Pieniä hetkiä ja kulttuurisokkeja

Yksi tämän kesän monista kohokohdista oli kun päädyin pienelle lammelle, joka sanankuvainnollisesti kuhisi sammakon toukkavaiheen nutipäitä. Niitä oli tuhansia ja taas tuhansia. Nutipäät etenivät vedessä pitkinä juonteina aaltoillen vedessä edestakaisin. Letkat ilmeisesti myötäilivät veden virtauksia ja kerrostumia joita ihmissilmä ei erota. Olin iloinen nähdessäni nutipäiden kukoistavan.

Oli kuuma päivä. En ole koskaan ollut kovin innokas uimari. Otin kengät pois, käärin lahkeeni, istuin laiturille ja laitoin jalkani veteen. Nutipäät tulivat saman tien maistelemaan jalkojani! Se oli ihmeellistä ja suloisen tuntuista. Jalkojani ei näkynyt vedestä välillä ollenkaan. Oli kuin minulla olisi ollut mustat saappaat, jalkani olivat niin peittyneet nutipäistä! Niiden pienet ympyriäiset suut ja ihon maistelu oli rentouttavaa. Oli hienoa saada katsella nutipäitä niin läheltä. Nutipäät saivat itse valita tulevatko ne luokseni vai eivät - ja ne totisesti tulivat.  

Kesän kohokohtia.

Kun tunteja myöhemmin palasin kotiin ja istahdin terassille, tunsin hetken päästä kylmänkostean nenän nilkassani. Orava oli millissä kiinni ja haisteli jalkojani hyvin kiinnostuneena. Hetken päästä tuli toinen orava ja sama toistui. Jokin jaloissani veti oravia magneetin lailla luokseen. Oravat olivat tavallista rohkeampia. Nutipäiden oli täytynyt jättää jokin tuoksu jalkoihini, joka vaati oravilta lähempää tutkimista. Voi vaan ihmetellä eläinten aisteja ja miettiä, mikä nutipäiden tuoksussa niin valloitti.

**

Kuuntelin Brysselinkonetta, jossa aiheena on kaivosteollisuus, suosittelen kuuntelemaan. Haastateltavana on Suomen Luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija biokemisti Jari Natunen. Hänen mukaansa sähköautovisio ja akkumineraalihype ei ole kestävää. Jos tarkoitus on vaihtaa kaikki autot sähköautoihin, pelkästään niiden rakentaminen täyttää länsimäisen ihmisen hiilidioksidipäästöt. Jos ostat auton, jossa on Terrafamen nikkeliä, niin pelkkä yhden auton nikkeliannos aiheuttaa 50 tonnia vaarallista ongelmajätettä, joka pystyy pilaamaan vuodeksi miljoonan kuution järven. "Nikkeliannoksia" on tarkoitus luoda miljoona vuodessa. Eli 50 miljoonaa tonnia läjitetään Saimaan Vuoksen vesistön ja Oulujoen vesistön vedenjakajalle ja sieltä ne tulisi vuotamaan vesistöihin tuhansia vuosia. Määrät ovat niin isoja, että hyvinkin pienikin osa jätteistä pystyy saastuttamaan alapuolisen vesistön kokonaan hyvin pitkiksi ajoiksi, jos tämä suunnitelma toteutetaan. Kysymys on äärimmäisen vakavasta asiasta.

Pahimmillaan Suomen koko maapinta-alasta on ollut kaivosvarauksia 16 %, se vaihtelee 10–15 % välillä. Varaus ei tarkoita sitä, että joku haluaisi etsiä koko alueella malmia vaan käytännössä samalla rahalla saa 1 500 km2 tai 2 000 km2 (eli 0.6 % koko Suomen saa maapinta-alasta muutamalla tonnilla) niin jotkut on ottanut niitä ja mainostavat pörssissä, että heillä on tuhansien neliökilometrien malminetsintävarauksia.

Yhdessä kohtaa haastattelua Natunen lausuu totuuden, joka on tahattoman hauska: ”Kaivosyhtiöt etsivät tällaisia rajamaita joissa on vähän asutusta, tyhmät ihmiset ja helpot viranomaiset. Sillä tavalla Suomi on ehkä houkutteleva.”

Jättäisin ehkä-sanan pois. Tyhmät ihmiset ja helpot viranomaiset pätee moniin muihinkin ympäristöasioihin, ei vain kaivoksiin. 

**

Esimerkiksi lintuinfluenssan leviäminen turkistarhoilla. Valtio tukee eläintenrääkkäystä ja epäeettistä toimintaa kymmenillä miljoonilla euroilla vuosittain. Näiden epäkohtien lisäksi tiedossa on riski, että lintuinfluenssa voi muuntautua turkistarhoilla ja vaarantaa muitakin eläimiä (mm. ihmisiä). Mitä tekee viranomainen? Sen sijaan, että viimein vedettäisiin johtopäätös, että turkistarhaus kielletään monin tavoin haitallisena, moraalittomana ja ongelmallisena Riistakeskus päätti myöntää luvan liki kymmenentuhannen lokin, kesykyyhkyn, räkättirastaan ja varislintujen tappamiseen keskellä pesimäkautta. Niin käsittämätön päätös kuin olla voi!

Tässä näkyy suomalaisten ”erityinen luontosuhde” ja ”helppojen viranomaisten terve suhde” luontoon. Päätös tappaa syyttömiä, kärsiviä luonnonvaraisia lintuja on vähän sama kuin koronapandemiassa olisi päätetty tappaa tartunnan saaneita ihmisiä, jotta tauti ei leviäisi eteenpäin toisiin ihmisiin. Ihmisten ongelmallinen käytös (mm. siipikarjateollisuus, turkistarhaus ja elinympäristöjen tuhoaminen) on sairauden syy. Virukset leviävät helpommin, kun eläimet ovat stressaavissa oloissa.  

**

Ihminen on valitettavan ymmärtämätön ja tuhovoimainen eläin. Todistan sitä tässä kotikulmillakin. Monimuotoista ja elinvoimaista luontoa hävitetään ja tilalle tuodaan siirtomaata ja rakennetaan köyhää, rumaa ja pilaantunutta ympäristöä. 

Mitä monimuotoisempia ja luonnontilaisempia elinympäristöt ovat sen paremmin eläimet (siis myös ihmiset) voivat. Jokainen eliö tarvitsee omanlaisia ominaisuuksia elinalueeltaan. Mitä vaihtelevampia ja yhtenäisempiä luonnonalueita on sen parempia edellytyksiä ne tarjoavat moninaisille eri lajeille. Kun ihminen jatkuvasti levittäytyy ja tuhoaa luonnonvaraisten eläinten elinympäristöjä, tasapaino rikkoutuu. Eläimet joutuvat kilpailemaan asuinalueista ja ravinnosta. Monet lajit, jotka vaatisivat rauhaa, häiriintyvät. Jos ne eivät pysty sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, ne kuolevat. Ne lajit, jotka jotenkin sopeutuvat, kärsivät jatkuvasta stressistä. Ne joutuvat elämään oloissa, joita eivät ole itse valinneet. Samalla tavalla kuin ihmisillä myös toisilla eläimillä jatkuva stressi aiheuttaa sairauksia ja kehon puolustusjärjestelmän heikkenemistä. Eläimet ovat helpommin alttiina saalistajille ja häiriöille jolloin esimerkiksi pesiminen heikkenee ja selviytymisen mahdollisuudet vähenevät entisestään. Sitä on luontokato.

Eläimet sairastuvat herkemmin, tartuttavuus lisääntyy ja koska eläimet ovat pakotettuja elämään ihmisten lähellä erilaisten pandemioiden riski kasvaa. Koronapandemian olisi pitänyt opettaa meille, että ihminen sahaa omaan nilkkaansa tuhotessaan, muuttaessaan ja saastuttaessaan elinympäristöjä ja pitäessään eläimiä teollisina tuotteina. Luonto pärjää parhaiten, kun emme tee sille mitään. Jos vahinkoa on jo aiheutettu, vahingollinen toiminta on lopetettava ja koetettava korjata mitä korjattavissa tai ennallistettavissa on. 

**

Sain maailmanloppua maalailevan tekstarin, jossa luki, että ”olemme menossa kiihtyvää tahtia kohti kolmatta maailmansotaa. Mitä tehdään kun tulee se Iso paukku? Säteily leviää kaikkialle, ihan jokaiseen puutarhaan. Ei ole puhdasta ruokaa sen jälkeen…”

Niin, jos näin käy, mitä sitten tapahtuu? Me kuollaan. Mitä sitten? Me voidaan kuolla viikon sisällä punkin tai verenmyrkytyksen takia, huomenna hirvieläinkolariin, ensi vuonna halvaukseen tai päättää vaikka itse päivämme jos siltä tuntuu. Kaikki kuolevat, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Ihminen on ansainnut kohtalonsa. Lähinnä minua surettaa syytön luonto. Se tarjoaa meille kaiken ja kohtelemme sitä niin epäreilusti. Luonto selviytyy tavalla tai toisella se on varmaa, mutta olisi hienoa, kun se voisi kukoistaa. Ihminenkin voisi nauttia siitä, kun ymmärtäisi vaalimisesta sen verran.

Maailmassa tapahtuu paljon ikävää ja pahaa, mutta sitä ei tarvitse jäädä märehtimään tai murehtimaan. Sydämessä voisi kantaa vihaa, mutta ei se kannata. Elämässä on paljon hyvää ja pahaa. Kannattaa keskittyä hyvään. Tärkeintä on elää omien arvojensa mukaan ja toimia paremman maailman puolesta. Pienet asiat ovat suuria ja ne täyttävät monia unelmia ja toiveita.

**

Se synkistä aiheista. Tässä vähän kevyempää kamaa:

Heinäkuussa kävelin ystäväni kanssa Nokian keskustassa. Vastaamme tuli vanhempi nainen, joka katsoi minua suoraan silmiin. Aistinko hänessä yksinäisyyttä? Hymyilin hänelle ja tervehdin. Hän tervehti ja hymyili varovasti takaisin. 

– Tunsitko sä tuon rouvan? ystäväni kysyi.

– En, vastasin.

– Mutta kun sä tervehdit sitä, ystäväni ihmetteli.

– Niin, kun meidän katseet kohtasivat. Tuntui ihan luonnolliselta moikata.

– Ei täällä Nokialla tuntemattomat tervehdi toisiaan, ystäväni totesi.

– No nyt tervehti, naurahdin.

Jäin tapani mukaan pohdiskelemaan tätä jälkeenpäin. Olen amerikkalaisen isäni tytär ja oppinut epäsuomalaiseen tapaan moikkaamaan vastaantulevia. Emme ole yksin täällä. Pieni hymy tai tervehdys luo hyvää energiaa helposti. Se voi olla toiselle harvinainen tai tärkeä asia. Tunnelma muuttuu heti paremmaksi. Hetkestä tulee merkityksellinen, kun tajuamme oman elämämme ja pienten tekojen arvon. Menettää monia kivoja kohtaamisia, jos kulkee yksitotisena.  

Tampereella piipahtamisesta on toisenlaisiakin kokemuksia. Minullahan ei ole älypuhelinta, joten jos en löydä jotain paikkaa, pysäytän ihmisiä ja kysyn neuvoa. Monet marssivat ilmeettöminä ja mitään reagoimattomina ohitseni. Ihmettelin mikä heitä vaivaa, kunnes tajusin, että valtaosalla on nappikuulokkeet korvillaan eivätkä he edes huomaa, että heitä koetetaan lähestyä! Aistit on täysin suljettu ulkomaailmalta (onko se ainoa konsti selviytyä kaupunkielämästä?). Minusta se on huvittavan järkyttävää. Jotkut huomaavat ottaa kuulokkeet pois ja sanovat: ”kato netistä”. Lähtöoletus on että kaikki omaavat ”äly”puhelimen.

Ei tarvitse matkustaa ulkomaille kokeakseen kulttuurisokkeja. Elämä on kummallista tässä ja nyt.

**

Mielestäni parhaat luontokuvat ovat sellaisia, joissa eläimet eivät ole varuillaan ja häiriintyneet kuvaajasta vaan elävät normaalia elämäänsä.

 

Laulujoutsenille syntyi alkukesästä viisi poikasta. Kun ne kasvoivat tarpeeksi, emot veivät niitä laajemmalle reviirinsä alueelle eikä niitä näkynyt viikkoihin. Paikkoja vaihdellaan tarpeen mukaan. Havaitsin joutsenet muutaman kerran vilaukselta korkean järvikasvillisuuden seasta. Silloin poikasia oli enää neljä. Mietin pitkään ja hartaasti, mitä yhdelle poikaselle oli mahtanut tapahtua. Olisiko joku eläin saalistanut sen? Joutsenemot ovat kuitenkin niin tarkkoja ja varovaisia ja pystyvät tarvittaessa antamaan kovan vastuksen ja puolustuksen. Pari viikkoa sitten joutsenperhe saapui takaisin pesäpaikalleen ja ne ovat viihtyneet tässä taas päivittäin. Mitä huomasinkaan? Poikasia oli kuitenkin viisi! Miten hyvä mieli siitä tuli ja osoitti jälleen ihmisen havaintokyvyn puutteellisuuden.

Huokaisin onnesta. Kaikki on hyvin. Ja tässä minä olen. Ihminen joka 20 vuotta sitten hakemalla hain laulujoutsenia, että näkisin niistä edes vilauksen jossain kaukana. Nyt me elämme täällä yhdessä ja olen voittanut joutsenten luottamuksen. Vastoinkäymiset voi voittaa ja elämän sopusoinnun voi löytää. Kaikki on mahdollista.

Maailmassa on valtavasti hiljaista kauneutta, joka edellyttää vain hidastamista, pysähtymistä ja rauhoittumista.

 

Elämän jälkiä

 

Siivoilin kasvihuonetta. Kastelukannu, jossa oravaperhe asui vesitynnyrin yllä, on ollut tyhjillään jo hyvän aikaa, joten ajattelin tutkia, mistä oravanpesä koostuu. Tällainen tutkielma siitä tuli.

Yleensä en kajoa pesiin, koska eläimet käyttävät niitä vuodesta toiseen erilaisina päivä-, yölepo- ja lisääntymispaikkoina. Tämä pesä oli niin epäkäytännöllisessä paikassa, etten ole nähnyt kenenkään käyttävän sitä sen koommin, joten purkuun meni.

Oravanpesissä on yleensä paljon oksia ja naavaa. Tämä pesä oli hiukan kauempana puista, joten kiinnosti mitä sinne oli kerätty.

Sammalta, kasvuharsoa ja vessapaperia(!) - eikä oksia ollenkaan. Yksi koiranputken varsi oli kastelukannussa ennestään. Pidän astioissa aina jotain pelastautumistikkua/karahkaa hyönteisille ja muille eläimille. Tyhjissäkin. Yleensä kumoan tyhjät astiat nurin, mutta kastelukannu roikkuu naulasta, joten olin laittanut sinne koiranputken varren pelastautumisreitiksi.

Kasvuharso oli revitty pieniksi palasiksi. Pesä oli tiivis, kuiva ja tiukkaan mytätty. Pesässä ei ollut olenkaan oravien ulostetta vaan pesä oli siisti. Ehkä pieniltä oravanpoikasilta ei tule kuin pissaa, kun ne eivät syö kiinteää ruokaa vaan ainoastaan emon maitoa? Pesä painoi 260 grammaa. 

**

Kunnostin ruokintapaikkaa syksyn varalle. Vanha haapapuinen tukipuu on ollut niin kovassa käytössä, että se on kulunut ja kaventunut ja olisi katkennut pian ruokintalaitteiden painosta. Tikkojen pajana toiminut ja oravien ja lintujen kynsien kirjoma puu on mielestäni niin kaunis ja uniikki, että taidan laittaa sen toteemipaaluksi kasvimaalle. Ehkä tuulihaukka ottaa sen päivystyspaikakseen.