Koskettava kohtaaminen yön pimeydessä

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ukkosti. Tuntui karmivalta: lokakuussa ukkonen? Heräsin jyrähdykseen ja nousin kiireen vilkkaa repimään töpseleitä pistokkeista. Muutenkin on ollut merkillisen lämpimiä öitä, välillä jopa + 12 astetta. On pitänyt hieroa silmiään ja varmistaa, ettei näe unta.

Eilen ja toissayönä oli sitten pakkasta kunnolla ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta syyskuussa olleita hallaöitä. Täytyy syödä kasvihuoneesta viimeiset viinirypäleet ennen kuin pakkanen hiipii sinnekin. Sadevesitynnyreistä pitää aamuisin muistaa rikkoa jää, että linnut ja oravat pääsevät juomaan.

Ukkosyönä satoi 28 millimetriä vettä, tuli kaatamalla välillä. Kun heräsin aamulla viiden jälkeen, menin ulos yön pimeyteen juomaan teetä. Lähistöltä kuului kiljuntaa, jollaista en ollut ennen kuullut. Hetken ajattelin että ääni kuului lehtopöllölle. Lintuja on erilaisia persoonallisuuksia, joten niillä on varmasti erilaisia äänialojakin ja eri ääniä erilaisiin tilanteisiin. Pian tajusin, että kuului ääni mille eläimelle hyvänsä, se ei ollut tavallista yhteysääntä, vaan huutajalla on hätä, se oli vähän kuin itkua. Kävelin pihassa paikallistaakseni tarkalleen äänen suunnan. Kiljahdukset tulivat taajaan, sekunnin kahden välein. Huutaja oli periksiantamaton ja sitkeä eikä pitänyt taukoja. Ääni ei vaihtanut paikkaa vaan kuului rannasta samasta paikasta, jolloin oli helppo arvata, että eläin oli kiikissä melko lähellä sijaitsevassa metsästäjän kanu-loukussa. Kiskoin kumisaappaat jalkaani ja lähdin taskulampun kajossa märkään ja pimeään selvittämään tilannetta.  

Kun pääsin loukulle, siellä oli pienehkö eläin, joka juoksi häkissä minua vastaan ja tuhisi! Ei siis paennut toiseen nurkkaan kuten villieläimet yleensä vaan ilahtui jonkun tulosta. Se oli tämän kesän saukonpoikanen! Voi ressua sentään. Se oli vielä pieni kooltaan ja litimärkä sateesta. Saukko on tietysti vesieläin ja veteen sopeutunut vettähylkivällä turkillaan, mutta eihän loukussa pääse lämpimikseen liikkumaan vaan se oli joutunut kyyhöttämään paikoillaan. Ehkä huutaminen oli auttanut sitä pysymään lämpimänä, mutta energiavarantoja huutaminen ja stressi olivat kuluttaneet varmasti riippumatta siitä, että se oli saanut syödäkseen loukun syötin. Päästin tietysti saukon pois. Nostin loukun reunaa ja saukko vilahti silmänräpäyksessä pimeyteen ja vapauteen.

Minulle jäi tietysti kova huoli sen kohtalosta. Kauanko se oli ehtinyt olla loukussa ja huutaa? Energiavarastot ovat elintärkeitä, kun talvea lähestytään, niitä ei saisi yhtään menettää. Loukkuun päädyttyään se on joutunut eroamaan emostaan. Emolla ja poikasella on hyvin kiinteä suhde melkein vuoden ajan poikasen syntymästä. Poikanen on täysin riippuvainen emosta opetellessaan vasta saalistamaan ja tunnistamaan reviiriään ja maailmaa. Poikanen oppii uimaankin vasta 2-3 kuukauden ikäisenä emon opettamana. Emo luotsaa poikaset ensimmäisen talven ja jäisen kauden yli ja näyttää sulapaikat ja selviytymisen tapoja.  

Saukkojen reviiri voi olla kymmenien kilometrien laajuinen. Täytyy toivoa, että poikanen oli jo oppinut kulkemaan tietyillä tutuilla alueilla ja osaa seurata hajuposteja johon emo ennen pitkää palaa. Toivon tietysti, että emo oli jäänyt lähistölle odottamaan ja seuraamaan tilannetta ja niille tuli onnellinen jälleennäkeminen. Onhan se ollut kärsimystä emollekin kuunnella toisen itkua voimatta tehdä mitään.

Saukko on rauhoitettu ympäri vuoden, joten en tehnyt mitään väärää kajotessani toisen loukkuun. Lisäksi ilmoitin asiasta pyydyksen haltijalle. Onneksi kyseessä ei ollut heti tappavat raudat. Katiskoissa pitää olla aina kalterit nieluissa etteivät saukot huku niihin.

Saukko kuuluu niihin moniin eläinlajeihin, jotka ovat olleet sukupuuton partaalla metsästyksen takia. Ei kerran vaan kahdesti. Kun rauhoituksesta luovuttiin ensimmäisen kerran, saukot metsästettiin uudestaan sukupuuton partaalle. ”Hyvinpä” oli mennyt metsästäjillä opit jakeluun. Nyt saukot ovat olleet rauhoitettuja vuodesta 1974. Luonnonsuojelu on pelastanut saukot.

Saukonpoikanen on ollut mielessäni tuon tuosta viime päivät. Toivottavasti se löysi emonsa. Se oli niin luottavainen ja suloinen. Ennen kaikkea se ei ollut lannistunut ja antanut periksi. Pienessä saukossa eli toivo, että kun tarpeeksi yritän ja huudan, joku tulee minut pelastamaan. Toivoa ei saa ikinä menettää.

Tässä on kuva eräältä keväältä, kun saukot -oletettavasti emo ja edellisvuoden poikanen- vipeltävät jäällä eteenpäin etsien seuraavaa sulapaikkaa.

 

 

Syyskuulumisia

Long time, no write. Eli tönkköenglannista tönkkösuomeksi: pitkä aika, ei kirjoita. Kirjoittanut olen vaikka mitä, mutta en ole ehtinyt tänne blogiin asti rustaamaan.  

Joten kerrotaan pitkästä aikaa kuulumisia vähän pidemmin. Lukekaa osissa, jos on liian pitkää. Ei sillä että kuulumiseni olivat entisestä erityisesti muuttuneet: luonto on kaiken toimintani keskiössä. Toivon että kaikki mitä teen, oli se sitten kirjoittamista tai fyysistä ahkerointia pihalla, lisäisi tavalla tai toisella luonnon hyvinvointia. Ja niiltä osin jolloin joudun toimimaan sen vastaisesti (esimerkiksi yksityisautoilu), toivon pystyväni kompensoimaan tekoni toimillani.

Sain reilu vuosi sitten arvion suojelumetsäni puustoon sitoutuneen hiilen määrästä. Tulos kertoi, että metsäni kompensoi hiilipäästöt, jotka noin 3,6 suomalaista tuottaa vuodessa tai jotka syntyvät 11,2 auton käytöstä vuodessa. Tosin minä en ole ”keskimääräinen suomalainen”, jonka hiilijalanjälki on noin 10 000 hiilidioksidiekvivalenttia enkä aja vuodessa 20 000 kilometriä vaan paljon vähemmän. Vuonna 2030 keskimääräisen hiilijalanjäljen tulisi olla 2500 kg CO₂e. Yllän siihen jo ja metsä kompensoi toimiani moninkertaisesti. Kiitos rakas metsä! Metsillä on niin monta tehtävää ja tärkeä sijansa kaikelle elämälle ettemme voi sitä edes käsittää.

Testatkaa oma hiilijalanjälkenne vaikkapa Sitran elämäntapatestillä, vaikka eiväthän nuo testit kaiken kattavia ole, lähinnä suuntaa-antavia.

Syksy on ollut sen verran tahtipuikon sanelemaa, että jos joskus vielä kirjoitan kuudennen kirjan, ajoitan sen julkaisun jonnekin loka-marras-joulukuulle. Iloitsen kirjojen pakkaamisesta ja lähettämisestä, tietysti, syksyllä on vaan niin paljon muutakin mukavaa puuhaa kuten marjastamista, sienestämistä, niittämistä, muutonseurantaa ja sadonkorjuuta, että päivät ovat olleet täysiä. Eivät onneksi kuitenkaan kiireisiä.

Tajusin jumahtaneeni kirjanjulkaisussa ”kirjasyksy”-käsitteeseen. Siihen että kirjan olisi hyvä ilmestyä syksyn kirjakauteen, mutta nyt olen tajunnut että se on humpuukia. Olenhan jo vuosia työskennellyt sen puolesta, että kirjani eläisivät kauemmin kuin yhden kirjasyksyn. Kirjoitan aikaa kestäviä kirjoja, joista on aina hyötyä (näin toivon ja näin minulle on kerrottu). Joten vaikka jotkut yksityiskohdat ovat vanhentuneet (kuten esimerkiksi Rankassa kutsumuksessa mainitsemani sairaanhoitajan palkat) kirjojeni ydinsanomat ovat edelleen mitä ajankohtaisimpia. Eli on se ja sama mihin vuodenaikaan kirjan julkaisee.

Kiitos kaikille palautetta lähettäneille! Olen niin iloinen ja kiitollinen. Olen saanut paljon rakkautta viestien mukana ja lähetän teille samaa takaisin: iloa ja rakkautta! 😃💓💓Olen koostanut joitain palautteita Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjan sivuille.

Osa palautteista ovat olleet sellaisia, ettei niitä pysty siteeraamaan, koska niissä on henkilökohtaisia tietoja samoissa virkkeissä. Lukijoilta tullut ydinsanoma kirjasta on ollut: ”ihana”. Samaan hengenvetoon on kerrottu omista kokemuksista luonnossa ja menetyksistäkin.  

Tuntuu siltä, että ihmiset eivät uskalla julkisesti kertoa miten paha olo heillä on elinympäristöjen hävittämisistä. Sama ilmiö oli aikoinaan Rankan kutsumuksen aikoihin, hoitajat eivät uskaltaneet puhua asioista pelätessään hankaluuksia. Ja millainen soppa alalla nyt onkaan! Vaikeneminen pahentaa asioita.

Ihmiset turhaan pelkäävät leimautumista luonnonsuojelijaksi tai hankalaksi. Itselle tärkeiden arvojen puolesta on toimittava muuten paha voittaa. Älkää vaietko vaan pitäkää ääntä tunteistanne! Maailma muuttuu kun sitä muutetaan. Sitkeästi on vaan yritettävä eikä periksi saa antaa koskaan.

Kuten ympäristöahdistus-tekstissäni kirjoitin: kriisit ovat hyviä muutoksen mahdollisuuksia. On hienoa viimein kuulla ihmisten pyrkimyksistä säästää sähköä, estää ruokahävikkiä ja vähentää turhaa ajelua jne. Miksi ihmeessä asioiden pitää aina mennä vasta vaikean kautta jakeluun: vähemmän on enemmän.

Tuo koskee siis aineellista elämää ja luonnonvarojen kulutusta eikä päde eliölajeihin, niiden määrissä pätee että enemmän on enemmän.

 

Luonnossa enemmän on enemmän.

Olettekos kuulleet, kuinka kansalaisaloitteemme kävi, jossa esitettiin uhanalaisten lajien metsästyksen kieltämistä? Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta ei kannattanut sitä! He ilmaisevat olevansa huolissaan taantuvista lintukannoista, silti useiden uhanalaisten lintujen kuten haapanan, heinätavin, jouhisorsan, nokikanan ja tukkasotkan metsästys saa jatkua rajoituksetta. Käsittämätöntä! On meitä päättäjillä siunattu… Metsästäjät ovat lobanneet asiansa perusteellisesti - ja ovat siellä itse päättämässä. 

Heikkenevän kannan metsästys on kaukana kestävästä tai eettisestä. On naurettavaa jättää päätösvalta metsästäjille ja toivoa naivisti, että liipaisinsormi ei ole herkässä. Oheisen linkin takaa löytyy valiokunnan mietintö asiasta. Mietinnön lopussa on vastalause, jonka ovat allekirjoittaneet edustajat Jenni Pitko (vihr.), Tiina Elo (vihr.) ja Mai Kivelä (vas.). 

Tukkasotkakoiras hienon tukkalaitteensa kanssa. Harvoin näitä upeita ilmestyksiä enää näkee.

 

Kunpa voisin sanoa eläimille, niin että ne ymmärtäisivät: ”Nämä mestat tässä ovat turvapaikkojanne. Keskittäkää elämänne tänne, jos voitte. Täällä sinua ei uhata vaan ihaillaan, rakastetaan ja kiitetään.” Ovat eläimet sen omalla tavallaan ymmärtäneetkin, koska minun maapaikkani pursuavat elämää ympäröiviin ihmisten tuho- ja touhualueisiin verrattuna. Eläimet tarvitsevat kuitenkin vapautta elää ja turvallisia ja hyvinvoivia alueita kaikkialla. Pienet alat eivät riitä pelastamaan uhanalaisuuksilta.

Olisi hienoa, kun ihmiset eivät kilpailisi egosta, statuksesta tai muusta asemansa pönkittämisestä vaan siitä (jos ylipäätään on kilvoiteltava), kenellä on monimuotoisin ja hyvinvoivin elinympäristö. Missä on eniten puita - tai isoimmat ja vanhimmat puut - ja runsaslukuisimmat eliölajimäärät. 

 

Muistatteko kun oli televisiolupatarkastajia? He kiersivät ovelta ovelle tarkistamassa ovatko kansalaiset maksaneet harmaa- tai väritelevisioluvan. Television salakatselu ja lupamaksun maksamatta jättäminen oli rikos ja siitä rangaistiin sakkomaksulla ja televisio meni valtiolle. Oi niitä aikoja! Eikös olisi hyvä, jos tuollainen toimeliaisuus siirrettäisiin esimerkiksi luonnon puolustamiseen? Vieraslajitarkastaja kiertäisi pihoilla tekemässä tarkistuksia, miten esimerkiksi lupiinista koetetaan päästä eroon ja näin kontrolloitaisiin vieraslajin leviämistä, hih. Voi mitä ahkeruutta nähtäisiin luonnon hyvinvoinnin puolesta sakkojen pelossa. Ihmisiä tienposkissa takapuolet pystyssä. Saataisiin samalla kansanterveys kuntoon… Tässä arkistonosto aiemmista lupiinitalkoomietteistäni ja lupiininpalautuspaikoista pulloautomaattien tapaan. 

Tät vas hjuumör, taas tönkköenglannilla ilmaistuna, totta tietysti toinen puoli. Speden tönkköenglantihjuumoria löytyy täältä:

Hauskaa maailmanloppua! -podcastissa stand up -koomikot Iikka Kivi, Teemu Vesterinen ja ilmastoaktivisti Ellen Ojala käsittelevät huumorin keinoin vakavampia aiheita eli ekokriisiä. Ote kakkosjaksosta:

– Suomalaisille on vuosia sanottu, että: ”Hei, nyt pitäisi oikeasti hillitä ilmastonkriisiä, vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä, syödä enemmän kasviruokaa ja irtautua fossiiliriippuvuudesta.”

– Kaikki on vaan äkissyt vastaan… ”En varmasti kyllä, tuosta edestä tuikkaan jäteöljyä housuihini.”

–  Mutta sitten nyt, kun sanotaan, että itse asiassa se pitäisi tehdä sen takia, että sillä vastustetaan Venäjää, niin kaikki on: ”Joo, joo! Jos kerran tämä Putinia vituttaa, niin minä ajan pyörällä ihan huvikseni ympyrää.” 

–  Se oli se, mikä suomalaisia motivoi.

 Huumori auttaa ja luonto lohduttaa, kun maailmanmeno ahdistaa.

**

Tiedoksi muutama tutkimustulos, jotka vahvistavat sen, minkä luonnonpuolustajat ovat tienneet jo pitkään:

Laulujoutsen vaikuttaisi toimivan elinympäristön laadun indikaattorina eikä vaikuta kilpailevan haitallisesti muiden sorsien kanssa pesimäjärvillä. Päinvastoin: 

”Kaikki sorsaryhmät ovat ylipäätään runsaimpia siellä, missä joutsenia tällä hetkellä esiintyy. Laulujoutsenen esiintyminen saattaakin heijastella vesistön laatua. Joutsen voisi toimia helposti havainnoitavana lippulaivalajina.”  - yli-intendentti Aleksi Lehikoinen Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta

 Kuva on omasta rannastani. Ruskosuohaukka, laulujoutsenet ja muut sorsalinnut voivat elää vierivieressä. Luonnossa eläimet elävät tasapainossa luonnon lakien mukaisesti. Kaikessa on kohtuus. Samaa ei voi sanoa ihmisten toimista. Metsästäjät ovat halunneet esittää alenevien lintukantojen syylliseksi laulujoutsenen, jotta pääsisivät ampumaan niitäkin. Onneksi tutkimustulokset ovat faktaa, joten metsästäjät voivat lopettaa höpöpuheensa.

Luonnonvarakeskus ilmoitti syyskuussa tutkimuksestaan, jonka mukaan Suomen susimäärä voi maksimissaan olla noin 1200 (vaihteluväli 1 000–1 500) sutta poronhoitoalueen eteläpuolella. Jos tarkastellaan kannan sopeutumiskykyä pitkällä aikavälillä, lukumäärän tulisi olla huomattavasti suurempi. Tarkat luvut määräytyvät vasta päättäjän valitsemien riskitasojen mukaan. Nykyiset noin 300 sutta ei riitä pitämään kantaa geneettisesti elinvoimaisena. 

**

Oravat vaihtavat talvipukuihin, mutta oravayksilöiden välillä on isoja eroja. Muutama orava on jo täysharmaa, muutama vasta aloittaa värin/turkinvaihtoa ja osa on jotain siltä väliltä. 

 

Näin vielä 30.9. noin 200 kurjen muuttoparven ja 4.10. meni vielä joitain kymmeniä kurkia. Kurkien päämuutto oli tänä vuonna 20.9. Moni muuttolinnuista on jo lähtenyt, mutta vielä kuuluu paikoitellen tiltalttien ja punarintojen ääntelyä ja rastaita on paljon. Hanhet ja joutsenet viihtyvät täällä niin kauan kuin vedet pysyvät sulana.

Alkukesästä puhuttiin tuomenkehrääjäkoin esiintymistä, täällä sitä ei näkynyt kuin nimeksi. Sen sijaan idänlehtikuoriaisia oli mahdottomasti. 

Leppien lehdet olivat yhtä pitsiä mustien toukkien syödessä niitä.

Toukat koteloituvat ja niistä kuoriutuvat idänlehtikuoriaiset ovat tavattoman kauniin värisiä kuin pieniä jalokiviä.

 

Loppukesällä tapahtui kaksi mysteeriä. Terassille ilmestyi isohko kivi. Punnitsin sen painoa kädessäni ja mietin miten kivi on voinut siihen joutua, kun täällä ei ole lapsia leikkimässä tai vaikkapa koiraa joka saattaisi sellaisen siihen kantaa. Ei tuntunut järkevältä että oravakaan sellaisia kanniskelisi, kivi oli aika iso ja painava. Tarkoitukseni oli punnita kivi ja jatkaa asian pohtimista, mutta sitten kivi oli kadonnut! Ajattelin, että se juttu jäi sitten ikuiseksi mysteeriksi ja siirsin sen ratkaisemattomien asioiden mappi ööhön.

Toinen mysteeri oli eräänä aamuna, kun menin kasvihuoneeseen kastelemaan kasveja. 200 litran vesitynnyrissä kellui iso ja komea sammakko. Siinä se lillui tyynen rauhallisen näköisenä enkä ollut silmiäni uskoa. Miten se oli päässyt sinne?! Tynnyri on noin metrin korkea ja hiukan irti kasvihuoneen seinästä ja tynnyrissä on kansi. Kansi on tynnyristä irtileikattu yläosa eikä pysy siinä tiiviisti, jonka vuoksi olen laittanut tynnyriin puukepin eläimiä silmälläpitäen, etteivät huku. En käsitä miten sammakko on voinut tynnyriin päästä. Sammakko oli elementissään ja kelluskeli eikä hakenut lepoa kepistä. Kun yritin pelastaa sammakkoa käsin, se sukelsi pakoon. Kun se nousi pintaan, sain noukittua sen vesiämpäriin ja päästin sen vapauteen. Sammakon on täytynyt jollakin tavalla kiipeillä kasvihuoneen rakenteissa ja hypätä tynnyriin juuri oikeassa kulmassa, että se mahtui kannen raosta. Vain sammakko voi tietää miten se tynnyriin päätyi.

Kiviasia kuitenkin ratkesi. Arvasitteko tällä välillä? Kivenkantaja oli kuin olikin orava. Olin terassilla ja seurailin polkua lähestyvän oravan puuhia. Se haisteli ja tutki maata, otti kiven suuhunsa ja pudotti pois, valitsi toisen paremman ja loikki ohitseni kivi suussaan ja kantoi piiloihinsa. En ollut silmiäni uskoa. Sen jälkeen olen nähnyt oravan tekevän tätä muutaman muunkin kerran. Olisiko kivessä jokin hyvä haju vai onko sillä ylikierroksilla käyvä jemmaamistarve? Kaikkea sitä saa pohdiskella, kun seuraa kanssaeläjiään.

Sellaista tällä erää. Tunnelmallista syksyä, pysykää terveinä! 

Sitäkin on mukava miettiä, kun tapaa aikuiseksi kasvaneen sammakon jossainpäin pihaa, että onkohan se saanut alkunsa piha-altaassa. Tässä vuosia sitten otettu kuva altaan pikkusammakoista. Niiden pyrstöjen koosta näkee poikasten kehittyvän eri vauhtia. Kun pyrstö on poissa, vedestä noustaan maihin.