Juhlista kevättä

Katsoin Yle Areenasta dokumentin Kurki, josta ei tullut lintua (kesto 24 minuuttia). Aika uskomaton tarina. Lintusuosta haluttiin tehdä kaatopaikka. Konsta Vänskä ehti pelastaa täpärästi toisen kurkien munista jäämästä kaivinkoneen telaketjujen alle. Vänskä haudotti munan, kasvatti kurjen ja opetti sitä lentämään.

Dokumentin kohdassa 15.35 alkaa laulu, joka säestää sitä, kun kurki kävelee ihmisten mukana kylätalon kokoukseen, jos kyläläiset pohtivat, mitä he voisivat tehdä estääkseen kaatopaikan perustamisen. Laulun sanat menevät näin:

Ihmiset herätkää, ennen kuin on myöhäistä.

Nähkää Luontoäidin kyyneleet, ilma maat sekä veet on kohta saastuneet.

Tehtaat kaupunkien levittävät saastehen,

jätteet meriin heitellään, luonto maksaa hengellään.

Miksi näin teemmekään.

Auttakaa, huutaa näin pieni lintu ystäväin,

pesäpuutaan ei se nää, koneet metsän myllertää, lehden myrkyin häivää

kurki saapui asuinsuolleen mutta huomasi sen kuolleen.

Suo kun ojin kuivattiin, konein suurin kaivettiin, kaatopaikaks muutetiin

Avatkaa silmänne, nähkää ympärillenne

mitä jää lapsillenne, korjatkaa virheenne

vaatii luonto vastuuseen.

(Jukka Tervo ja Mirja Vaittinen)

Laulun jälkeen näytetään, kuinka suota ennallistetaan. Dokumentti on vuodelta 1981. Ihmiset lähettivät presidentti Kekkoselle sähkeen ja vetosivat kotiseutunsa vesistön ja ympäristön puhtaana säilymisen puolesta ja hanke kaatui. Hetteensuosta tulikin luonnonsuojelualue. Kosto Vänskä sanoo Petteri-kurjelle: ”Kato, aina kannattaa taistella luonnon puolesta”. Koskettava dokumentti siitä kuinka ihmisten aktiivisuus kannattaa.  

Näin kevään tultua:

• Juhlista kevättä.
• Ole kiitollinen. Vedestä, ruoasta, sateen jälkeen raikkaasta ilmasta, valosta ja lämmöstä, joka sulattaa maan.
• Ole tarkkaavainen. Unohda luurit ja kuulokkeet. Huomaa peippojen ja rastaiden laulut, sammakoiden kurnutukset ja kimalaisten pörinä. Ihaile sinivuokkojen väriä, puiden silmuja ja kohta puhkeavia nuppuja.
• Huolehdi luonnosta kuin parhaasta ystävästäsi, sillä sitä se on.
• Luonnossa on aina iloa ja toiveikkuutta. Kun tekee parhaansa elääkseen sen kanssa sopusoinnussa,voi itsekin kukoistaa.
• Meillä on kyky punnita valintojamme ja tehdä tietoisia luonnolle myönteisiä päätöksiä.
• Jätä jälkeesi jotain, josta voit olla ylpeä: luontoa jota on vaalittu ja kunnioitettu.

 

 

Lukuviikko alkoi!

 

Lukuviikon tarkoitus on juhlistaa lukemista, tarjota näkökulmia kirjallisuuteen ja lukemiseen ja innostaa kaikenikäiset kirjojen pariin.

Viime viikon Kulttuuricocktailissa kustantaja Anna-Riikka Carlsson sanoi, että arjen kiireiden keskellä olisi hyvä muistaa, että

"Me maksetaan [kirjan ostohinnassa] siitä vuosien ajattelusta ja lukeneisuudesta mitä runoilija on tehnyt. Minusta on ihanaa että joku ihminen on ajatellut mun puolesta maailmaa ja lukenut kymmeniä teoksia ja opiskellut kirjoittamista. Mä mielelläni maksan siitä."

Mielestäni tuo näkökulma pätee kaikkiin kirjailijoihin, ei ainoastaan runoilijoihin. Sen lisäksi, että olen lukenut satoja teoksia ja ajatellut, olen tiivistänyt teoksiini lukuisien vuosien kokemuksia ja oppimiani asioita voidakseni auttaa kanssaihmisiäni.
 
Lukuviikossa voit olla mukana yksinkertaisesti lukemalla. Nautinnollisia hetkiä!

Ajatuksia toivosta

Vuosien varrella olen miettinyt paljon sitä, miten säilyttää toivo tässä umpihullussa maailmassa. Miten välttyä sydänsuruilta luonnon tuhoutuessa? Kuinka olla vajoamasta toivottomuuteen?

Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjassani käsittelen sitä miten toivon voi säilyttää. Minua kannattelee ajatus, että niin kauan kun voi vaikuttaa luonnon puolesta, on jotain minkä vuoksi elää.

Siksi Kirja toivosta herätti mielenkiintoni. Kirjassa luonnontutkija Jane Goodall kertoo mitä hän on oppinut toivosta elämänsä aikana tutkiessaan luontoa ja taistellessaan eläinten, ihmisten ja ympäristön oikeuksien puolesta.

Jane tapaa jatkuvasti paljon ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä luonnon suojelemiseksi, jotka ovat menettäneet kaiken toivonsa. He näkevät rakastamiensa paikkojen tuhoutuvan, työstämiensä hankkeiden epäonnistuvan, jonkin villieläinten elinalueen pelastumisyritysten kaatuvan, koska ihmiset, yritykset ja hallitukset haluavat lyhyen aikavälin hyötyjä ja välitöntä voittoa. Sen takia yhä useammat kaikenikäiset ihmiset tuntevat itsensä ahdistuneiksi ja toisinaan masentuvat siitä, mitä he tietävät tapahtuvan kaiken aikaa.

Jane uskoo kuitenkin, että luonto tulee selviytymään ihmisen häikäilemättömästä tuhoamisvimmasta. Hän näkee siihen neljä syytä: ihmeellisen ihmismielen, luonnon palautumiskyvyn, nuorten ihmisten voiman ja lannistumattoman ihmishengen.

Jane tuo esiin, että toivo ja optimismi eivät ole sama asia. Toivo on jääräpäistä määrätietoisuutta tehdä kaikkensa, jotta jokin saadaan onnistumaan. Tietysti optimistinen henkilö on todennäköisemmin toiveikas, koska hän näkee lasin puolitäytenä eikä puolityhjänä. Mutta toivo on jotakin, mitä voimme viljellä ja se voi muuttua elämämme aikana.

Välikevennys: Mitä eroa on optimistin ja pessimistin välillä? Optimisti ajattelee, että tämä maailma on paras kaikista mahdollisista maailmoista, ja pessimisti pelkää, että optimisti on oikeassa.

Toivo ymmärretään usein väärin passiiviseksi haihatteluksi: jotakin toivotaan tapahtuvaksi, mutta asian hyväksi ei tehdä mitään. Aito toivo kuitenkin edellyttää toimintaa ja sitoutumista. Toivo ottaa huomioon pahuuden, tosiasiat ja esteet, mutta ei anna niiden lannistaa tai pysäyttää esimerkiksi monissa näennäisen toivottomissa tilanteissa. Toivo ei aina perustu logiikkaan vaan voi näyttää hyvinkin epäloogiselta. Toivo ei ole vain tosiasioiden ilmaisua vaan myös sitä, miten luomme uusia tosiasioita.

”Toivo on kykyä nähdä valoa kaiken pimeyden keskellä.” Arkkipiispa Tutu

Jane ei kutsu ihmistä älykkääksi vaan mieluummin ”intellektuaaliseksi”. Älykäs eläin ei tuhoaisi ainoaa kotiaan. Tietenkin jotkut ihmiset ovat erittäin älykkäitä, mutta todella monet eivät ole. Jane näkee, että maailmassa ei ole nykypäivänä tarpeeksi viisautta. Sotkun planeetallamme on aiheuttanut tapa, jolla käytämme älyämme, ei äly itsessään. Sekoitus ahneutta, vihaa, pelkoa ja vallanhalua ovat saaneet meidät käyttämään älyämme ikävillä tavoilla. Mutta juuri kekseliäisyytemme ansiosta kykenemme keksimään tapoja korjaamaan haittoja, joita olemme aiheuttaneet ympäristöllemme. Edellyttäen että olemme tietoisempia siitä, mitä olemme aiheuttaneet.

Janen mielestä nerokkaiden aivojemme ja myötätuntoisen sydämemme välillä on katkos. Aito viisaus edellyttää ajattelemista päällämme ja ymmärtämään sydämellämme. Kadotamme osan viisaudestamme, kun menetämme yhteyden luontoon. Alkuperäiskansojen joukossa on tavattomasti tietoa luonnon kanssa harmoniassa elämisen eduista.

Surun kohtaaminen on olennaisen tärkeää epätoivon ja voimattomuuden vastustamisessa ja ylittämisessä. Surua ei tarvitse välttää tai pelätä. Koko henkiinjäämisemme riippuu siitä, että kohtaamme surumme ja pääsemme yli avuttomuuden ja toivottomuuden tunteistamme. Voimme löytää luonnosta parantavaa voimaa. Myös sosiaalinen tuki on olennaista toivon säilyttämiselle.

Monet ovat niin hölmöilymme suuruusluokan lannistamia, että he tuntevat itsensä avuttomiksi, vajoavat apatiaan ja epätoivoon, menettävät toivonsa eivätkä sitten tee mitään. Kirjan kirjoittaja Douglas Abrams kysyykin, eikö Janesta tunnu välillä siltä, että ongelmat ovat niin valtaisat, ettei vain kykene toimimaan, tai että kaikki toimet ovat merkityksettömiä suunnattomien esteiden edessä.

Jane kertoo, että kun hän palaa jollekin alueelle, jonka muistaa rauhallisena metsänä täynnä puita ja laulavia lintuja, ja huomaa, että se on parturoitu maan tasalle, totta kai hän tuntee silloin surua. Mutta hän tuntee myös kiukkua ja yrittää ryhdistäytyä. Hän ajattelee kaikkia niitä paikkoja jotka ovat edelleen luonnonvaraisia ja kauniita ja joiden pelastamiseksi täytyy taistella entistä lujemmin. Hän ajattelee paikkoja, jotka ovat jo pelastettu. Ihmisten pitäisi kuulla enemmän tarinoita onnistuneista taisteluista, ihmisistä, jotka onnistuivat, koska he eivät anna periksi. Ihmisistä, jotka valmistautuvat seuraavaan taistoon, kun he häviävät yhden.

Douglas jatkaa: ”Olemme kuitenkin jo menettäneet niin paljon. Todella monia elinympäristöjä on tuhottu, ilmeisesti korjaamattomaan kuntoon. Eikö ole liian myöhästä?”

Jane uskoo, että voimme kääntää asioiden suunnan. Mutta meidän pitää liittyä yhteen ja toimia nyt heti. Meillä on vain rajatusti aikaa, ja mahdollisuutemme pienenevät, mitä kauemmin odottelemme. Jokaisen pitää tehdä voitavansa alkaessaan korjata niitä haittoja, joita olemme aiheuttaneet, ja tehdä osamme hidastaaksemme biodiversiteetin katoamista ja ilmastonmuutosta. Me pystymme aiempaa parempaan.

Ihmisten on ymmärrettävä, kuinka paljon me ihmiset olemme riippuvaisia luonnosta: ruoan, ilman, veden, vaatteiden - kaiken suhteen. Mutta ekosysteemien pitää olla terveitä, jotta ne pystyvät tyydyttämään tarpeemme. Emmekä ole pelkästään siitä riippuvaisia - me tarvitsemme luontoa. Ekosysteemejä suojelemalla ja luonnontilaistamalla yhä suuremman osan maailmaa me suojelemme omaa hyvinvointiamme.

Aina kun annamme luonnolle mahdollisuuden, se palautuu. Miljoonien pienten eettisten toimien kasautuva vaikutus vie meitä kohti sellaista maailmaa, jonka me tarvitsemme. Joka ainoalla yksilöllä on merkitystä, olkoot toimet kuinka pienimuotoisia tahansa, sillä on aitoa vaikutusta. Jokainen voi vaikuttaa planeettaan - joka ainoa päivä. Ja me voimme valita, minkä suuruinen vaikutus meillä on. Kun ihmiset käsittävät, että heidän elämällään on merkitystä, he saavat myös tarkoituksen elämälleen.  

Jane Goodall haastaa kaikkia: Innosta ja auta ympärilläsi olevia ihmisiä, suorita oma osasi. Etsi omat syysi tuntea toivoa ja anna niiden ohjata sinua eteenpäin.

Laulujoutsen voi olla sininen

Jaksan päivästä toiseen ihailla eläinten kykyä maastoutua. Vuosien takaisessa Miksi laulujoutsen on valkoinen -kolumnissani, käsittelen sitä, miten laulujoutsenen valkoinen väritys on erinomainen maastoutumiseen, vaikkei se ensiajattelemalla tunnu loogiselta. Laulujoutsenen höyhenistö on kuin canvas-kangas, johon heijastuvat ympäristön värit. Eri hetkillä on eri värit. 

Laulujoutsen voi olla vaikka sininen, kun näissä ikkunanläpi-otoksissani näkyy.

Alun perin otin kuvat tallentaakseni joutsenten mainiot lumijäljet. Ne näyttävät melkein siltä kuin jäällä olisi ajeltu moottoriajoneuvolla, mutta jäljet ovat joutsenista. Pari viettää aikaa rannalla, vahtii pesäpaikkaansa ja odottaa jäiden sulamista.

Kuvat otettuani rupesin katsomaan kameran pikkunäytöltä, mihin joutsenet katosivat kuvasta. Kun nostin katseeni ja katsoin ikkunasta, en ollut sieltäkään löytää lintuja heti, ne sulautuvat maisemaan täysin. Auringonvalo, varjot ja laulujoutsenet tekevät yhdessä temppujaan.

Elämä on täynnä pieniä ihmeitä.