä, että kynä ei liiku tarpeeksi nopeasti ajatusteni mukana ja siksi kirjoitukseni alkaa olla aika mahdotonta luettavaa nykyään, sorry!

Kävin siellä pohjoisessa vuosi sitten järjestäessäni geologiaseminaaria Rokualle. Aivan ihastuttava paikka! Mutta kyllä minä silloin mietin, että niin pohjoisessa asuvilta ihmisiltä vaaditaan aivan tietynlaista luonteenlaatua ja sisua. Olen harvoin käynyt niin pohjoisessa ja reissu oli silmiä avaava.

Minä uskon, että vain erityisen herkät ja tuntevat ihmiset sairastuvat vakavaan työuupumukseen ja masennukseen. Se kertoo omantunnonäänestä, moraalista ja usein myös siitä että koettaa saada hyväksyntää ja rakkautta loppumattomalla työnteolla ja puurtamisella. Koetamme vakuuttaa läheisemme ja toisen ihmiset siitä että olemme rakastamisen arvoisia. Taatusti olemme! Vaikkemme laittaisi tikkua ristiin! Suomalaiset ovat tehneet puurtamisesta ja arjen velvollisuuksista oman taitolajinsa. ”Kulissien” on oltava kunnossa ja oma sisin kylmettyy roudan ja hankien alle.

On aivan hullua että työpäiviä pitäisi entisestään pidentää, kun niitä pitäisi lyhentää. Meillä länsimaisilla ihmisillä on jo kaikki ja aivan liikaa. Ei ole mitään väärää siinä että huahtaa välillä. Elämän parhaat asiat eivät maksa mitään, mutta monesti ne vaativat aikaa, että ehtii havahtua, ajatella ja pysähtyä. Jos on kokoajan ”ulkomaailman” ohjaama, menettää olennaisen.

Kaikkien näiden vuosien aikana olen jatkuvasti joutunut puolustamaan valintojani. Työntekemisen vimma on niin lujassa. Masennusta pidetään sairautena mutta minusta se on terve reaktio nykyelämään. Miten maailmasta on tullut niin hullunkurinen? Eikö ole terve reaktio tuntea alakuloa ihmislajin valintoja kohtaan?

Kerroit että olit hyvin työorientoitunut ja ahkera, koetit palvella asiakkaasi niin hyvin kuin osasit, muttet jaksanut enää entistä tyyliä. Elimistömme on hyvin viisas. Liian harvoin kuuntelemme sitä. Minä yritän kuunnella tuntojani ja elimistöni oireita tarkalla korvalla ja silti ylitän rajani. Tänä kesänä sain huuliherpeksen, se on minulle aina merkki ylirasitustilasta. Olin ahertanut pihalla liikaa, tehnyt ”hevosen hommia” – joita siis rakasta tehdä intohimoisesti – mutta kun olen suhteellisen pieni naisihminen –kaikkia niittämisiä, marjan poimintoja, sienestyksiä ja muuta fyysistä ei jaksa määräänsä enempää. Niinpä yritin ottaa iisimmin, parantelin huultani... ja taas aloitin niittämisen uudestaan. Elimistö antoi minulle kovemman opetuksen: Tulehdutti oikean käteni. Nerokasta! En voisi edes kirjoittaa! Eli totaalilepoa vaan. Paitsi ei... aivoni käyvät jatkuvaa ylikierrosta kun mietin kirjoittamista, opiskelen uusia asioita, kerrytän ja lajittelen lehtileikekokoelmaani ja mietin mitä kaikkea ehtisinkään tekemään, jos olisi yhdeksän elämää. 

Luin erästä kirjaa, jossa puhuttiin luovuudesta ja siinä tuli vanhanajan termi vastaan: neurastenia. Minua nauratti. Se termi kuuluu samaan sarjaan vähävoimaisuuden ja erityisherkkyyden kanssa. Ajatteleminen on käsittämättömän kuluttavaa. Aivothan vievät suuren osan syömästämme ravinnosta. Tästä ei paljon puhuta kun vatvotaan erilaisia superdieettejä ja keksitään ties mitä urheilumuotoja. Paljon tehokkaampaa olisi istua kannonnokassa (tai puun oksalla) ja yrittää ajatella. Se on vaikeaa ja siksi sitä ei juuri suosita tänä päivänä. On helpompi porhaltaa täyttä päätä kohti katastrofia. Kodin kyltti olisi hyvä: Ajattelu on sallittua

Tämä kirje nyt rönsyili sinne tänne ja tuonne ja piti vielä kertoa niistä ristisanoista. Olen koko ikäni halunnut oppia ratkomaan ristikoita ja kysellyt aina silloin tällöin ystäviltäni apua: ”miten näitä ratkotaan?” En ole päässyt niihin sisälle. Tänä kesänä sain sellaisen ystävän joka perehdytti minut ristikoiden maailmaan ja voi miten olen nauttinut! Elämän pieniä suuria nautintoja! Olen oppinut niin ihmeellisiä uusia sanontoja tai sanoja ja oivaltanut suomen kielen sanoja ihan toisella tavalla! Tosin nyt rasitan päätäni silloinkin kun pitäisi levätä. Jouduinko ojasta allikkoon?

Eilen olin nukahtamaisillani päiväunille helteen raukaisemana, toinen silmä lurpsui jo ja olin jo osittain valveunessa, kun käsi kirjoitti ristikkoon kohtaan ”hinku”, neljä kirjainta: I....N...T...O. Teksti ja kynä ei pysynyt enää ruudussa. Sitten luovutin ja nukahdin siinä silmänräpäyksessä.

Siihen sanaan kulminoituu paljon. Into. Meillä pitää olla hinku ja into tekemisiimme, silloin elämme ja työskentelemme innolla. Meillä pitää kuitenkin olla hinku ja into kohtuuteen (ja ajatteluun), ei materialististen oikkujemme toteuttamiseen.

Elämä on yhtä harjoittelua ja itsensä ymmärtämisen yritystä. Juuri kun jotain luulee tajuavansa, taidamme kuolla pois. Seuraava sukupolvi joutuu taas aloittamaan alusta kun eivät osaa ottaa vanhemmilta ihmisiltä opiksi.

Tätä kirjoittaessani aamusumu on tihentynyt (kumma kyllä), naakkaparvi ja närhet ovat paenneet varpushaukkaa, tiaiset pitävät jo syksyn ääntelyitään pitkän hiljaiselon jälkeen. Rastaat ovat tulleet helpottamaan marjanpoimuu-urakkaani ja kurkia on muuttanut jo näin aikaisin aamusta. Yksi kahdeksan kurjen parvi tuli matalalta, yksi kurki piti pienen varoituskorahduksen kun havaitsi minut keskellä peltoa. Sitten ne avasivat siipensä ”laskuvarjoasentoon” ja laskeutuivat viereiselle pellolle.

Metsästyskauden alku ja metsästäjät ovat ajaneet kaikki linnut liikkeelle. Kurjilla ei olisi vielä kiire minnekään kun on näin lämmintä, niillä olisi hyvä mahdollisuus tankata itsensä vahvoiksi kovaa muuttokoettelemusta vastaan mutta ammunta säikäyttää kaikki eläimet liikkeelle, nekin joita ei metsästetä. Eiväthän eläimet tiedä mikä ihmistä riivaa.

Toinen surun aihe on uusi hullutus: Venetsialaiset. Ilotulituksia on joka niemen notkossa ja linnut jotka ovat jo valmiiksi sekapäisiä 20.8. alkaneesta silmittömästä räiskinnästä panikoituvat lopullisesti ja pakenevat. Sitten ihmetellään uutisissa kun lintukannat ovat romahtaneet 20 vuodessa.

Ihminen ei piiskaa vain itseään vaan näännyttää toisetkin lajit hengiltä.

Laulujoutsenten poikaset eivät osaa edes lentää vielä. En ymmärrä miten metsästys voidaan sallia silloin, kun osa eläimistä ovat lentokyvyttömiä, vaikkeivät metsästäjien listalla (vielä) olekaan. Suomen metsästyslait ovat niin vanhoja, että silloin laulujoutsenia ei ollut kuin muutama (metsästyksen vuoksi). Ei tarvinnut tai osattu ottaa sellaisia huomioon. Ihminen on vaan niin tyhmä.
Meillä on vielä paljon kompasteltavaa ja opittavaa.

Mutta siksi kirjeesi oli niin lohduttava ja toivoa herättävä. Meitä tasapainoa ja rauhaa toivovia ihmisiä on yhä enemmän. Meidän on tuotava ajatuksiamme enemmän julki ja muistutettava toisenlaisista valinnoista.

Kirjoitit, että pelkäsit menehtymistä, olosi oli niin hirveä. Olemme kuin metsästäjiä pelkäävät linnut. 

Kun valitsemme toisin, näemme kohtuullisuuden ja kiitollisuuden – on niin paljon mistä olla kiitollinen – tunnemme syvää iloa ja onnea: elokuun helteet, villasukat aamukasteisella pellolla, käsinkirjoitettu kirje, ratkaistu sana ristikkoon, mustaherukoita rastaiden seurassa aamupalaksi, palokärjen huuto (vielä pystyssä olevasta) metsästä, ylitse lentävä laulujoutsen joka kohta laskeutuu järvelle poikastensa luo ja pitää laskeutuessaan tervehdystoitotuksen, sadat – tai tuhannet – hämähäkinseitit paljastuneina aamukasteessa.
  
Elämä kietoo verkkojaan ja seittejään. Aurinko kuivattaa aamukasteen kyyneleet pois ja seitti väikkyy prisman eri väreissä auringon säteiden vaikutuksesta ja polttaa pahat unet pois. Pidetään seittimme puhtaana ja ehjänä ja muistetaan, että jokin niin hauras voi olla äärimmäisen vahva ja sitkeä. 

Kaikkea hyvää elämääsi! Sanojasi lainaten: Ole rohkea! Ollaan aina arvokkaita!
Rakkaudella Kaarina