Toimi sepelkyyhkyjen puolesta

Pesimärauha kuuluu kaikille linnuille ja sepelkyyhkyillä poikasista huolehtiminen on uhattuna liian aikaisen metsästyskauden aloituksen vuoksi.

Auta turvaamaan lintujen pesintä ja käy allekirjoittamassa kansalaisaloite.

Kirjoitin tästä aiheesta jo elokuussa mielipidekirjoituksen, jossa käsittelin tarkemmin sepelkyyhkyjen pesintäaikoja ja sitä, miksi nykyinen metsästyskauden ajankohta on ongelmallinen. Jos et ole vielä lukenut sitä, voit lukea sen täältä. Riistakeskus ei koskaan vastannut. Hiljaisuus puhuu puolestaan.

Aloite on tärkeä. Jokainen allekirjoitus vie asiaa eteenpäin. Jaa tietoa eteenpäin, kiitos!

Mielipidekirjoitus: Miksi sepelkyyhkyjen metsästys aloitetaan pesinnän ollessa kesken?

Sepelkyyhkyjen metsästyskausi alkoi 10. elokuuta, ja asia vaivasi mieltä niin paljon, että oli pakko kirjoittaa mielipidekirjoitus. Sen sijaan että metsästys aloitetaan jo 10.8., sitä pitäisi pikemminkin myöhentää, koska sepelkyyhkyllä on kolmas pesintä menossa. Tekstini on julkaistu useassa lehdessä mm.: Forssan Lehti, Hämeen Sanomat, Nokian Uutiset, Turun Sanomat, Aamulehti, Suomenmaa ja Kaleva.

** 

Kuuntelin 9. elokuuta sepelkyyhkyn soidintelua metsässä. Seuraavana päivänä alkoi sepelkyyhkyjen metsästys. Ei ole oikein, että metsästysaika alkaa, kun sepelkyyhkyllä on pesintä kesken.

Luonnonvarakeskuksen mukaan sepelkyyhkyn metsästyskausi 10.8.–31.10. on ongelmallinen pesimäkierron kannalta, koska osalla pareista on edelleen poikaset ruokittavinaan.

Metsästäjät koettavat perustella toimintaansa väittämällä keskittyvänsä "pelloilla parvissa oleviin lintuihin". Mutta kukaan ei voi varmasti tietää, onko parvessa emolintu, jonka kuolema tarkoittaa poikasten kuolemista pesään. Nuorten lintujen tunnistaminen aikuisista on nopeissa metsästystilanteissa vaikeaa.

BirdLife Suomen mukaan syyskuun puoliväliin mennessä lähes kaikki sepelkyyhkyt ovat lopettaneet pesintänsä. Ei siis ole mitään perusteltua syytä aloittaa metsästystä pesinnän ollessa kesken.

Voisiko Suomen riistakeskus selittää, millä perusteilla metsästysaika on määritelty näin varhaiseksi? Mikä painaa enemmän päätöksenteossa: metsästäjien toiveet vai lintujen pesimärauha?

Nykyisin tiedämme sepelkyyhkyn pesinnästä huomattavasti enemmän kuin metsästysaikoja alun perin määriteltäessä. Kun tutkimustieto osoittaa käytännön olevan haitallinen, sitä on muutettava. Eettinen metsästys tarkoittaa sitä, että lajin lisääntymistä ei vaaranneta. Tämä periaate ei toteudu, kun metsästys aloitetaan kesken pesinnän.

Susiuutisten taustalla lienee vaikuttamiskampanja

Metsästäjien ”trollitehdas” on aktivoitunut viime aikoina susihavaintojen uutisoinnissa. Olen kyllästynyt siihen, miten asenteellisesti näitä juttuja tuotetaan ja syötetään medialle ja sitä kautta kansalaisille. Kirjoitin aiheesta mielipidekirjoituksen. Tässä tekstini - jakakaa mielellään eteenpäin!

**

Viime aikoina mediassa on nähty silmiinpistävä määrä susiuutisia. Uutistulvan voimakkuus herättää kysymyksiä. Suurpetojen kannanhoidolliset metsästysluvat ovat jäissä, ja se lienee aiheuttanut metsästäjissä voimakasta turhautumista.

Mediakampanjan taustalla vaikuttanee Metsästäjäliiton vahva vaikuttamiskoneisto. Liitto harjoittaa merkittävää ammattimaista lobbausta ja toiminta on järjestäytynyttä. Turhautuminen on kanavoitu nyt tehokkaaksi mediavaikuttamiseksi. On huolestuttavaa, että media osallistuu tällaiseen vaikuttamiseen joko tietämättään tai klikkiotsikoiden toivossa. Susi on avainlaji, jonka läsnäolo vaikuttaa koko ekosysteemiin - se säätelee muun muassa sekä hirvieläin- että pienpetokantoja ylläpitäen näin luonnon monimuotoisuutta.

Kansalaisten on tärkeää ymmärtää uutisoinnin todennäköinen yhteys: kyse vaikuttaa olevan organisoidusta painostuskampanjasta metsästyslupien palauttamiseksi, ei niinkään äkillisestä muutoksesta susien käyttäytymisessä tai määrässä. Nykyinen riistakameroiden verkosto on niin tiheä, että samat sudet tallentuvat useisiin eri kameroihin. Ilman kameroita moni oletettu susihavainto jäisi kokonaan tekemättä.

Metsästäjäliiton lobbausvoima näkyi Evon tiedekansallispuistohankkeessa: liitto vetäytyi hankkeen valmistelun työryhmämietinnöstä yhdessä metsäalan järjestöjen kanssa ja oli kaatamassa samalla koko hanketta. Tapaus osoittaa konkreettisesti järjestön vaikutusvallan.

Suurpetopolitiikasta tulee toki keskustella, mutta keskustelun pohjaksi tarvitaan Luonnonvarakeskuksen tuottamaa tutkimustietoa, ei masinoitua mediavaikuttamista. On huolestuttavaa, miten pieni intressiryhmä voi mediakampanjallaan vääristää yleisön käsitystä luonnon toiminnasta ja suurpetojen merkityksestä. Lupien evääminen on mennyt monella niin sanotusti tunteisiin, eikä sen pidä antaa ohjata yleistä mielipidekeskustelua.

 

**

Ainakin Aamulehdessä on keskustelua kirjoituksesta.  

Koskettava kohtaaminen yön pimeydessä

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ukkosti. Tuntui karmivalta: lokakuussa ukkonen? Heräsin jyrähdykseen ja nousin kiireen vilkkaa repimään töpseleitä pistokkeista. Muutenkin on ollut merkillisen lämpimiä öitä, välillä jopa + 12 astetta. On pitänyt hieroa silmiään ja varmistaa, ettei näe unta.

Eilen ja toissayönä oli sitten pakkasta kunnolla ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta syyskuussa olleita hallaöitä. Täytyy syödä kasvihuoneesta viimeiset viinirypäleet ennen kuin pakkanen hiipii sinnekin. Sadevesitynnyreistä pitää aamuisin muistaa rikkoa jää, että linnut ja oravat pääsevät juomaan.

Ukkosyönä satoi 28 millimetriä vettä, tuli kaatamalla välillä. Kun heräsin aamulla viiden jälkeen, menin ulos yön pimeyteen juomaan teetä. Lähistöltä kuului kiljuntaa, jollaista en ollut ennen kuullut. Hetken ajattelin että ääni kuului lehtopöllölle. Lintuja on erilaisia persoonallisuuksia, joten niillä on varmasti erilaisia äänialojakin ja eri ääniä erilaisiin tilanteisiin. Pian tajusin, että kuului ääni mille eläimelle hyvänsä, se ei ollut tavallista yhteysääntä, vaan huutajalla on hätä, se oli vähän kuin itkua. Kävelin pihassa paikallistaakseni tarkalleen äänen suunnan. Kiljahdukset tulivat taajaan, sekunnin kahden välein. Huutaja oli periksiantamaton ja sitkeä eikä pitänyt taukoja. Ääni ei vaihtanut paikkaa vaan kuului rannasta samasta paikasta, jolloin oli helppo arvata, että eläin oli kiikissä melko lähellä sijaitsevassa metsästäjän kanu-loukussa. Kiskoin kumisaappaat jalkaani ja lähdin taskulampun kajossa märkään ja pimeään selvittämään tilannetta.  

Kun pääsin loukulle, siellä oli pienehkö eläin, joka juoksi häkissä minua vastaan ja tuhisi! Ei siis paennut toiseen nurkkaan kuten villieläimet yleensä vaan ilahtui jonkun tulosta. Se oli tämän kesän saukonpoikanen! Voi ressua sentään. Se oli vielä pieni kooltaan ja litimärkä sateesta. Saukko on tietysti vesieläin ja veteen sopeutunut vettähylkivällä turkillaan, mutta eihän loukussa pääse lämpimikseen liikkumaan vaan se oli joutunut kyyhöttämään paikoillaan. Ehkä huutaminen oli auttanut sitä pysymään lämpimänä, mutta energiavarantoja huutaminen ja stressi olivat kuluttaneet varmasti riippumatta siitä, että se oli saanut syödäkseen loukun syötin. Päästin tietysti saukon pois. Nostin loukun reunaa ja saukko vilahti silmänräpäyksessä pimeyteen ja vapauteen.

Minulle jäi tietysti kova huoli sen kohtalosta. Kauanko se oli ehtinyt olla loukussa ja huutaa? Energiavarastot ovat elintärkeitä, kun talvea lähestytään, niitä ei saisi yhtään menettää. Loukkuun päädyttyään se on joutunut eroamaan emostaan. Emolla ja poikasella on hyvin kiinteä suhde melkein vuoden ajan poikasen syntymästä. Poikanen on täysin riippuvainen emosta opetellessaan vasta saalistamaan ja tunnistamaan reviiriään ja maailmaa. Poikanen oppii uimaankin vasta 2-3 kuukauden ikäisenä emon opettamana. Emo luotsaa poikaset ensimmäisen talven ja jäisen kauden yli ja näyttää sulapaikat ja selviytymisen tapoja.  

Saukkojen reviiri voi olla kymmenien kilometrien laajuinen. Täytyy toivoa, että poikanen oli jo oppinut kulkemaan tietyillä tutuilla alueilla ja osaa seurata hajuposteja johon emo ennen pitkää palaa. Toivon tietysti, että emo oli jäänyt lähistölle odottamaan ja seuraamaan tilannetta ja niille tuli onnellinen jälleennäkeminen. Onhan se ollut kärsimystä emollekin kuunnella toisen itkua voimatta tehdä mitään.

Saukko on rauhoitettu ympäri vuoden, joten en tehnyt mitään väärää kajotessani toisen loukkuun. Lisäksi ilmoitin asiasta pyydyksen haltijalle. Onneksi kyseessä ei ollut heti tappavat raudat. Katiskoissa pitää olla aina kalterit nieluissa etteivät saukot huku niihin.

Saukko kuuluu niihin moniin eläinlajeihin, jotka ovat olleet sukupuuton partaalla metsästyksen takia. Ei kerran vaan kahdesti. Kun rauhoituksesta luovuttiin ensimmäisen kerran, saukot metsästettiin uudestaan sukupuuton partaalle. ”Hyvinpä” oli mennyt metsästäjillä opit jakeluun. Nyt saukot ovat olleet rauhoitettuja vuodesta 1974. Luonnonsuojelu on pelastanut saukot.

Saukonpoikanen on ollut mielessäni tuon tuosta viime päivät. Toivottavasti se löysi emonsa. Se oli niin luottavainen ja suloinen. Ennen kaikkea se ei ollut lannistunut ja antanut periksi. Pienessä saukossa eli toivo, että kun tarpeeksi yritän ja huudan, joku tulee minut pelastamaan. Toivoa ei saa ikinä menettää.

Tässä on kuva eräältä keväältä, kun saukot -oletettavasti emo ja edellisvuoden poikanen- vipeltävät jäällä eteenpäin etsien seuraavaa sulapaikkaa.

 

 

Mielipidekirjoitus: Metsästys on ainutkertaisen elämän tuhoamista

 Ohessa lehtiin lähettämäni mielipidekirjoitus. Jaathan eteenpäin, kiitos!

Syksy tuo surua ja suuttumusta ihmisille, jotka varjelevat elämää. Luonnon rauha rikkoutuu metsästäjien aloittaessa jokavuotisen eläinten listimisen. Maalla asujat ja luonnossa liikkujat joutuvat kuuntelemaan aseiden pauketta ja pelkäämään omankin turvallisuutensa puolesta. Mielessä pyörii hätä eläinten kärsimyksistä.

 

Luonnon monimuotoisuus hupenee ja luonnonvaraisilla eläimillä menee huonosti. Lähes kaikkien metsästettävien vesilintujen määrät ovat romahtaneet. On suuri uhka, että esimerkiksi nokikanat, haahkat ja tukkasotkat häviävät luonnosta lähitulevaisuudessa. Myös haapanat, jouhisorsat ja heinätavit ovat vaarantuneet – silti ne ovat riistalajeja!

 

Birdlife Suomi ja Metsästäjäliitto vetosivat elokuussa rivimetsästäjiin, että taantuvien vesilintujen metsästyksestä tulisi pidättäytyä. Niin ikään metsästyslain 20 pykälän mukaan metsästystä on harjoitettava kestävän käytön periaatteiden mukaisesti siten, että riistaeläinkannat eivät vaarannu, luontoa ei tarpeettomasti vahingoiteta, riistakantaa ei vaaranneta eikä eläimille tuoteta tarpeetonta kärsimystä.

 

Osataanko arvioida montako uhanalaista vesilintua Suomessa tapetaan vuosittain? Tai montako rampautunutta ja siipirikkoa eläintä luontoon jää? Uhanalaisista saaliista täytyy tehdä lakisääteinen saalisilmoitus Riistakeskukselle. Jos niitä ei tule, ehkä ilmoituksia ei vain tehdä. Kontrollia ei voi jättää metsästäjien vastuulle. Jotta taantuvat lajit pääsevät elpymään, on kaikkien uhanalaisten lajien metsästys kiellettävä.

 

Julkisuuteen päätyy vain murto-osa metsästyksessä aiheutuneesta eläinten tuskasta. STT yritti selvittää, kuinka paljon pienpetorautoihin jää muitakin kuin pyydettäviä eläimiä. Maa- ja metsätalousministeriö ei osannut arvioida asiaa sen enempää kuin Metsästäjäliittokaan. Valvonta Suomen maastossa on vaikeaa, siksi rautapyynti on kiellettävä.

 

Tänä vuonna on myönnetty järkyttävät 457 karhunkaatolupaa. Metsästäjätahojen mielestä kyse on kannanhoidosta. Todellisia perusteita sille, että karhukanta olisi maamme pinta-alaan nähden liian iso, ei kuitenkaan ole.

 

Noin 95 % suomalaista ei metsästä. Silti hiljainen enemmistö, joka haluaa vaalia eläinpopulaatioiden biologista tasapainotilaa, jää luontoa koskevassa päätöksenteossa metsästäjien jalkoihin. 

 

Luonnonvaraisia eläimiä uhkaavat muutkin vaarat kuten elinympäristöjen nopea muuttuminen. Siksi virkistyksen ja kulttuurin varjolla tapahtuvalla eläinten tappamisella ei ole enää minkäänlaista oikeutusta.

 

Jokaisen teoksen takana on tekijä

Olen vähän myöhässä tämän postauksen kanssa, mutta parempi myöhään ei milloinkaan. Nyt on vietetty ©-DAY-tekijänoikeusviikkoa ja Lukukeskuksen lukuviikkoa.

Torstaina oli World Book Day eli Kirjan ja ruusun päivä. European Writers' Council käynnisti sen kunniaksi somekampanjan, jossa halutaan nostaa esiin tekijän merkitystä: 

jokaisen teoksen takana on tekijä.

Tänään lauantaina 25.4.2020 vietetään ensimmäistä kertaa uutta tekijänoikeuspäivää, ©-DAY:tä.
Sen kunniaksi kuka tahansa voi osallistua #kiitosteoksesta -kampanjaan sosiaalisen median kanavissa. (Minäkin osallistun, vaikken ole Twitterissä, FB:ssä tai muissa Instoissa.)

Toimi näin:

• Mikä teos (kirja, laulu, elokuva, dokumentti) on koskettanut sinua?
• Ketä sinä haluaisit kiittää?
• Jaa ajatukseksi perusteluineen sosiaaliseen mediaan tunnisteilla #kiitosteoksesta sekä #CDAY ja kiitä tekijää. 
• Haasta myös muita mukaan. 
• Toiveena on, että luovan työn tekijöiden kiitokset toisille tekijöille kannustavat laajasti kaikkia muitakin laittamaan hyvää kiertoon. 

***

Minun kiitokseni menee Aura Koivistolle. Luin juuri hänen Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka -teoksensa. Kirja on painokas puheenvuoro eläinten puolesta. Suomessa keskustellaan yhä hämmästyttävän vähän metsästyksen aiheuttamista ongelmista, kovaotteisesta ja tuhlailevasta luonnonvarojen käytöstä, ekosysteemien toimintakyvyn rapautumisesta ja lajikadosta. Jos näistä ei keskustella, niitä ei myöskään huomioida yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Kiitos Auralle, että hän nostaa aihetta keskusteluun.

Kirjan kautta pääsee 280 vuoden takaisiin tutkimusmatkoihin, kuvittelemaan miten rankkaa elämää tutkimusmatkailijat elivät ja miten runsasta ja monimuotoista luonto on ollut sekä näkemään miten nopeasti matkamiehet hävittivät pieniltä eristyneiltä saarilta brutaalilla tavalla runsaan eläimistön, kuten merisaukot, naalit ja merilehmät. Valtamerten saarten eläimet, jotka eivät olleet aiemmin kohdanneet ihmisiä, eivät osanneet pelätä ihmistä. Kohta jäljellä oli eläimistä ryöstetyt ja tyhjennetyt saaret.

Koivisto kysyy mikä oli ihmisen ja luonnon suhde silloin, kolmesataa vuotta sitten, ja mitä se on nyt? Mikä on muuttunut, ja mikä ei ole muuttunut?

Ainakin yksi asia mikä ei ole muuttunut on ihmisten kohtuuttomuus.

Luonnon hyväksikäyttö on saanut järkyttävät mittasuhteet meidän aikanamme. Alkuperäisluontoa on enää vähän jäljellä ja senkin kimppuun käydään hellittämättä.

Väitän, että yhä tänä päivänä moni elää virheellisessä käsityksessä, että olemme sivistyneitä, oppineet menneestä emmekä toimi enää väärin. Ihmiset jotka eivät liiku säännöllisesti luonnossa aistit valppaina eivät ymmärrä luonnon tuhoutumista joka tapahtuu kokoajan ympärillämme. Ihmiset eivät usko lajien häviämisten laajuuteen ja lopullisuuteen. Ajatellaan kuten Koiviston kuvaamat entisajan ihmiset, hyväuskoisesti, että vaikka eläinkannat vähenevät, ne eivät totaalisesti häviä. Eivät ainakaan koko maapallolta, eivätkä ainakaan ihmisten takia. Ajatellaan, että eläimet muuttavat ”muualle” – palatakseen jonakin päivänä yhtä runsaina kuin ennenkin.

”Miten heikosti tunnumme oman osamme merkitystä ymmärtävän”, Koivisto kirjoittaa.

Koiviston kirja on paljon laajempi kuin saksalaisen tiedemiehen Georg Stellerin tarina. Kirja herättelee ajattelemaan luonnonvarojen käyttöä, luonnonsuojelua, eläinkantojen taantumista ja toipumista, sukupuuttoja, tieteen tekemistä ja vallanpitäjien ja viranomaisten toimintaa.

Tässä lainaus kirjasta:

Professori, meribiologi Callum Roberts ”kirjoittaa ongelmasta, joka piilee kaikissa luonnon muutoksissa, eikä se koske yksinomaan meriä. Sitä on vaikea nähdä ja ymmärtää, sillä elämme sitä itse. Kyse on siitä, että jokainen tuntee oman aikakautensa tilanteen `luonnolliseksi´ tai `normaaliksi´, sillä hän on syntynyt siihen, tilanne on ollut sellainen hänelle `aina´. Kun tällä tavoin, sukupolvi toisensa jälkeen, perustavat linjaukset ympäristön suhteen vähittäin muuttuvat, kehittyy eräänlainen kollektiivinen unohdus – ja tuon unohduksen myötä luonnon tilan jatkuva heikkeneminen hyväksytään. Ei synny huolta, ei tarvetta tehdä mitään. Robertsin mukaan vääristymän korjaamiseksi olisi hyvä perehtyä historiaan: `Kun katsomme maailmaa varhaisten tutkimusmatkailijoiden silmin, voimme ymmärtää paremmin omaa ympäristöämme, ja tuon ymmärryksen myötä etsiä myös parempia keinoja ympäristömme suojelemiseksi.´”

Koiviston kirja tarjoaa erinomaisen keinon päästä katsomaan maailmaa varhaisten tutkimusmatkailijoiden silmin ja korjaamaan tuon vääristymän. 

Ympäristömme pelastamisella on kiire.