Sivut

25. kesäkuuta 2016

Toisinnäkijän päiväkirjaa juhannuksena 2016



Tein eilen ainoaa juhannusperinnettäni, laskin kuulemiani tai näkemiäni lintuja. On ollut hiljainen lintukevät ja -kesä, joten en odottanut kummia havaitsevani. Kunhan olin ja nautin juhannuksen rauhasta. 


Muistelin äitini aikoinaan kertomaa tarinaa kuinka hän oli (vuonna 1954 noin 12-vuotiaana, ehkä?) mummon serkun luona lahden sivulla viettämässä juhannusta. Hän oli nuorison kanssa talon vintillä. He löysivät vanhan gramofonin mutta sille kaveriksi vain yhden savikiekon. Sitä oli soitettava, kun vaihtoehtoja ei ollut. He nostivat gramofonin ikkunalaudalle, avasivat vintin ikkunan ja virittivät soittimen pyörittämällä kammesta. Tyyni järvi kuljetti musiikin kauas juhannusjuhlijoille: ”Kulkuset kulkuset riemuin helkkäilee. Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee...


Eilenkin oli tyyni järvi. Seurasin rannan vedessä uivaa, ruokailevaa ja peseytyvää laulujoutsenperhettä. Yhtäkkiä emolinnut, Ansa ja Ikonen, nostivat päänsä, puputtivat poikasensa kasaan ja niin sanotusti pakkasivat kamppeensa ja lähtivät uimaan kauemmas.


Olen ollut niiiiin kiitollinen, että joutsenet (tosin vasta) tänä kesänä palasivat rantaani viimesyksyisen koiraepisodin jälkeen, josta kerroin TÄÄLLÄ. Kukapa olisi silloin osannut arvata miten paljon se vaikuttaisi elämiimme. 


Joutsenpari palasi keväällä tähän lahteen, mutta eivät tälle rannalle. Ne vaihtoivat tutun pesäpaikkaansa. Uskon, että syksyinen koira-episodi vaikutti siihen. Linnuilla on hyvä muisti ja ne tuntevat reviirinsä ja sen lähellä asuvat ihmiset ja uhat erinomaisen hyvin. Ihmiset eivät vain tätä - tai lintujen elämää ylipäätään - tiedosta.


Joutsenet ovat olleet tänä keväänä piilottelevia. En ole pysynyt kärryillä niiden vaiheista, mutta arvioin haudonnan käynnistyneen huhtikuussa, kun Ikonen päivysti lahtea yksin. Toukokuun lopulla arvioin, että joutsenten poikasten olisi pitänyt kuoriutua. Tähyilin rantaa ja lahtea alinomaa.


Sitten laulujoutsenpari tuli veneväylälle. Kaksin. Olin ihmeissäni. Oliko haudonta viime metreillä epäonnistunut? Linnut olivat aran oloisia, ne vain käväisivät rannassa ja lähtivät pois. Olisiko se voinut olla vieras kihlapari, jotka etsivät itselleen sopivaa reviiriä? Mutta missä siinä tapauksessa oli Ikonen, jonka pitäisi puolustaa reviiriään?



Ystäväni naapurista laittoi pian viestiä, että ovatko nuo pellolla olevat joutsenet A ja I?


En osannut vastata. Mietin kuumeisesti oliko joutsenten pesintä OK ja mitä nyt tapahtui.


Toukokuun viimeisenä viikonloppuna kiersin veneellä järven lahtea. Jos Ansa hautoisi vielä jossain, saattaisin nähdä sen tai ainakin sen ovatko joutsenet jossain kaksistaan. Joutsenia ei näkynyt, mutta eräs kesämökkiläinen askaroi laiturillaan. Lähestyin häntä ja huhuilin

"Onko Viljoo... eiku.. laulujoutsenia näkynyt?


Ei, hän ei ollut nähnyt joutsenia kuin edellissyksynä viimeksi. Paitsi nyt kun hän alkoi asiaa ajatella, taisi hän tuossa juuri tänä aamuna nähdä yhden joutsenen lentävän. Hän ei ollut nyt ihan varma, kun ei ollut osannut sillä tavalla tilannetta seurata ja ajatella.


Kerroin, että joutsenten poikasten pitäisi kuoriutua ihan näinä päivinä, koska arvelin haudonnan alkaneen joko 20.4. tai 21.4. Tai niillä main. Tai sitten emojen pesintä on epäonnistunut.

- Ei kai ne sentään niin aikaisin aloita, hän ihmetteli.

- Kyllä! Ne aloittaa tosi aikaisin.

- Voiko olla? Niin aikaisin?

- Joo, niitten on aloitettava tosi aikaisin, kun niiden kehitys vie niin paljon aikaa. 


Kerroin Suomessa vallitsevasta vääryydestä, että sorsastus alkaa 20.8. vaikka joutsentenpoikaset eivät pääse pakenemaan siivilleen toisten lintujen lailla. Niiden on pelättävä ja piiloteltava kaislikossa.

- Vai on se sillä tavalla? Onpa ihmeellistä. Syksyisin tässä on kyllä useita joutsenia, kesämökkiläinen sanoi.
 - Joo, ne on Ansa ja Ikonen ja aina niiden sen kulloisen vuoden poikaset. Niiden reviiri on tässä lahdessa näiden kahden niemen kärjen välissä eikä ne siltä paljon poikkea.


Jutustelimme muistakin Suomen luonnon ihmeistä ja lupasimme pitää toisemme ajan tasalla. Jättäisimme toisillemme postikortin postilaatikkoon, kun joutsenet nähtäisiin.


Meni useampi päivä, ettei tilanteesta saanut selkoa.


Viimein ensimmäinen kesäkuuta Ansa ja Ikonen tulivat ”omaan rantaan” seitsemän poikasen kanssa! Poikaset olivat siinä vaiheessa jo useamman päivän ikäisiä kokonsa perusteella.


Kaikkiaan siis 266 päivää siinä meni ennen kuin joutsenet tulivat takaisin traumaattiselle paikalle (josta 27.12.–24.2. välisen ajan ne olivat muuttomatkallaan). Mutta vielä se, että ne tulivat suurimman aarteensa kanssa! Riemullani ei ollut rajaa.


Kun tiedotin ystävälleni ilouutisesta eteenpäin, hän viestitti:

Hauskaa miten viisaita ja ovelia eläimet ovat, että vievät meitä uteliaita akkoja 6-0.


Totta, ajattelin. Paitsi että en koe meidän olevan uteliaita vaan rakastavia ja huolehtivaisia. Ja oikeasti ne vie meitä 60-0.


Veneväylällä ja pellolla pikavisiitin tehneet joutsenet olivat siis ilmeisesti olleet toisia joutsenia. Moni asia luonnossa on ihmiselle mysteeri. Usein vasta jälkeenpäin keksimme selityksiä, kun mietimme kuinka tilanteet meni. Eivätkä arviomme siltikään mene välttämättä oikein.

Tähän väliin hiukan faktoja: Laulujoutsenten haudonta kestää noin 30–35 vrk. Eli karkeasti koko toukokuu (31 vrk) menee hautoessa. Huom. näin siis Pirkanmaalla, esimerkiksi Lapissa ajankohdat ovat myöhäisempiä. Poikaset pääsevät kuoriutumisesta siivilleen vasta noin 100 vuorokauden iässä. Kesäkuu 30 vrk + heinäkuu 31 vrk + elokuu 31 vrk on vasta 92 vrk. Puuttuu vielä 9 + hautomisen 4 vrk (munien määrä ja kevään kylmyys vaikuttaa). Riippuen haudonnan aloituksesta, onko se tapahtunut huhtikuun lopulla-vai toukokuussa, joutsenenpoikaset saavuttavat (jonkinlaisen) lentokyvyn noin 6.syyskuuta tai vasta useita päiviä/viikkoja sen jälkeen.


Oukkei, nyt lähti tarinointi vähän sivuraiteille, mutta juttuahan piisaisi, koska joutsenet ja luonnoneläimet ovat minulle niin rakkaita.


Olemme eläneet joutsenten kanssa tämän kesäkuun kolme viikkoa normaalia arkea (eli juhlaa). Joutsenet ovat palanneet edellisvuosiensa kuvioihin ja viettävät runsaasti aikaa tällä rannalla. Ne nukkuvat yönsäkin tässä. On ihanaa, kun yöllä herään huussissa käymään eivätkä joutsenet välitä edes päätään nostaa, kun kuulevat hyttysoven saranan narinan ja askeleeni pihassa, vaan jatkavat uniaan. Ne luottavat minuun.


Eilen siis vietimme juhannusaattoa ja tosiaan joutsenet lähtivät ruovikkoon uimaan. En osannut ajatella siitä sen kummempaa. Katsoin vain, että nyt en häiritsisi joutsenia, jos tyhjentäisin veneen sadevedestä. Samalla voisin koukkia rantaan kertynyttä paksua levälauttaa pois.


Kun sain veneen äyskäröityä tyhjäksi, molskinta jatkui. Paljon kovempana.


Kaulushaikara - johon minä samaistun suuresti ja jota ei näe milloinkaan muuten kuin silloin kun se tuntee olevansa turvassa tai äärimmäisessä hädässä - ja ruskosuohaukka nousivat ruovikosta siivilleen, ruokokerttunen ja pajusirkku ja monet muut linnut panikoivat ja varoittelivat. Molskis ja loiskis. Molskis ja loiskis...


Se oli koira. 


Sitä joutsenet siis väistivät. En vain tajunnut sitä silloin vielä. MOLSKIS JA LOISKIS. Koira juoksi ja huohotti, ristiin rastiin mudassa hajujen ja lintujen perässä.


Tällä kertaa tiesin mikä onnettomuus tästä seuraa. On luonnon lisääntymisaika. Nyt oli iso mahdollisuus, että paljon eläimiä kuolisi tai loukkaantuisi. Ja vasta oli päättynyt 266 päivän tuska ilman joutsenia.


Veri kohisi korvissani. (Lue primitiivireaktiosta lisää: Toisinnäkijän päiväkirja sivu 145):

- Ai jumalautasaatanaperkele, nyt se p***n koira kiinni, *** *** !! huusin koiran omistajalle! Kuuletko? **##%%¤!!


Juhannusranta raikasi, mutta tahti oli vähän toista. 


Mitäs siinä huuto auttoi, kun koira paineli kaukana rutakossa. Kohnasi muutamassa pienessä hetkessä vielä luonnonniityn ja maakellarinkin kautta. Että jos ei suuhun satu ketään osumaan, niin tallotaan ainakin pesät ja poikaset. 

Kaulushaikara nousi uudestaan vaikeannäköisesti siivilleen ja laskeutui. Nousi taas väistääkseen ja laskeutui. Kaikki rannan linnut huusivat hätää. Niin minäkin.


Olipahan vene, s**na, edes tyhjä vedestä. Meloin veneväylän päähän yhdellä airolla ja seisoin. Sieltä näki vielä selvemmin lintujen pakokauhun. 

Kiroilin niin taas maan perkeleesti. En voinut sille mitään. Kyllä niin ketutti. 


Jotain minä onneton yritin vielä kirosanojen ja hädän väliin sönköttää ystävällismieliseen sävyyn, että:"Toki ymmärrän, että koira on rakas lemmikki ja kuin perheenjäsen, mutta koiran ei pitäisi MISSÄÄN NIMESSÄ olla tähän aikaan vuodesta vapaana ***%%##**!” 


Tärkeä sivuhuomautus: koirat eivät saa koskaan olla toisen omistamalla maalla vapaana, eläinten pesimäkauden jälkeenkään, ellei siihen ole maanomistajan lupaa ja silloinkin koiran pitää olla heti kytkettävissä.


- Joo, se vahingossa pääsi, omistaja sanoi, näkyykö sitä?


Koira tuli ruovikosta, hyppäsi veteen ja ui aivan veneeni vierestä iso suu ammosen auki huohottaen rasituksesta ja kiihtymyksestä. Kita oli onneksi tyhjä. Koira totesi, että olin ”väärä vene”, joten se jatkoi matkaansa. Hetken kuluttua häiriönaiheuttajat olivat kadonneet järvenselälle ja minä palasin rannalle pohtimaan tuhoja. .


En edes itkenyt. Onko minusta tullut kovempi? Takaiskuja, pettymyksiä ja menetyksiä on tullut niin paljon. Ehkä olin sokissa.

"Tää ei oo todellista. Tää ei voi olla totta."


Katselin ja kuuntelin hiljennyttä rantaa. Ehkä me kuitenkin selviydyttiin säikähdyksellä?


Arvioin tilannetta, joutsenet olivat onneksi ehtineet jo vähän kauemmas, kun koira tuli. Koiran suussa ei ollut ketään. Aikuiset yhä pesivät linnut pääsivät pakoon. Niiden poikasten tai munien tilanteesta ei ole mitään tietoa. Tallautuivatko ne mutaan tai veteen ja koiran jalkoihin? Kuka tietää milloin joutsenet uskaltavat takaisin? Voi tuskien taival.


Eräs ystäväni sanoi minulle joskus vuosia sitten, että ”Sä taidat olla sellainen ihminen että sulle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista vaikka et itse tekisi yhtään mitään”.


Hän oli oikeassa.


Vaikka teinhän minäkin jotain. Laskin lintuja ja nautin luonnosta.

 Ja kiroilin.

Mutta syystä ja oikeutetusti.


Tiedän, että ihmiset jotka eivät kiroile, kauhistuvat sydänjuuriaan myöten, kun joku pärrää. Minä kiroilen paljon (lapsena opin isoäidiltäni kaikki maustesanat) ripottelen niitä huomaamattani vähän joka väliin. Vihaisena aika tavalla enemmän. Eivät kaikki sitä tajua.


Hyvät tavat vaativat, että lähetin koiranomistajalle heti kohta tekstarin:


Anteeksi, kun tulistuin mutta mulle tuli hätä ja paniikki. Noi linnut on yhtä rakkaita mulle kuin sinun lemmikkisi sinulle. Et haluaisi sinäkään lemmikillesi tapahtuvan mitään pahaa, vahingossakaan. Muutamassa sekunnissa voi tuhoutua lintujen kuukausien työ ja kaikki kaunis. Uskon, että ymmärrät. Anteeksi vielä sanani. Hyvää juhannusta. Kaarina


Sain vastauksen: ”Ymmärrän. Hyvää juhannusta.”



**

Erno Paasilinnaa on siteerattu usein: ”Kirjailijaksi ei synnytä. – – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”

Joskus eepokset kertovat useiden sukupolvien tarinan. Jotkut kirjat kertovat vain yhdestä päivän tapahtumista. Voisin kirjoittaa useista yksittäisestä päivistä. Syntyisi monta kirjaa. Minulla on niin paljon ajatuksia, etten tiedä miten ehtisin kaikki tallentaa.


Minusta tuntuu, että tulen harvoin ymmärretyksi.


Ymmärretäänkö minua ja minunkaltaisiani luonnonystäviä? Siis oikein todella? Toivon niin, mutta luulen, että olen aika päiviä sitten leimautunut aktivistihulluviherpiiperoksi.


Kysyin viime viikolla eräältä ystävältäni pitääkö hän minua ”aktivistina”, kun olen koettanut puolustaa Siuron vanhoja metsiä ja vastustan kesähakkuita. Hän mietti hetken.

- Ei, olet aktiivinen kansalainen, joka uskaltaa kertoa tunteensa avoimesti


Kiitos noista sanoista. Minäkin pidän itseäni tavallisena ihmisenä, joka vaan sattuu rakastamaan luontoa.


Tiedän, että kiroileva kiukkuinen kääkkä ei edistä luonnon asiaa. Kiihdyin nollasta sataan hetkessä. Niinhän äiditkin, jotka puolustavat lastaan, tekevät. Juu, rakentavampi pitäisi osata olla. Yleensä olenkin, mutta tällaisissa sotatilanteissa, poikkeustilanteessa...toistuneessa tilanteessa, kuppi lentää nurin.


Välillä on alkanut tulla sellainen fiilis, että jos ei muutkaan välitä, mitäs minäkään. Annetaan palaa vaan. Jaksanko edes jäsennellä ajatuksiani kovin paljon? Eiväthän sitä muutakaan tee. Syntyisi varmaan paljon enemmän tekstiäkin kun ei tarvitsisi käyttää aivojaan. 

Ajatteleminen vie aikaa ja sitähän kenelläkään ei tänä päivänä ole.


Olisi kai fiksua jättää tämäkin kirjoitus yksityiseksi päiväkirjamerkinnäksi eikä laittaa sitä blogiin. Olisi helpompaa (vai olisiko sittenkään?) olla hiljaa ja pitää suunsa tai näppäimistönsä kiinni, mutta olen kertakaikkisen kyllästynyt luonnon ja luonnonystävien oikeuksien polkemiseen. Asiassa kuin asiassa.


Pyrkimys hyväksyä epänormaali tila vahingoittaa sielua.


Nykyhallituksen ympäristöpolitiikka on karmeaa. Kuntatasollakin päättäjät saavat maallikon tiedoilla laukoa mitä ehdotuksia vaan ja ne otetaan jopa vakavasti. Luonnonsuojelu on jätetty yksityisten ja vapaaehtoisten ihmisten vahdittavaksi ja vaadittavaksi. Mutta mitä tekee valtaosa ihmisistä? Taitavat räplätä älypuhelintaan tai tekevät jotain ihan muuta kuin seuraavat elinympäristönsä tilaa.


Kuinka moni tavallinen ihminen - tai lapsi ja nuori joihin asetetaan niin paljon odotuksia paremmasta tulevaisuudesta - tunnistaa kaulushaikaraa, pajusirkkua tai ruskosuohaukkaa? Kuinka moni tietää kuinka kauan joutsenen kestää kehittyä lentokykyiseksi? Kuinka moni tietää missä hänen kuntansa viimeiset vanhat metsät sijaitsevat, kuinka väärin avohakkuut tai kesähakkuut ovat tai kuinka kaavoitukseen vaikutetaan? Ja jos joku tietää, kuka jaksaa, ehtii tai viitsii?


Kuinka moni todellisuudessa, yli 600 000 koiran maassa, on saanut sakon koiran irti pitämisestä? Tai vaikkapa kaulushaikaran tappamisesta? (Ja mikähän fakiiri sellaisenkin kaulushaikaratilanteen näkisi, kysyn vaan.) Ja kuka on keksinyt että kaulushaikaran arvo on juuri 589 e? (Kaulushaikaroita arvioidaan olevan Suomessa noin 2000 yksilöä.) Tai ruskosuohaukan arvoksi 1009 euroa tai laulujoutsenen 2018 euroa? Entä eikö metsästäjien pitäisi odottaa, että kaikilla eläimillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus paeta häiriötä, ampumista ja tappamista? Ja niin edelleen, jne. Epäkohtia on enemmän kuin valtavasti.


Elinympäristöjemme vaaliminen ja luonnon suojelu on paljon muutakin kuin aktiivista tekemistä. Usein luonnonsuojelu on passiivista, näkymätöntä ja tekemätöntä työtä.


Esimerkiksi kun koira on lieassa, ei tapahdu vahinkoa. Näyttää siltä kuin mitään ei tapahtuisi. Kiinnipidon merkityksen huomaa vasta sitten kun sen jättää tekemättä.

Veden saastumisen huomaa vasta kun puhdas vesi loppuu. Metsän merkitykseen moni havahtuu vasta kun maisema on aukko, linnunlaulua ei kuulu, maa käännetty ja puupinot ovat tienvarressa. On liian helppoa vahingoittaa luontoa kuin pitää se terveenä.


Luonnon vahingoittamisesta on tullut normaalitila ja elämän vaalimiseen on turruttu.


Luin joskus uutisen kuinka mies oli pidätetty Australiassa, kun hän grillasi koiraansa takapihallaan. Mies päästettiin vapaaksi, kun selvisi, että hän oli lähtöisin alkuasukaskulttuurista, jossa oli tavallista syödä koiria. Se oli osa hänen kulttuuriaan eikä hän tiennyt ettei se lainalaisuus pätenyt uudessa maassa.


Paljonko koiran arvoksi lasketaan? Olisiko 17 e sopiva summa, kun ne ovat niin yleisiä?


Laulujoutsenperhettä ei ole eilisen jälkeen näkynyt. Ne eivät tulleet viime yönä vakipaikalleen nukkumaan. Miten korvataan särkynyt sydän tai eläinten ja ihmisten kolhiintunut luottamus? Optimistisuuden menetys?


Valvoin yöllä, kun surin rannan ja lintujen tilannetta. Sillä tavalla ihmiset käyttäytyvät, kun heidän rakkailleen tapahtuu jotain. Kuuntelin rannalle tulleiden humalaisten karjumista ja hoilotusta ja funtsin ymmärrettäisiinkö minua paremmin, jos käyttäytyisin kuin muutkin? Soveltaisin samaa kulttuuria heihin? 


Mitä jos minulta olisi lipsahtanut airo koiran kalloon, kun se ui ohitseni?

Hups, se lipsahti. Vahingossa. Airo ei ollut hangassa kiinni.

Koira menisi uppeluksiin, olisi puolitajuttomana hukkumassa. Minä katselisin veneen toiselle puolen:

Näkyykö sitä? Airoa, meinaan.


Koiranomistaja huutaa kirota pärräisi minulle, että ”ai jumalautasaatanaperkele, kun hänen koiransa meinaat tappaa”. Mutta lähettäisi minulle kuitenkin hetken päästä tekstiviestin, kun huomaisi koiran selvinneen vain isolla kuhmulla: ”Anteeksi sanani, mutta kun tämä koira on minulle niin rakas ja nyt se pelästyikin niin että se karkasi enkä tiedä löydänkö sitä koskaan uudestaan, mut sori. Hyvää juhannusta!”


Enkä minä katsoisi tarpeelliseksi pyytää anteeksi vaan vastaisin:

"Ymmärrän. :) Hyvää juhannusta!"



**

Kuulemani tai näkemäni lintulajit eilen.

Oma kokemus: korvaamaton onni.


Lintulajin perään merkitsin ympäristöministeriön ohjeelliset arvot linnuille. Raha ja ihmisen oikeudet tässä maailmassa vaan tuntuu merkitsevän. Arvot kertovat kaiken meistä ihmisistä.


Lehtokerttu, 34 euroa

Sinitiainen, 17 euroa

Talitiainen, 34 euroa

Varis, 0 euroa

Harakka, 0 euroa

Tuulihaukka, 1009 euroa

Sepelkyyhky, 25 euroa

Ruokokerttunen, 17 euroa

Västäräkki, 34 euroa

Keltasirkku, 17 euroa

Luhtahuitti, 252 euroa

Kalalokki, 101 euroa

Pajusirkku, 34 euroa

Tiltaltti, 17 euroa

Viherpeippo, 34 euroa

Laulujoutsen, 2018 euroa

Ruskosuohaukka, 1009 euroa

Kaulushaikara, 589 euroa

Mustapääkerttu, 50 euroa

Naurulokki, 101 euroa

Vihervarpunen, 17 euroa

Peippo, 17 euroa

Pajulintu, 17 euroa

Käpytikka, 34 euroa

Punatulkku, 34 euroa

Punavarpunen, 34 euroa

Kuovi, 118 euroa

Laulurastas, 34 euroa

Kalatiira, 84 euroa

Punakylkirastas, 17 euroa

Viitakerttunen, 252 euroa


Kuka arvioisi minkä arvoinen on karjalainen, savolainen, hämäläinen tai suomalainen, amerikkalainen tai kiinalainen. Mitkä ovat arvoasetelmien kriteerit?