30. marraskuuta 2011

Keskiviikkokolumni: Miksi kiinnitin huomiota vain puutteisiin?


Pohdin usein entistä ja nykyistä elämääni. Aikaa ennen ahaa-oivallustani, tyytyä vapaaehtoisesti vähempään, ja aikaa sen jälkeen.  Elämäni on muuttunut niin äärimmäisesti, että vaikka elän samassa maassa, voisin yhtä hyvin olla vaihtanut maata ja sivilisaatiota. Ajoittain vieläkin olen jonkinlaisessa kulttuurisokissa.

On vaikea ymmärtää miksi toimin silloin, niin kuin toimin.  Shoppailin, törsäsin, olin ajattelematon, annoin toisten ihmisten täyttää kalenterini, toisten odotukset ohittaa omat tarpeeni. Uskoin, että muut tietävät paremmin kuin minä, mikä minulle olisi hyväksi. Nyt minun on vaikea ymmärtää, miksi pelkäsin elämänmuutosta, vaikka siinä entisessä oli niin paha olla. Kannoin vastuuta ja huolta muista, vaikka minun olisi pitänyt olla terveesti itsekäs ja huolehtia itsestäni. Miksi odotin niin kauan, ennen kuin halusin oppia tuntemaan itseni?

Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään. Mennyt on mennyttä eikä sitä voi muuttaa, mutta menneestä voi oppia. Pohdittava, mitä todella haluaa elämässä, ja elettävä sitä sitten todeksi. Minussa on vieläkin pieni itseni ruoskija, joten muistelen kuitenkin hiukan menneitä.

Kymmenen vuotta sitten kiinnitin huomioni etupäässä epäkohtiin. Halusin aina vain jotain, tietämättä itsekään mitä “se jotain” oikein oli. Halusin kaikkea mahdollista, ja olin nyrpeä. Nojailin asuntoni ovenkarmiin ja mittailin huonetta tyytymätön ilme kasvoillani. Katto oli liian matalalla. Olisin ehdottomasti halunnut korkeamman huonekorkeuden. No, sille ei voi mitään. Vai voisiko? Tekisinkö reiän kattoon? Se söisi yläkerran huonetilaa, mutta sitten ympärilläni olisi avaruuden tuntua. En ymmärtänyt avata kotini ovea ja nauttia ulkoilman avaruudesta.

Mittailin ikkunoita ja mietin erilaisia verho- ja kangasmateriaaleja. Kangaskaupassa olisi mahdollisuus konsultoida verhoasiantuntijaa. Pitäisikö? Silloin en ymmärtänyt kerätä luonnosta löytämiäni sulkia ikkunoideni koristeeksi. Kodin sisustusta ja kaikenlaista ”kehitettävää” riitti. Kotini oli kiva. Miksi silti kiinnitin huomiota vain sen puutteisiin? Tyytyväisyyden sijasta olin tyytymätön. Tyytymättömyys ja kiittämättömyys ohjaavat kohti masennusta.

Kompastuin markkinamiesten ansaan, toiseen toisensa jälkeen.  Lopulta kaaduin niin pahasti, että palikat päässäni loksahtivat kohdalleen. Yhtäkkiä en enää kiinnittänyt huomiota kaikkiin aineellisiin asioihin mitä minulle tarjottiin, vaan katsoin mihin askeleeni (ja rahani) sijoitin. Valpastuin. Lakkasin valittamasta, koska löysin kiitollisuuden.  Enää en kiinnitä huomiota siihen mitä minulta puuttuu, vaan siihen mitä minulla jo on.

Elämä lahjoittaa kokoajan hyvää. Kirjoitan tätä aamutuimaan, mutta olen jo mielessäni ehtinyt kiittänyt sitä, että eilen täällä kävi nuohooja ja piippu on puhdistettu. Olen kiitollinen, että taloni on lämmin, ja voin lämmittää puilla. Ajoittain unettomuudesta kärsivänä ihmisenä kiitin, että nukuin hyvin.  Valvotuista öistäkin kiitän, kun saan kuunnella hiljaisuutta, katsella tähtitaivasta ja kuunnella pöllöjen huhuilua.

Yritän olla pitämättä asioita itsestään selvänä. Me länsimaiset ihmiset herkästi pidämme. Mieti, jos jonain aamuna herätessäsi olisi sähkökatkos tai jos hanasta ei tulisikaan vettä? Kuinka päiväsi lähtisi käyntiin? Olen kiitollinen, kun tulen pihanperältä huussista, että sadevesitynnyrin vesi ei ollut vielä umpijäässä, ja sain pestä käteni kylmässä vedessä.

Söin aamupuuroni, ja kiitin mielessäni sitä tuntematonta henkilöä, joka on viljellyt luomukauraa, että saan nauttia terveellisen kaurahiutalepuuron. Kiitin talviuneen painuvaa luontoa puuroni päällä olevista mansikoista, jotka keräsin heinäkuun helteillä. Olen kiitollinen, että voin pimeänä aamun hetkenä palata ajatuksissani kesään. Olen kiitollinen, että saan kirjoittaa. Kiitos, että sain kertoa tästä teille.

29. marraskuuta 2011

Ajanhallintaa

Olen saanut kyselyjä miksi blogissani ei ole kommentointimahdollisuutta. Olen päätynyt siihen ratkaisuun (ainakin toistaiseksi), koska jo pelkän blogin kirjoittaminen vie aikaa. Kommentointien seuranta ja vastakommentointi veisivät sitäkin enemmän. Istun tietokoneen ääressä paljon erilaisten kirjoitustöiden ääressä, sähköpostikin siihen vielä… Toisin sanoen koetan pitää blogini yksinkertaisena. 

Sellaisen muutoksen blogiin kuitenkin nyt tein, että lukijakseni on helpompi liittyä. Sivuillani käy kuukausittain viitisentuhatta lukijaa. Wau! Ehkä nyt useamman on helpompi lisätä sivuni lukulistoilleen oheisen ”liity tähän sivustoon” -napin kautta. (Ihmettelen, että osasin moisen ”gadgetin” sivuilleni laittaa. En tajua näistä blogisivujen ulkoasu-asetuksista juuri mitään. ;)

Kiitos kaikille lukijoilleni! :)

28. marraskuuta 2011

Sisäisen rauhan oireet


  1. Taipumus ajatella ja toimia spontaanisti, ei menneiden kokemusten aiheuttamien pelkojen pohjalta.
  2. Pettämätön kyky nauttia jokaisesta hetkestä.
  3. Haluttomuus itsensä tuomitsemiseen.
  4. Haluttomuus muiden tuomitsemiseen.
  5. Haluttomuus konflikteihin.
  6. Haluttomuus tulkita muiden tekoja.
  7. Kyvyttömyys murehtia.
  8. Toistuvat, ylitsevuotavat kiitollisuuden tunteet.
  9. Tyydytystä tuottava ykseyden tunne muihin ihmisiin ja luontoon.
  10. Toistuvat sydämestä tulevat hymyilykohtaukset.
  11. Kasvava alttius vastaanottaa muiden antamaa rakkautta sekä vastustamaton halu jakaa sitä itse.
  12. Kasvava alttius antaa asioiden tapahtua mieluummin kuin saada ne tapahtumaan.
- Jeff Rockwell -

21. marraskuuta 2011

Suomi luopuu siemenperunoistakin

Kirjoitukseni Aamulehden Näkökulma-palstan vierailijana 21.11.11.

Mitä korkeampi omavaraisuus Suomessa on, sen vähemmän joudumme ostamaan muilta ja sen turvallisemmaksi voimme itsemme tuntea. Täydellistä riippumattomuutta ja omavaraisuutta on käytännössä mahdoton saavuttaa, mutta pienetkin asiat lisäävät hyvinvointiamme. Esimerkiksi sen sijaan, että ajamme nurmikonleikkurilla pihamme puolikuoliaaksi ja tuhlaamme aikamme saastuttavaan ja tuottamattomaan työhön, kannattaisi nurmikko hävittää ja istuttaa tilalle ruokakasveja. Elämä muuttuisi heti tarkoituksenmukaisemmaksi. Mitä korkeampi omavaraisuus meillä on, sen parempi.

Nyt globalisaation myötä Suomen kansallisomaisuutta ja suomalaisia yrityksiä myydään ulkomaille, omistus siirtyy yhä harvempien käsiin. Hinnat nousevat, eikä meidän auta kuin maksaa. Olemme tulossa riippuvaiseksi tekijöistä, joihin meillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia.

1970- ja 80-luvuilla toistettiin iskulausetta: suosi suomalaista - osta kotimaista. Nyt ostetaan sieltä mistä halvemmalla saadaan – ulkomailla kaikki tehdä suomalaista halvemmalla. Suomen elin- ja tuotantokustannukset ovat maantieteellisten seikkojen vuoksi pakostakin korkeammat. Samaa peliä pitäisi pelata, vaikka kortit on alkujaankin jaettu epäedullisesti. Se johtaa tappioon.

Siitä seuraa omaisuuden realisointi, että jostain saisi rahaa. Tämä on järkevää, niin kauan kun myydään omaisuutta, joka vie resurssejamme. Esimerkiksi myymällä nurmikonleikkurin säästää rahaa, aikaa ja luonnonvaroja. Jos myymme nurmikon, joudumme altavastaajan asemaan, kun joku toinen ymmärtää istuttaa siihen ne omenapuut ja marjapensaat. Joudumme ostamaan ruokamme toisten ehdoilla. Voimme vain harmitella miten tolloja osasimmekin olla. Sitten tajuamme, että onhan meillä metsät! Kerätään sieltä ilmaiseksi luonnon antimet. Mutta mitä? Metsät ovat muuttuneet avohakkuuraiskioiksi ja auki auratuiksi metsänpohjiksi! Marjat ja sienet eivät tule kasvamaan vuosikymmeniin. Eivät ehkä koskaan. Meillä ei ole tietoa maankynnön vaikutuksista pohjoiseen maahamme. Metsäteollisuus nostaa kytkintä ja siirtyy ulkomaille. Me ostamme vuosittain miljoonilla euroilla marjoja ulkomailta ja ihmettelemme, kun marjat pitää kuumentaa ensin, ettei tule noroviruksia.

Mitäs muuta syötäisiin? Suomalaiset syövät henkeä kohden eniten jäätelöä Euroopassa. Kotimaiset jäätelönvalmistajat Ingman ja Valio myytiin ulkomaisille Unileverille ja Nestlelle. Bona ja Piltti lastenruoat ovat niin ikään sveitsiläisen Nestlen. Turun sinappi valmistetaan Puolassa, 80 % Suomen Sokerista on saksalaisten, VAASAN omistaa pääomasijoittajat, Sinebrychoff on tanskalaisen Carlsbergin. Joulukuusensa ja kinkkunsakin suomalaiset ostavat tanskalaisilta. Hartwall myytiin Alankomaiden Heinekenille, sen mukana meni Lapin kulta ja Karjala oluet. Nyt varsinainen Lapin kulta ja mineraalit myydään ulkomaisille valtaajille. Venäläiset ostavat Karjalaa ja muita maa-alueita, ruotsalaiset ja virolaiset suomalaisten kalastuslaivojen mukana Suomen kalastuskiintiöt ja norjalainen Yara osti Suomen lannoiteteollisuuden.

Ulkomaiset yritykset rynnistävät Suomeen: Gigantti, Bauhaus, Starkki, H&M, Ikea, Dressman, Lidl, lista on loputon. Kotimaiset yritykset ulkoistavat, irtisanovat ja siirtyvät ulkomaille. Valtion, kuntien ja kaupunkien päättäjät yksityistävät ja myyvät suomalaista omistusta pörssiin. Espoon kaupunki myi sähköyhtiönsä E on:ille. Se myi omistuksensa Fortumille, joka puolestaan nosti reippaasti espoolaisten sähkön hintaa. Kaikki tämä on aivan laillista, mutta ilmiö on kestämätön. Jäämmekö vangiksi omaan maahamme?

Jotain hyvää on löydettävissä. Isojen teollisuudentehtaiden sulkemiset lisäävät Suomen energiaomavaraisuutta, opimme ehkä varjelemaan ainutlaatuista luontoamme, lannoitteiden hintojen nousu kannustaa luomuviljelyyn. Jatkuva kasvu nähdään mahdottomaksi ja ymmärrämme muuttua suomalaisuutta, suomalaista luontoa, luonnonvaroja ja kansallisomaisuutta arvostavaksi säästöyhteiskunnaksi.


18. marraskuuta 2011

Varma tapa tulla onnelliseksi



Saattaa kuulostaa hassulta mutta takuuvarma tapa tulla onnelliseksi on aloittaa lintujen talviruokinta. Elämä muuttuu mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi: ikinä ei tiedä mitä voi nähdä ikkunasta ulos kurkistaessaan. Lintujen touhuilua on kiva seurata, siitä tulee aina hyvälle päälle ja voi tuntea syvää iloa helpottaessaan luonnoneläinten oloja ja selviytymistä.

Näin aloitat lintujen talviruokinnan:
  • Voit aloittaa lintujen ruokinnan talvella milloin vain mutta sen aloitettuasi ruokintaa olisi hyvä jatkaa kevääseen saakka. Linnut oppivat luottamaan siihen, että ruokintapaikalta löytyy ruokaa. Jos ruokinta lopetetaan kesken, linnut eivät välttämättä löydä uutta ruokapaikkaa ajoissa ja menehtyvät talven karuihin oloihin. 
  • Ruokinnan voi aloittaa vaikkapa vain yhdellä ruokintalaitteella tai ripustamalla talipalloja puiden oksille.
  • Mitä monipuolisemmin ruokaa on tarjolla, sen monipuolisempi linnusto paikalla käy.
  • Sijoita ruokintapaikka lähelle pensaita ja tuuheaa kasvillisuutta, jotta linnut pääsevät turvaan.
  • Perusta ruokinta-alue sellaisella paikalle, että näet sen ikkunastasi. (Ripusta ikkunaan esimerkiksi vanha CD-levy, etteivät linnut lennä vahingossa ikkunaa päin.)
  • Huomioi, että kaupasta ostettavat talipallot saattavat olla kivikovia. Lintujen nokat eivät ole terästä. Pehmennä talipalloja esimerkiksi astumalla kevyesti pallon päälle siten, että pallo ”aukeaa”.
  • Kauppojen pakastealtaista löytyy ihrapaloja, jotka ovat talipalloja ja rasvapötköjä edullisempia.
  • Pidä ruokintalaitteet ja ruokintapaikat siistinä.
Yksityiskohtaisempaa tietoa lintujen ruokinnasta ja ruokintalaitteista löytyy BirdLife Suomi ry:n sivuilta: http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/talviruokinta.shtml

Usein toistuva kysymys on: ”Olen aloittanut lintujen ruokinnan ja linnut löysivät ruokapaikan melkein heti, ne kävivät syömässä jo päivä- tai viikkokausia, mutta sitten kaikki linnut hävisivät. Mikä on vikana? Ruokaa on kyllä tarjolla, se ei vain kelpaa.”

Vastaukseeni: ”Ruoka kyllä kelpaisi, mutta ruokintalaite on todennäköisesti tukossa tai jäässä” kinataan aina vastaan: ”Ei ole tukossa, kun juuri täytin ja tarkistin sen.”
Vakiovastaukseni: ”Tarkista uudestaan”. Wink

Jos ruokaa on tarjolla, linnut kyllä tulevat. Laitteet vain usein tukkeutuvat syystä tai toisesta. Esimerkiksi jos illalla on ollut plussaa ja yöllä pakkasta, ruoka voi jäätyä ruokintalaitteen aukkoon.

Linnut löytävät hämmästyttävän pian uudet ruokintapaikat. Linnun on tunnettava elinympäristönsä hyvin, jos se meinaa Suomen talvesta selvitä. Kun ensimmäinen lintu löytää ruokaa, se ilmoittaa muillekin: ”Syömäääääään!”. Joviaalia porukkaa.

Parhaimmassa tapauksessa ruokintapaikalla voi käydä talven aikana 20 - 30 eri lintulajia. Lintutuntemus lisääntyy ja luvassa on mielenkiintoisia jännitysnäytelmiä, kun pihassa vilahtaa haukka tai pöllö. Ja miten riemukasta on nähdä ruokinnalla esimerkiksi harvemmin tavattu puukiipijä, pähkinänakkeli tai pyrstötiainen. Ruokintapaikalla käy myös esimerkiksi oravia, kärppiä, lumikkoja, myyriä, metsäkauriita, rusakkoja ja metsäjäniksiä.

Aloita lintujen ruokinta niin hymyilet joka päivä.
(Vinkki: ruokintalaite ja säkillinen lintujenruokaa on mainio lahja yksinäiselle tai alakuloiselle.)

9. marraskuuta 2011

Hyppyjä oravanpyörästä

Tuottaja ja toimittaja Heidi Sommar on koostanut Ylen Elävään arkistoon cocktailin oravanpyörästä hypänneistä ihmisistä. Katso videoita klikkaamalla tästä. Meikäläinenkin vilahtaa kuvissa. ;)

Mitä oravanpyörästä hyppääminen itse kullekin tarkoittaa? Kuten Heidi Somnar kirjoittaa: Hyppy oravanpyörästä on lopulta hyppy omaan itseensä, valmista muutoskaavaa ei ole. Se voi alkaa arjen pienistä teoista, kuten ulkoilusta kesken työpäivän, nelipäiväisestä työviikosta tai hiljentymishetkistä. Päämäärä on itsensä kuuntelu sekä stressittömämpi ja mielekkäämpi elämä. Tosin itsensä kuuntelemisesta saattaa lähteä käyntiin myös voimakas muutosten tie, kuten monilla tämän artikkelin henkilöillä.

4. marraskuuta 2011

Operaatio Kurpitsa ja Amerikan ilma


Roudasin jokin aika sitten ison laatikollisen vanhoja kirjeitä, valokuvia ja papereita aitasta. (Kiitos vaan TS, niitä valokuvia ei ole löytynyt ja nyt laatikoiden ja papereiden läpikahlaamisesta ei tule loppua, heh… )

Osa aitan kätköistä on suoraan saunanpesään -kamaa (kuten sairaanhoito-opiston turhaakin turhemmat Caring-teorian muistiinpanot), osa palauttaa mieleen hauskoja muistoja menneestä. Kuten tämä alla oheen liittämäni kymmenen vuotta sitten kirjoittamani teksti Suomi-USA-lehteen.

Nauroin tekstiä lukiessani. Huomaan miten elämäni on muuttunut – ja toisaalta ei ole muuttunut. Kymmenen vuotta sitten en osannut kasvattaa kurpitsaa. Nyt osaan. Eikä enää tarvitsisi etsiä kurpitsaa kaupoista, koska kauppojen valikoimat ovat monipuolistuneet.

Kurpitsoista on tullut kymmenessä vuodessa ihan perustuote amerikkalaistyylisen Halloweenin vieton yleistyttyä Suomessa. Jo tuolloin olen miettinyt asioiden työ- ja hintasuhdetta. Valuutta on kuitenkin tässä välillä vaihtunut. Miksi epäilen, että 70 markalla (=11,77 e) ei saisi isoa kurpitsaa tänä päivänä? Eikä ulkomaanpaketti liikahtaisi 20 dollarilla mihinkään. Silti nuo hinnat ovat jo tuolloin tuntuneet kalliilta. Näin se maailma muuttuu pikkuhiljaa huomaamattamme.

Tästä se lähtee:
Operaatio Kurpitsa ja Amerikan ilma

Aina syksyllä alkaa Operaatio Kurpitsa. Se alkaa sillä, että haen hakemistani päästyäni oikeanlaista kurpitsaa, sellaista isoa oranssia. Viikot vierivät ja pyhäinmiestenpäivä lähestyy uhkaavasti. Kurpitsat löytyvät milloin mistäkin, sattumalta. Yhtenä vuonna löysin Tammelan torilta ison kurpitsan ja talutin sen pyörän tarakalla kotiin kieli keskellä suuta. Eräänä vuonna olin Valkeakoskella työharjoittelussa, niin eräs ystävällinen asiakas lahjoitti minulle kurpitsan.

Siitä ei pääse mihinkään, että kurpitsapiirakkaa on pyhäinmiestenpäivän ja joulun tullen saatava.  Ruoasta tulevien tuoksujen ja makujen avulla olen muistanut niin monta ihanaa lapsuudenmuistoa Amerikasta uudestaan.

For Halloween we used to buy a pumpkin pie and carve a face in it and put a candle inside and after the first frost they started to get a little soft and fermented and the squirrels would climb inside and eat the stuff and get drunker than shit. They´d hop up on a tree to climb away and fall off and roll on the ground. Twas a funny sight. We used to laugh a lot watching them.

Tämän vuoden kurpitsani löysin paikallisen marketin hedelmä- ja vihannesosastolta. Kolme kurpitsaa oli jäljellä ja niistä valitsin sen parhaimman ja painavimman. Se oli kasvatettu Saksassa ja maksoi ruhtinaalliset 70 markkaa. Mutta mitäpä en tekisi perinteiden vuoksi. Ei muuta kuin kovertamaan kurpitsaa varovaisesti, että saisin kaiken mahdollisen sisuksen käyttööni ja samalla myös kurpitsalyhdyn. Voin kertoa että se vaatii melkoisesti käsivoimia ja pitkäjänteisyyttä. Eihän siinä mitään jos voisi tehdä yhdestä kurpitsasta lyhdyn sen isommin kovertelematta ja toisen voisi paloitella ja lohkoa palat kypsennettäväksi piirakkaa varten, mutta kun ei.

Toista tuntia koversin saksalaista Kurbis-kurpitsaa ranne jäykkänä ja sainkin ihan kiitettävästi kurpitsa-aineksia ja jännetuppitulehduksen. (Nyt ymmärrätte miksi en ostanut kaikkia kolmea kurpitsaa, vaikka mieleni tekikin.) Samalla keksin uuden bumper sticker -tekstin:”You never really learn to swear until you learn to drive… or scratch a pumpkin.”

Kurpitsansiemenet otin myös tarkasti talteen. Kuivaan ne, ripottelen päälle Worcester –kastiketta, mausteita ja pistän uuniin, niin A vot – tulee koko kurpitsa hyödynnettyä. Tosin tänä vuonna suivaannuin kaikkien vuosien Operaatio Kurpitsoista ja säästin jokusen siemenen ja aion rohkeasti yrittää omaa kurpitsamaata ensi kesänä. (Jos jollakin on vinkkejä kuinka kurpitsoja kasvatetaan, niin vinkatkaa, kiitos!)

Valitin isälleni sähköpostissa kuinka vaikeaa Suomessa on löytää kurpitsaa. Isä ei meinannut uskoa sitä todeksi. Amerikassahan kurpitsoja on runsain mitoin. Ja kun vielä kerroin Operaatio Kurpitsan Koverruksesta, hän kauhistui: ”It’s a hell of a lot easier to simply buy a can of pumpkin and make the pie from that. I don’t know anyone who still makes it from scratch. Let me know how it turns.” Nyt hän tietää yhden, joka tekee sen alusta asti raapimalla. Tyttärensä.

No, olisihan se yksinkertaisempaa ostaa säilykekurpitsaa ja tehdä se piirakka siitä mutta, kun Suomenmaasta ei tunnu löytyvän kuin erilaisia etikkaan säilöttyjä kurpitsanpaloja ja kurpitsapikkelsiä. (Pitäisi varmaan lähettää isälle muutama purkki maistiaisiksi.) Todella erikoislaatuinen maa tämä Suomi, kun löytyy etikkakurpitsaa vaikka kuinka. Mutta missä ne kurpitsat ovat, josta ne säilykkeet valmistetaan? Ilmeisesti Waterloossa (Texas). Isäni nimittäin kirjoitti seuraavaa:

”Waterloo had their annual pumpkin tossing contest on Friday night. Everyone went to the roof (third floor) and tried to toss pumpkins into a 55 gallon steel drum. ($5.00 a pumpkin going to the children´s home.) I bought four and didn’t get any one in, but had a good time. And poor you who had to pay so much for your pumpkin over there. Next time we’ll toss a couple into the big puddle and see if they can float over there. New contest.”

Ilmeisesti isä laski, ettei monikaan kurpitsa kelluisi Atlantin yli, joten hän pisti säilykekurpitsaa tulemaan postissa. Ihana yllätys! Avasin paketin innoissani. Nuuh, nenä syvälle pakettiin ja keuhkot täyteen ilmaa. Aah! Amerikan ilmaa! Kun laatikko on Amerikassa pakattu ja teipattu kiinni, niin totta kai sen sisällä on Amerikan ilmaa, mitenkäs muuten. Täytyy vain olla varuillaan ja laittaa nenä heti pakettiin kiinni, kun sen avaa, ettei tuoksu ehdi hälventyä. Amerikan ilmahan tuoksuu aivan erilaiselta kuin Suomen ilma. Oletteko koskaan huomanneet?  Samalla tavalla kuin juuri avattu kahvipaketti tuoksuu erityisen aromiselta, niin tuoksuvat Amerikan paketit Amerikan aromeilta.

Istun eteisen lattialla hyperventilaation partaalla laatikko sylissäni. Tullilapussa lukee:
2 cans of pumpkin $3, 1 can of condensated milk $1, 1 box of pie mix $0.50 (eli noin 30 markkaa).
Postikulut olivat kauhistuttavat 20 dollaria eli 140 markkaa.
Eli kahden piirakan hinnaksi (ilman jännetuppitulehdusta) tuli 170 markkaa.

Tänä vuonna Operaatio Kurpitsa siis tuotti ennätykselliset neljä piirakkaa. Minun kaapimani ja isän säilykeversiot. Eli yksi piirakka teki 60 markkaa. Aika tyyristä. Mutta mitäpä ei tekisi perinteiden ja muistojen vuoksi? Etenkin kun siihen saa kaupan päälle mittaamaton arvokasta Amerikan ilmaa... Nuuh!
Ja eikun syömään kurpitsapiirakkaa. Put a little vanilla ice cream or whipped cream on top too… or both! And enjoy life!

2. marraskuuta 2011

Keskiviikkokolumni: Sitku, mutku ja muita selityksiä

Haaveilemme elämänmuutoksista, jotka toisivat aikaa ja harmoniaa. Usein jäämme jumiin tutulle mukavuusalueellemme ja unelmamme jäävät ajatuksen tasolle. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen vaatii johdonmukaisuutta, päättäväisyyttä, itsekuria ja alituista tarkoitukseen keskittymistä.
Jokin aika sitten olin menossa luennolle ystäväni kanssa. Olimme etuajassa. Ystäväni ehdotti: ”Mennään käymään tuossa ostoskeskuksessa odotellessamme”. Huh, mikä ajatus! Olen jättänyt shoppailu-elämän taakseni kauan aikaa sitten. Mutisin vastalauseeni, mutta seurasin lopulta perässä, kun sovimme, että menemme kahvilaan emmekä kiertele kaupoissa.

Kahvia juodessamme ystäväni kertoi kuinka hänkin haluaisi elää yksinkertaisemmin ja saada elämänsä raiteilleen, selkeämmäksi. Hän opiskelee työn ohella ja kertoi miten vaikeaa koulutehtävien suorittaminen oli ilman tietokonetta. Hän kertoi käyvänsä kirjaston koneilla, vanhemmillaan tai missä milloinkin kirjoittamassa aina tehtävän kerrallaan.

Juttu meni sitten jotenkin niin, että ”Jos minulla olisi oma tietokone, valmistuisin nopeammin, jolloin voisin hakea toisenlaisia töitä, joissa tienaisin paremmin. Saisin elämäni järjestykseen, velkani maksettua ja voisin tehdä toisenlaisia ratkaisuja.”

Tässä oli siis unelma: valmistua, vaihtaa alaa ja saada elämä paremmin hallintaan. Helposti ajattelemme, että unelmat eivät ole kovin helposti saavutettavissa tai ne ovat meistä riippumattomia asioita. Elämme sitten kun -elämää, eikä se varsinainen elämä tunnu koskaan alkavan. Ratkaisut ovat kuitenkin usein jo valmiina nenämme alla, jos vain keskittyisimme kaikella intohimollamme tavoitteeseemme.

- Hmm, jos kaikki kulminoituu nimenomaan tietokoneeseen, voisitko lainata jonkun vanhaa läppäriä tai hommata edullisen käytetyn tietokoneen? kysyin.
- Yymmm, mutta mä haluaisin uuden, ystäväni totesi.
- No, jos se sun koko elämäsi muutos on siitä kiinni, niin osta sitten uusi tietokone, vastasin.
- Niin, mutta kun ne on niin kalliita, ystäväni huokaisi.

Asia jäi siihen. Nousimme ja lähdimme kahvilasta kohti ostoskeskuksen ulko-ovia. Kuinka ollakaan matkalla piti ihan välttämättä poiketa kenkäkauppaan.

- Kato, ihanat kengät! Mun on pakko saada nää! ystäväni hehkutti.
- Jaa noi? Nehän on kangasta. Et voisi koskaan käyttää niitä sateella tai lumessa. Sun sukat ja jalat kastuisi. Hyvänen aika, nehän maksaa 180 euroa! Se on yli tonni mummon markkaa! kauhistelin suorasanaiseen tyyliini.
- Mä arvasin, että sä sanot noin! Miten sä viitsit enää markoissa laskea?, ystäväni suutahti.
- Sä saisit tolla rahalla jo sen käytetyn tietokoneesikin, vinkkasin.
- Hmph, ystäväni tuhahti ja pyörittelimme kumpikin tahoillamme silmiämme toistemme kommenteille.

Menimme luennolle. Illalla luennon jälkeen hoksasin, että olihan ystävälläni tietokone. Oliko se hajonnut?
- No ei, mutta esikoinen on vallannut koneen ja se hengaa kaiket illat Facebookissa ja pelaa pelejä. Mulla on pakko olla oma kone, ystäväni totesi ja jatkoi: - Ja olen nyt miettinyt tuon luennon ajan, että huomenna menen kyllä hakemaan ne kengät sieltä.
Mitäpä siihen olisi sanonut? Hänen elämänsä, hänen valintansa. Jokainen taaplaa tyylillään. Itsekuria ei valitettavasti myydä kaupan hyllyillä. Tuumasin mielessäni, että kun pitäisi elää onnellisempaa elämää ja tuntea, että elämällä on merkitystä, ihminen on kumman saamaton.