Ohessa lehtiin lähettämäni mielipidekirjoitus. Jaathan eteenpäin, kiitos!
Syksy tuo surua ja suuttumusta ihmisille,
jotka varjelevat elämää. Luonnon rauha rikkoutuu metsästäjien aloittaessa
jokavuotisen eläinten listimisen. Maalla asujat ja luonnossa liikkujat joutuvat
kuuntelemaan aseiden pauketta ja pelkäämään omankin turvallisuutensa puolesta.
Mielessä pyörii hätä eläinten kärsimyksistä.
Luonnon monimuotoisuus hupenee ja
luonnonvaraisilla eläimillä menee huonosti. Lähes kaikkien metsästettävien
vesilintujen määrät ovat romahtaneet. On suuri uhka, että esimerkiksi
nokikanat, haahkat ja tukkasotkat häviävät luonnosta lähitulevaisuudessa. Myös
haapanat, jouhisorsat ja heinätavit ovat vaarantuneet – silti ne ovat
riistalajeja!
Birdlife Suomi ja Metsästäjäliitto vetosivat
elokuussa rivimetsästäjiin, että taantuvien vesilintujen metsästyksestä tulisi
pidättäytyä. Niin ikään metsästyslain 20 pykälän mukaan metsästystä on harjoitettava
kestävän käytön periaatteiden mukaisesti siten, että riistaeläinkannat eivät
vaarannu, luontoa ei tarpeettomasti vahingoiteta, riistakantaa ei vaaranneta
eikä eläimille tuoteta tarpeetonta kärsimystä.
Osataanko arvioida montako uhanalaista vesilintua
Suomessa tapetaan vuosittain? Tai montako rampautunutta ja siipirikkoa eläintä
luontoon jää? Uhanalaisista saaliista täytyy tehdä lakisääteinen saalisilmoitus
Riistakeskukselle. Jos niitä ei tule, ehkä ilmoituksia ei vain tehdä.
Kontrollia ei voi jättää metsästäjien vastuulle. Jotta taantuvat lajit pääsevät
elpymään, on kaikkien uhanalaisten lajien metsästys kiellettävä.
Julkisuuteen päätyy vain murto-osa
metsästyksessä aiheutuneesta eläinten tuskasta. STT yritti selvittää, kuinka
paljon pienpetorautoihin jää muitakin kuin pyydettäviä eläimiä. Maa- ja
metsätalousministeriö ei osannut arvioida asiaa sen enempää kuin
Metsästäjäliittokaan. Valvonta Suomen maastossa on vaikeaa, siksi rautapyynti
on kiellettävä.
Tänä vuonna on myönnetty järkyttävät 457 karhunkaatolupaa.
Metsästäjätahojen mielestä kyse on kannanhoidosta. Todellisia perusteita sille,
että karhukanta olisi maamme pinta-alaan nähden liian iso, ei kuitenkaan ole.
Noin 95 % suomalaista ei metsästä. Silti
hiljainen enemmistö, joka haluaa vaalia eläinpopulaatioiden biologista
tasapainotilaa, jää luontoa koskevassa päätöksenteossa metsästäjien
jalkoihin.
Luonnonvaraisia eläimiä uhkaavat muutkin
vaarat kuten elinympäristöjen nopea muuttuminen. Siksi virkistyksen ja
kulttuurin varjolla tapahtuvalla eläinten tappamisella ei ole enää
minkäänlaista oikeutusta.