Lehti ei voi ulkoistaa faktantarkistusta lukijoille: susiväitteistä tuli huomautus

Nyt sain hyviä uutisia! Julkisen sanan neuvosto (JSN) on antanut Alueviestille langettavan päätöksen tekemäni kantelun pohjalta.

Viime vuoden lokakuussa Alueviesti julkaisi yleisönosastossaan mielipidekirjoituksen, jossa kerrottiin muka varmana tietona, että susia olisi tarkoituksella kuljetettu Itä-Suomesta Lounais-Suomeen ja että Suomessa olisi tuhansia susia. Melkein meni pulla väärään kurkkuun, kun luin tuollaista hölynpölyä lehdestä.

Luonnonvarakeskus (Luke) julkaisee joka vuosi susikannan arvion. Tuoreimman arvion mukaan Suomessa oli maaliskuussa 2026 noin 430 sutta. Marraskuussa 2025 susia arvioitiin olleen noin 560. Viranomaiset ja tutkijat ovat myös kiistäneet susien siirrot moneen kertaan.

No, kirjoitin lehteen vastineen ja kysyin samalla toimitukselta, miten se aikoo jatkossa suhtautua tosiasioihin perustumattoman sisällön julkaisemiseen mielipideosastollaan. Kun kahteen viikkoon ei kuulunut mitään, kyselin perään. Päätoimittaja ilmoitti, että kirjoitukseni on menossa seuraavaan lehteen. Samassa viestissä hän myönsi, että susien siirrot on kiistetty, mutta kertoi heti perään, että eräälle entiselle maa- ja metsätalousministerille oli soitellut ihmisiä, jotka olivat nähneet susikuljetuksia. Ja mielipidekirjoituksen kirjoittajalla oli kuulemma silminnäkijähavainto Köyliöstä.

Lähetin päätoimittajalle lähteitä ja kerroin Luken tutkijan sanoneen suoraan, ettei Suomessa ole siirtoistutettu ensimmäistäkään sutta. Iltalehtikin on aikanaan kysynyt viideltä entiseltä ministeriltä, ja jokainen kiisti siirrot. Kirjoitin päätoimittajalle myös näin:

”Kyse ei ole siitä, annetaanko palstatilaa ’susien puolesta tai vastaan’ olevien mielipiteiden väliseen keskusteluun. Kyse on siitä, julkaistaanko väitteitä, jotka ovat suoraan ristiriidassa todistettujen tosiasioiden kanssa.”

Muistutin myös, että susille on tavallista vaeltaa satoja kilometrejä. Ilman valokuvaa, rekisterinumeroa tai mitään muutakaan todistetta ”silminnäkijähavainto” on pelkkää tarinaa.

Päätoimittaja lupasi vastata minulle lehdessä. Hänen vastauksensa ilmestyi 26.11.2025 kirjoitukseni vieressä. Siinä hän kirjoitti, että ”yleisönosastokirjoitus, susien puolesta tai vastaan, on aina toisesta näkökulmasta katsottuna disinformaatiota”. Eli virheitä ei korjattu, ja meidän mielipidekirjoituksemme olivat hänen mielestään samanarvoisia.

Joulukuun alussa vastasin hänelle vielä:

”Kirjoituksessasi 26.11. toteat, että ’yleisönosastokirjoitus, susien puolesta tai vastaan, on aina toisesta näkökulmasta katsottuna disinformaatiota.’ Tämä näkemys on journalistisesti kestämätön. Se tekee toimituksellisen vastuun mahdottomaksi: jos kaikki totuusväitteet ovat yhtä päteviä, lehti voisi yhtä hyvin julkaista väitteitä siitä, että maa on litteä tai että rokotteet sisältävät siruja, ja perustella sen ’toisen näkökulman’ tarjoamisella.”

Muistutin, että yksittäisten ihmisten ”tuntuma” susien määrästä ei ole samanarvoinen tieteellisen seurannan kanssa. Samassa viestissä pyysin kirjallisesti oikaisua. Odotin, mutta vastausta ei tullut. Joten päätin kannella Julkisen sanan neuvostolle. Päätoimittaja kertoi myöhemmin JSN:lle, ettei ollut saanut viestiäni. Niin aina.

JSN:n päätöstä odotellessa kului melkein vuosi. Luonnonsuojelijalta vaaditaan sitkeyttä. Koko ajan saa olla oikaisemassa, puolustamassa ja odottamassa, ja kaikki prosessit kestävät kauan.

Viime viikolla tuli JSN:n päätös. Siinä se toteaa, että kirjoituksessa oli olennaisia asiavirheitä. Alueviesti rikkoi Journalistin ohjeiden kohtaa 35, joka velvoittaa korjaamaan olennaisen asiavirheen, ja kohtaa 7, joka velvoittaa pyrkimään totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Kohdan 35 rikkomisesta neuvosto oli yksimielinen, ja kohdan 7 rikkomisesta se päätti äänin 13–1. Alueviesti sai huomautuksen.

Parasta päätöksessä on se, että lehti vastaa myös niistä lukijoiden kirjoituksista, jotka se päättää julkaista. JSN:n mukaan korjaamisen velvollisuutta ei voi siirtää toimitukselta yleisölle. Eli minun ei olisi pitänyt joutua lehden ilmaiseksi faktantarkistajaksi. Eikä lehtien edes tarvitse julkaista asiattomia kirjoituksia.

Susipolitiikasta saa ja pitää keskustella, ja mielipiteitähän tunnetusti riittää. Pohjana pitää silti olla tosiasiat, muuten väärä tieto valtaa alaa.

Alueviesti julkaisi JSN:n päätöksen 6.11.2026 sivuillaan.

Kiitos Julkisen sanan neuvostolle asian käsittelystä!

Jos huomaat lehdessä asiavirheen, pyydä oikaisua. Jos sitä ei kuulu, JSN:lle voi kannella kuka tahansa.

JSN:n päätös löytyy kokonaisuudessaan täältä: https://jsn.fi/paatos/10344-ul-25/

Kenttämuistiinpanoja ihmiseläimestä

 

Tässä metsässä raikui ennen aikaan mitä ihastuttavin laulu ja se oli täynnä elämää. Nyt se on aukkohakkuu-alue ja täynnä tyhjyyttä.

Oli jälleen hyvin hiljainen lintukevät ja -kesä. Tavallisetkin lajit ovat käymässä harvinaisiksi. 

Kun muutin tänne luonnon helmaan yli 20 vuotta sitten, sain nauraa ja ihmetellä, kun yritin kirjata havainnoimiani lintuja ylös. Laulua tuli joka tuutista niin, ettei kynä ehtinyt perässä, ja lauluja tuli päällekkäin niin, ettei aina edes saanut selvää kaikesta heti. Tänä keväänä oli minuuttikaupalla hiljaisuutta, jonka saattoi keskeyttää yhden pajulinnun hetkellinen laulu, ja sitten oli taas pitkää hiljaisuutta. Kontrasti on kauhea. Enää ei ole elinympäristöjä vaan avohakkuita ja pilattuja ”metsiä” silmänkantamattomiin. Lyhytnäköistä on meno, mutta siinä ei ole mitään ihmislajille uutta.

Luonto on käynyt hiljaisemmaksi, mutta ihmisten parissa on käynyt päinvastoin.

Kuten blogini ja kirjojeni lukijat tiedätte, käytän paljon aikaa luonnonvaraisten eläinten elämän ymmärtämiseen, esimerkiksi oravien ja eri lintulajien mielenmaisemien ja elämäntapojen pohtimiseen. Siitä saa aina paljon iloa ja energiaa.

Viime aikoina olen joutunut tekemään kenttätutkimuksia ihmiseläimistä. Valitettavasti ihmisten edesottamuksista rasittuu ja väsyy. Miten outo laji olemme! Jottei kyynistyisi, täytyy ottaa huumori avuksi ja koettaa nauraa. 

Havaintojeni pohjalta laadin lajikuvauksen:

Ihminen (Homo insipiens, suom. epäviisas ihminen)

Tuntomerkit: Kulkee niska kyyryssä ja pää painuksissa ja tuijottaa kämmenessään hohtavaa laitetta. Ei kuule mitään, koska on tunkenut laitteita korviinsakin. Ei huomaa ympäristöään, ei pajulintua, oravaa tai tuulen suhinaa. Kuljettaa usein mukanaan remmiin kahlehdittua seuralaislajia, jota nykii ja jolle karjuu jatkuvasti.

Ääntely: Hyvin meluisa ja häiritsevä laji. On kehittänyt lukemattomia tapoja, joilla se vahvistaa melun kulkeutumista. Laulaa harvoin, valittaa usein. Pystyy ääntelemään tauotta tuntikausia kuuntelematta lajitovereitaan.

Reviiri: Laaja ja jatkuvasti laajeneva. Merkitsee reviirinsä avohakkuilla, erilaisilla rakennelmilla, parkkipaikoilla ja roskilla. Käyttää pesänsä sisustamiseen hervottomasti luonnonvaroja. Käynnistää reviirinsä puolustamiseksi katastrofaalisia sotia. Reviirin tunnistaa tyypillisesti jätteistä, pilaantuneista vesistä ja ilmansaasteista.

Käyttäytyminen: Ainoa laji, joka uuvuttaa itsensä vapaaehtoisesti. Vatvoo mielessään asioita loputtomasti. Suunnittelee valtavia hankkeita saadakseen lisää energiaa.

Talvehtiminen: Esiintyy ympäri vuoden, ei lepää talvellakaan. On koko vuoden ylikierroksilla, kun muut lajit ovat sitä vain keväällä.

Esiintyminen: Hyvin yleinen ja runsaslukuinen. Tuhoisa laji, joka tekee monista muista lajeista uhanalaisia.

 

Minusta tuntuu, että ihmisten kärsivällisyys on kutistunut ja että itsekkyys ja kiire ovat kasvaneet. En tiedä, onko kyse yleisestä ilmapiiristä vai siitä, että monta vaativaa tilannetta sattui kohdalleni yhtä aikaa. Luultavasti molemmista.

Herkkänä ja avuliaana ihmisenä olen kuunnellut, ymmärtänyt, auttanut ja tukenut. Olen joutunut miettimään muiden huolia, vaikka olisin halunnut ajatella oravia. Annoin energiaani niin paljon, että oma lataukseni kävi vähiin. Bloginikin on ollut hiljaa samasta syystä.

Ihmisellä on usein parempi olo, kun häntä on kuunneltu. Autan mielelläni, mutta viime aikoina olen huomannut energian kulkeneen pitkään vain yhteen suuntaan. Empatia ei ole rajaton resurssi.

Siksi jokaisen on hyvä kysyä itseltään: kuinka paljon otan ja kuinka paljon annan? Miten säilyttää mielenrauha maailmassa, jossa jokainen hamuaa voimia toisilta?

Voima palaa, kun sulkee ihmismaailman ulkopuolelleen. Luen viestit silloin, kun minulla on niille voimia. Minulla ei ole älypuhelinta, ja puhelin on usein äänettömällä eikä kulje mukanani. Jos en vastaa, se ei tarkoita, etten välittäisi. Olen luultavasti kasvimaalla ihailemassa lieroja.

On ihmeellistä, miten vastakohtaisia ihmisten maailma ja luonto ovat. Ihmisten maailma vaatii tai tarvitsee aina jotain. Luonnossa mikään ei odota minulta mitään.

Pihapiirin eläimet tuovat elämänilon takaisin. Muurahaiset touhuavat omia tärkeitä asioitaan välittämättä minusta tippaakaan. Amiraalit ja sudenkorennot lentävät vielä ja kohottavat mielen korkealle.

Jos tämä teksti herätti ajatuksia, niille ei tarvitse tehdä mitään. Unohda laitteet, mene ulos ja päästä ajatukset tuuleen. Nojaa puuhun, seuraa tiaisparvea ja katso, mihin orava kätkee syysvarastonsa. Katso puiden latvuksiin ja ota niistä mallia. Ennen kuin puu pudottaa lehtensä, se ottaa niistä talteen arvokkaita aineita. Pidä tallessa se, mikä on arvokasta, ja varista kaikki muu.

 

Kolumni: Ei taakka vaan lahja

Parikanniemen Kontti on Mikkelissä sijaitsevan Parikanniemisäätiön julkaisema neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti. He tekevät muun muassa lastensuojelutyötä. He pyysivät minulta kirjoitusta teemana perintö ja elämän rakennuspalikat, aiheena oravanpyörä ja kohtuullisuus.

Kirjoitin omasta lastenkotitaustastani käsin.

 

Ei taakka vaan lahja

Olen asunut nuoruudessani lastenkodissa. Tapasin hiljattain lastenkodin väkeä, entisiä nuoria ja hoitajia, joskin me kaikki olimme jo reilusti keski-ikäisiä. On vaikea uskoa, että siitä on jo 38 vuotta, kun muutin lastenkodista omilleni.

Yksi hoitajista kertoi pohtineensa, olivatko he aikoinaan mahtaneet osata toimia työssään oikein. Hän mietti, miten me nuoret olimme kokeneet, oliko meillä ollut kamalaa. Hän koki elämän tuoneen perspektiiviä ja sanoi, että toimisi ehkä toisin tällä viisaudella. Eräs toinen hoitajista sanoi, että vaikka lastenkotiin sijoittaminen voi olla vaikea ja raskas päätös, sen pitäisi kuitenkin aina olla parempi vaihtoehto kuin mitä lapsella olisi kotona ollut.

Yksi meistä sanoi, että kun hän joskus kertoo jollekin luotetulle ihmiselle lastenkotitaustastaan, ihmiset menevät vaikeaksi ja pahoittelevat asiaa ja näkevät sen ikävänä kokemuksena. Hän joutuu aina korjaamaan, ettei se niin ole, vaan lastenkoti oli hyvä asia.

Olen täysin samaa mieltä. Lastenkoti oli minulle ylellisyyttä: yhtäkkiä sain säännöllisesti ruokaa, ympärillä oli turvallisia aikuisia ja sain nukkua yöni rauhassa ilman, että tarvitsi jatkuvasti pelätä väkivaltaa, murehtia ja kantaa vastuuta aikuisista.

Lastenkodista omilleni muutettuani halusin kaiken sen, mitä minulta oli lapsuudessani puuttunut. Opiskelin sairaanhoitajaksi, otin lainaa, hankin tavaraa. Shoppailin, sisustin, matkustin ja elin vuosia maksimaalista elämää. Mutta pikkuhiljaa elämä alkoi tuntua ontolta ja raskaalta. Vastuullinen kolmivuorotyökin uuvutti. Masennus hiipi elämääni pikkuhiljaa, oli vaikea huomata syitä ennen kuin olin jo pohjalla.

Paloin karrelle niin pahasti, että jokin sisälläni sanoi: nyt riittää. Muutin elämäni totaalisesti. Ostin perikunnalta vanhan sukutilan ja muutin vanhaan torppaan ilman mukavuuksia. Remontoin talon ja jätin hoitotyön ja kuluttavan elämäntapani. Enkä ole katunut.

Kukaan ei oikein opeta toisenlaista vaihtoehtoa, koska yhteiskunnassamme kaikki tuntuu perustuvan jatkuvaan kasvuun ja enemmän haluamiseen. Minä löysin sen tien kantapään kautta.

Nykyään elän vaatimattomasti vanhassa torpassa, mahdollisimman kestävästi ja luonnonläheisesti. Teen töitä sen verran kuin tarvitsen. Rahaa kuluu vähän, koska tarvitsen vähän. Kello ei rytmitä elämääni vaan luonnonkierto. Minulle on vapautunut paljon aikaa merkitykselliselle vapaaehtoistyölle ja yleishyödylliselle toiminnalle.

Muutos ei tapahtunut hetkessä. Minun oli opeteltava erottamaan ohimenevät halut todellisista tarpeista. Olen tallentanut tuntojani ja oivalluksiani päiväkirjoihin vuosien varrella, ja niistä on syntynyt viisi kirjaa luonnonläheisestä elämästäni ja oravanpyörästä hyppäämisestä.

Uskon, että kovia kokenut lapsi on monessa asiassa vahvempi ja kyvykkäämpi kuin niin sanottu tavallinen ihminen. Muut ehkä näkevät hänet osattomana, kun lapsella ei ole tavallista perhettä. Mutta lapsi voi tuntea toisin: lastenkotitausta voi olla pelastus ja turva, ja epätavallinen lähtökohta voi antaa kyvyn kulkea polkuja, joita muut eivät edes harkitse. Puhun tietysti vain omasta puolestani. Jokainen rankasta taustasta selvinnyt lapsi kantaa mukanaan voimavaroja, joita ei aina osata nähdä. Epätavallisen lähtökohdan ei tarvitse olla taakka, vaan se voi olla lahja.

Eeva Kilpi: Lähdön hetki

 In memoriam. Idolini, luonnon ja eläinten puolustaja.

”Lähdön hetki on tässä.

Voi hyvin, edeltä mennyt.

Tervehdi puolestamme

maailmankaikkeutta.

Lepo ja rauha ympäröiköön sinut.”

-Eeva Kilpi

 

Miljoona haavetta

Lähes miljoonaa suomalaista haaveilee maallemuutosta. Silti maaseutu tyhjenee ja kaupungistuminen lisääntyy.

Miksi haaveet ja todellisuus kulkevat niin eri suuntiin? Onko kyse käytännön esteistä kuten töistä, etäisyyksistä tai palveluiden puutteesta? Vai esimerkiksi peloista, että ei uskalleta muuttua ja nähdä toisenlaista elämää mahdolliseksi?

Kummallista on sekin, että ennen meillä oli maaseudulla kauppoja, pankkeja, kouluja, päiväkoteja, terveyskeskuksia, vaikka Suomi oli ”köyhempi” (= monella tapaa paljon rikkaampi). Nyt ”vauraamman yhteiskunnan” aikana, ne ovat hävinneet. Mitä tämä kertoo ajastamme ja siitä, mitä pidämme arvokkaana? Mitä elämältä halutaan ja mitä siltä saadaan?

”Olimme ennen köyhiä mutta meillä oli varaa enempään.”  siirtolaisuusinstituutin vastaava tutkija Tomas Hanell

Sitten on vielä kysymykset paikkoihin liittyvistä arvostuksista ja merkityksistä. Mistä merkityksellisen paikan tuntu syntyy ja millainen merkitys paikalla on elämänlaadun kannalta? Merkitykselliset paikat voivat tuhoutua esimerkiksi avohakkuun tai rakentamisen seurauksena, ja tämä koskee niin kaupunkia kuin maaseutua. Vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä on usein turhaa.  

Yle Radio 1:n Havaintoja muutoksesta, merkitysten etsijät -ohjelma käsittelee näitä kysymyksiä, toimittaja käsikirjoittaja Satu Kivelän käsialaa. Voit kuunnella ohjelman täältä.

Ilahduin, kun ohjelma nostaa esiin myös Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjani, johon nämä samat kysymykset ovat tavalla tai toisella kietoutuneet. Tuntuu hyvältä, että kirjani teemat löysivät ohjelmaan ja kirjani elää.