13. kesäkuuta 2024

Odottamattomia yllätyksiä

Kesäkuun alussa heräsin aamuyöstä ukkosen jyrinään. Raottelin silmiäni miettien nousisinko ylös vai saisinko vielä nukuttua. Samassa salama välähti ja pamahti heti perään. Ukkonen oli ihan kohdalla, kauhistus! Jonkun ajan päästä ukkonen väistyi ja uskaltauduin kokeilemaan lukuvaloa: toimi. Ei ollut tullut sähkökatkoa eikä muuntaja hajonnut, niin kuin vuosien varrella on usein käynyt.  

Nukahdin ja heräsin monta tuntia myöhemmin. Laitoin teeveden kiehumaan ja menin ulos. Kun myöhemmin tulin sisälle, käynnistin tietokoneen, mutta yhteyttä internetiin ei muodostunut. Reitittimen valot eivät vilkkuneet. Ihmettelin, miten se saattoi olla rikki, kun se ei ollut edes seinässä ukkosen aikaan. Revin huhtikuusta lähtien töpselit seinistä, sillä tämä on niin ukkosherkkää seutua. Kun kiinnitin reitittimen samaan pistokkeeseen tietokoneen kanssa, laite alkoi toimia. Samassa tajusin, että pakastin eikä jääkaappikaan toiminut ja olivat olleet jo monta tuntia ilman virtaa. Siis osa pistokkeista toimi ja osa ei.

Ehdin juuri viritellä jatkojohdot toimivista pistokkeista kylmälaitteille, kun sähköyhtiön auto ajoi pihaan.

– Täällä on sähkövikaa, mies ilmoitti. – Muuntaja täytyy vaihtaa ja siitä aiheutuu parin tunnin sähkökatko.  

Muuntaja oli siis kuitenkin hajonnut, osittain. Menin äkkiä touhuamaan kaikkea tarpeellista ennen sähköjen katkeamista.

Sitten menin ulkotöihin. Muuntajan kimpussa työskentelevien sähköyhtiön miesten jutut kantautuivat korviini, kun oli tyyntä ja hiljaista.

– Aa-aa, apua! Kirosanoja… kohta joku lintu hyökkää kimppuuni, pylväästä kailotettiin.

Mitähän siellä tapahtui? Kaarteliko ruskosuohaukka pellon yllä. Ei kai mies sitä voinut pelätä?

Hetken päästä kuului taas huutoja:

– Helkkari, mikä täällä on! Kohta se hyökkää mun kimppuun! Hei, täällä on... oravanpoikasia!

Voi ei, tämä tietää vaikeuksia eläimille, huokaisin. Olin joitain viikkoja aiemmin huomannut, että muuntajasta törröttää oksia ja heiniä. Ylempänä sähkötolpan päässä oli pikkuvarpusen pesä ja tuumin olisiko toinen pikkuvarpunen voinut rakentaa alemmas muuntajaan, mutta nyt selvisi, että orava siis oli ollut asialla.

Kohta sähkömies käveli kohti pihakuustani ja kantoi oravanpesää lapiossaan. Poikasia oli ainakin viisi heinien seassa suloisella sykkyrällä. Aika isoja ja karvanpeittämiä, mutta vielä täysin avuttomia. Poikaset olivat hiljaa silmät kiinni ja koettivat olla huomiota herättämättömän näköisiä. Oli niillä aikamoiset koettelemukset. Ensin lähelle osunut salamanisku ja nyt sitten meni pesäpaikka. Muuntaja oli irrotettava ja laitettava uusi tilalle.

Mies olisi halunnut jättää pesän kuusen juurelle, mutta ohjeistin hänet viemään pesän takaisin pylväälle. Emon on väistämättä kuljettava pesälle pylvään juurelta, joten sieltä se löytäisi poikasensa varmuudella. Toisesta paikasta se olisi sattumanvaraisempaa. Mies totteli ja vei pesän sinne.  

Sitten oli vain odotettava ja seurattava kuinka kävisi. Pahaksi onneksi ukkosrintamia lähestyi kahteen eri otteeseen ja miehet joutuivat keskeyttämään työnsä siksi aikaa. Kastuisivatko poikaset? Hakisiko emo poikaset sillä aikaa, kun miehet olivat sadetta paossa autossa? Kauanko poikaset pärjäisivät ilman emon maitoa helteessä?

Muuntajan vaihtoon meni yhteensä neljä tuntia eikä emo mennyt sinä aikana pesälle. Asentajien autot olivat liian lähellä. Emot ovat niin tarkkoja, etteivät ne mene pesälle, jos pesän läheisyydessä on poikkeavaa. Kun autot lähtivät, varmistin miehiltä: hekään eivät olleet nähneet emoa.

Vaikka olin sydän sykkyrällä poikasten kohtalosta, ei minunkaan auttanut jäädä pesän lähelle seuraamaan tilannetta. En jäänyt edes kiikaroimaan mistään kauempaa vaan annoin rauhan. Eläimillä oli ollut jo tarpeeksi stressiä.

Arvelin poikasten olevan jo niin isoja ja painavia, että emolla olisi iso urakka niiden kantamisessa toiseen pesään. (Onneksi oravilla on aina varapesiä erilaisia yllättäviä tilanteita varten.) Emon täytyisi ehkä huilatakin välillä. Menin vasta puolentoista tunnin päästä katsomaan tilannetta. Voi onnea, pesä oli tyhjä!

Olisi ollut kiva tietää, minne emo poikaset kuljetti, mutta minun uteliaisuuteni tyydyttäminen on mitätön sivuseikka. Lähellä oli isokoloinen linnunpönttö ja lähikuusissa oravanpesiä, joten lähellä jossain oli rasittunut ja uupunut, mutta toivottavasti helpottunut perhe.

Kaksi oravanpoikasta talon kattorakenteissa tutustuu maailmaan.
Kuva oravanpoikasista vuosien takaa. Muutaman viikon päästä muuntajan poikaset ovat tämän näköisiä ja tutkimusintoa täynnä.
  

Jos löydät pesän tai yksinäisen eläimen:

  • Älä koske! Poistu paikalta ja jätä rauhaan. Emot jättävät poikaset pitkiksikin aikaa yksin ja poikaset pärjäävät hyvin. Esimerkiksi jänikset voivat käydä vain kaksi kolme kertaa vuorokaudessa imettämässä poikasiaan.
  • Jos poikanen on pakosta siirrettävä (esim. on keskellä tietä), ohjaa turvaan koskettamatta. Poikasiin tai pesään ei saa koskea käsin. Jos on siirrettävä/nostettava, käytä kasveja, sammalta, käsineitä tai esim. lapiota. Älä siirrä pesää tai poikasta kauas vaan aivan minimaalisesti.   
  • Pesän tai poikasen läheisyyteen ei saa jäädä katselemaan! Emot eivät tule, jos näkevät ihmisen kytiksessä.

 

Oravanpoikanen katsoo kameraan.

7. kesäkuuta 2024

Mielipidekirjoitus: Uudet tieyhteydet ovat ekologisesti kestämättömiä

Tässä mielipidekirjoitukseni, joka julkaistiin Aamulehdessä ja julkaistaan lähiaikoina UutisOivassa.


Pirkanmaan ELY-keskus on aloittanut tiesuunnitelman laatimisen ja suunnitelman vaatimat maastotyöt ja tutkimukset, jossa nykyinen Kolmostie vedetään kulkemaan täysin uuteen maastolinjaukseen keskelle metsiä, järviä ja hiljaisia vapaa-ajan asuntoalueita. Uusi tieosuus kulkisi Elovainion kohdalla runsaan kilometrin verran nykyistä Uutta Kuruntietä ja siitä lähdettäisiin rakentamaan 10 kilometrin osuutta Elovainion ja Metsäkylän alueiden pohjoispuolelta. Tie kulkisi Iso Työläjärven, Mäyräjärven ja Vääräjärven ja Pirttijärven välistä ja yhtyisi Sasin kohdalla takaisin nykyiselle väylälle. Tämä on käsittämätöntä.

 

Nykyisen kolmostien parannukset jotenkin ymmärtäisi. Siinä on kaksi kaistaa valmiina, joita voi tarvittaessa levittää yhdellä kaistalla molemmin puolin. Silti nykyiselläkin tiellä pärjäisi ihan hyvin. Vuorokaudessa on vain muutama tunti ruuhkia eikä jatkuvia ole. Ruotsissa tiet ovat puolitoistakaistaisia, jotka mahdollistavat turvallisen ohittamisen.

 

Miten valtiolla voi olla laittaa rahaa uuden ohitustien rakentamiseen, kun vanhojakaan teitä ei ole varaa kunnostaa ja joka paikasta pitäisi muutenkin säästää? Samaa tiehulluutta suunnitellaan Pirkkalan ns. Puskiaisten oikaisussa. Tällaisilla hankkeilla ihminen petaa itselleen ja luonnolle lohdutonta tulevaisuutta. 

 

Uudet tieyhteydet ovat ekologisesti kestämättömiä eivätkä millään tavalla perusteltavissa. Haluta voi vaikka mitä, mutta ihmisen perustarve on luonnon elinkyvyn säilyttäminen. Sen pitää olla kaiken toiminnan perustana.

 

Olemme tilanteessa, jossa meidän pitää edistää luonnon monimuotoisuuden elpymistä, parantaa luonnon ekologista tilaa ja välttää luonnonvarojen tuhlaamista kaikin tavoin. Kuntien ja valtion on otettava se huomioon kaikissa maankäytön suunnitelmissa ja päätöksissä. Päättäjät ja viranomaiset, jotka ovat tällaisten tiehankkeiden takana, eivät selvästikään ole sisäistäneet, mitä luontokato tarkoittaa ja mitä tämän laiminlyönnistä seuraa.

 

Tielle on tehty ympäristövaikutusten arviointi (YVA) vuonna 2009, jolloin valittiin tämä vaihtoehto. Nyt 15 vuoden päästä tilanne on radikaalisti muuttunut luontokadon ja metsäkadon suhteen YVA:n, maakuntakaavan ja yleissuunnitelman valmistumisen jälkeen, joten on palattava uudestaan arvioimaan nykytien muuttamista 2+2 kaistaiseksi. 

 

Tarvitsemme työtä luonnon puolesta, ei sitä vastaan. Meidän on huolehdittava haavoittuneesta luonnosta ja jätettävä se jälkeemme paremmassa kunnossa. Pirkanmaan voimakas kasvu aiheuttaa laajaa metsäkatoa, joka tulisi kompensoida metsien suojelua muualla. Valmisteilla olevassa Elonkierto ja Energia vaihemaakuntakaavassa metsätuhoa voitaisiin kompensoida Seitsemisen kansallispuiston laajennuksella ja Riuttakorven virkistysalueen suojelulla.

 

On paljon ihmisiä joilla on visio paremmasta maailmasta, jossa kulutetaan ja matkustetaan vähemmän ja hitaammin. Aika, jolloin tällaiset luontoa raiskaavat hankkeet olivat normaalia, on ohi. Suunnitelmat uusien tieosuuksien rakentamiseksi luonnon keskelle on haudattava aikailematta.

 

27. toukokuuta 2024

Tukalat paikat

Laitoin tänä aamuna vesipumpun päälle täyttääkseni sammakkoallasta. Altaan vedenpinta on laskenut haihdunnan seurauksena näillä helteillä ja haluan varmistaa, että nutipäillä on kaikki hyvin. Pumppu ottaa vetensä järvestä ja pitää matalaa hurinaa. Olen silmä kovana seurannut aiheutuuko siitä häiriötä rannalla eläjille. Ei ole aiheutunut. Esimerkiksi sorsat ovat aivan pumpun vieressä vedessä, vaikka pumppu käy. Kun asensin pumppua keväällä, laulujoutsenemo ei edes päätään nostanut siipensä alta, vaikka olin noin 60 metrin päässä pesästä touhuamassa. On valtaisan riemukasta ja huojentavaa voittaa eläinten luottamus.

Altaan täyttö kestää jonkun aikaa, joten rupesin leikkaamaan sireenistä kuivia oksia ja tuoksuttelin samalla parhaillaan kukkivia kukkia. Hetken päästä rannalta kuului räkimistä ja sylkemistä. Menikö pumppu tukkoon järvikasvillisuudesta? Jäät toivat veneväylälle ison ruokolautan, mutta en ole ryhtynyt toimiin sen rantauttamiseksi vielä, koska odotan joutsentenpoikasten kuoriutumista ensin. Toinen vaihtoehto pumpun sähinälle oli liian matala vesi. Maanantaiaamuisin järven vedenpinta on matalimmillaan, kun yläjuoksulla oleva tehdas ei juoksuta viikonloppuisin vettä. Ehkä pumppu hori ilmaa letkustoon?

Tällaisia ehdin miettiä, laitoin oksasakset taskuuni ja suuntasin kohti rantaa, kun samassa kuului joutsenen varoitushuuto. Voi ei, pelästyivätkö ne nyt pumpun outoja ääniä?

Kun pääsin saunan nurkan taakse katsomaan, selvisi heti, että ei se ollut pumppu ollenkaan. Äänet olivat joutsenen! Koirasemo oli valtavana siivet levällään torppaamassa rannalla uiskentelevaa saukkoa! Pesä oli tyhjä. Naaras oli parhaillaan pitämässä taukoa hautomisesta ja koiras oli yksin pesää puolustamassa ja hiukan hätää kärsimässä. Saukko on iso ja nopea. Joutsen lensi lyhyitä matkoja saukon perässä, sähisi ja koetti antaa kyytiä. Mutta aina on olemassa riski, että saukko kaartaa pesälle toista kautta. Saukko oli varmasti tullut rannalle sammakkojen perässä, mutta miksei siinä muutama munakin maistuisi, jos kohdalle sattuisi. Siinä samassa naarasjoutsen ehti paikalle ja laskeutui veteen pesän viereen. Se oli kuullut koiraan huudon.

Yhdessä ne muodostivat esteen pesän eteen. Saukko katosi korkeaan kasvillisuuteen. Hetken päästä kun tilanne oli rauhoittunut (etten aiheuta toimillani lisähärdelliä), hain kameran ja otin tämän kuvan. Emot ovat siinä edelleen valppaina (pesä vasemmalla). Joutsentenpoikasten pitäisi kuoriutua aivan näinä päivinä. On se ollut harrasta hautomista ja vartioimista. 

Kaksi laulujoutsenta tarkkailevat ympäristöä rehevän kasvillisuuden suojissa.

 

Minulla on teoria siitä, että eläimillä on oma sisäinen kalenterinsa ja vuodenkiertonsa, jota ne noudattavat ja tämä saukkohavainto vahvisti tätä olettamustani. Viime keväänä oli ihan samanlainen joutsenten ja saukkojen kohtaamisepisodi. Saukot kiertävät samaan aikaan vuodesta tietyt reviirinsä paikat ja muistavat muun muassa missä ja milloin sammakot kutevat. Talvella kierretään toisenlaiset paikat kuin syksyllä tai keväällä. Siksi saukonpoikaset seuraavat emoaan niin pitkään, että niille ehtii siirtyä toimintakulttuuri ja tärkeät selviytymiskeinot.  

Oravaemo oli seuranani, kun istuin terassilla tätä muistoa tallentamassa. Emo kävi ensin sadevesitynnyrillä juomassa ja sitten se kiipesi yläpuolelleni varjoon lepäämään. Kattoparru tuntui varmasti mukavan viileältä vatsaa vasten. Emolla on vielä osittain talviturkki ja se on imettäväinen (kuvassa erottuu nisä) eli on silläkin rankkaa. Helle verottaa entisestään voimia. Tulisipa sade!

  

Kuumissaan oleva orava hakee vilvoitusta varjossa olevasta kattoparrusta.

17. toukokuuta 2024

Kimalaiskuningattaret ovat kultaa kalliimpia

Eilen menin aikaisin aamulla kasvimaalle. On parempi aloittaa varhain, kun on luvattu helteitä. Pääsee pois ja varjoon ennen kuin kovin räkitys alkaa.

Työn alla oli sellainen palstan osa, jossa kasvoi viime vuosina kuminaa, mutta myös nokkosta, illakkoa ja valitettavasti myös peltovalvattia ja rönsyleinikkiä. Kumina on kaksivuotinen, joten koetin pelastaa sieltä tänä vuonna kukkivia lehtiruusukkeita toiseen paikkaan ja tietysti varoin lieroja ja muurahaispesiä. En siis pistellyt rivakasti talikolla vaan hissukseen seuloin kasveja ja maata, että saisin valvatin kiemuraiset juuret pois.  

Nautin kokonaisvaltaisesti olostani. Oli tyyntä ja hipihiljaista lukuun ottamatta lintujen laulua. Käki kukkui, pensastasku ja pensaskerttu ilmoittivat saapumisestaan, samoin leppälintu ilahdutti säkeillään. Pikkuvarpuset pitivät neuvonpitoa kuusessa, niillä on pesä sähkömuuntajan tolpanpäässä. Kaulushaikara pumputti, töyhtöhyypät varoittelivat varislinnuista. Varikset varoittelivat ruskosuohaukasta ja kurjet kajauttivat huutonsa sadan metrin päästä niin että vaikut lähtivät korvista.

Aikaa kului ja aurinko alkoi lämmittää. Silloin kuului kimalaisen ääni. Aamun ensimmäinen! Se tuli kauempaa ja suuntasi suoraan kohti ja jäi viereeni pyörimään kasvimaan ylle. Kokemuksesta tiesin, että sillä oli täytynyt mennä koordinaatit sekaisin, kun se niin pyöri ympyrää. Olin maata muokatessani poistanut varmaan joitain talventörröttäjiä, joista se otti suuntaa. Kimalainen etsi jotain. Hyvänen aika pesäänsä, tajusin. 

Kimalainen pyöri sitkeästi illakkopaakun luona, alueella jota en ollut onneksi ottamassakaan sen päivän urakkaan. Kimalainen lähti joidenkin kymmenien metrien päähän hakemaan uudestaan luotettavampia koordinaatteja ja minä riensin nopeasti nostelemaan illakon alimpia lehtiä pystympään.

Olin aikaisemmin kyykistellyt siinä kohdassa selin ja kantapääni olivat hiponeet paikkaa, jossa kimalainen äsken pyöri. Kunpa en vain olisi pilannut mitään! Kimalaisen oli täytynyt viettää yönsä eri paikassa ja herättyään lähteä heti paikalle, jossa pesänrakennus oli jäänyt eilen kesken, koska aiemmin aamulla sitä ei ollut kuulunut tai näkynyt ja oli ollut viileää.

Pikkuisen löyhyttelin ja kuohkeutin illakon alimpia lehtiä. Sitten kimalainen tuli uudestaan ja lensi suoraan illakolle, laskeutui maahan ja kömpi illakon lehden alla olevaan maakoloon! Kyseinen illakko kasvaa järviruoko- tai saraikon juurakkomättään vieressä, jonka toin viime vuonna järvestä katteeksi. Juurakon täytyi olla kimalaiselle sopiva myyränkolo tai tunneli.

Tietysti siunailin, että siinäkös sen pesä nyt sitten on. Mutta miten kiitollinen olin pienen karvapörriäisen olemassaolosta ja siitä etten ollut tuhonnut mitään!

Hymyssä suin jatkoin maan perkaamista. Kimalaiskuningatar rakensi vierelläni maan uumenissa pesää. Välillä kuului mukavaa pörinää, kun sen siivet osuivat maata vasten. Hain tikun pesän merkiksi. Tikkumerkkejä on paljon pitkin kasvimaata osoittamassa ison lieron kolon suuaukkoa tai vaikkapa mauriaisten tai viholaisten pesiä, että tiedän olla haraamatta siitä kohtaa. On kivaa toteuttaa itseään ja leikkiä ihan omilla säännöillään.

Kuljin maalla edestakaisin. Oli sellaista pientä steppaamista: hain kuokkaa, kastelukannua, puiden lehtiä ja siirsin juurakoita kasalle. Pesän kohtaa ei ollutkaan helppo havaita puutikusta huolimatta. Harrastan kateviljelyä ja kaikki on tähän aikaan vuodesta aika harmaata, joten laitoin toisen tikun pesän toiselle puolelle. Silti kun kuljin edestakaisin, pesä oli vaaravyöhykkeellä. Olisiko minulla mitään punaista nauhaa tikun nokkaan? Silloin muistin, että minulla on varoitusnauhaa jemmassa. Nauhassa lukee "suojele, säästä". Kävin hakemassa sitä ja tein tällaisen taideteoksen. Olen suurpiirteinen tyyppi, ei ole väliä minkä näköinen viritelmä on. Pääasia, että kimalaisen pesä on turvassa. Viime vuonna kimalaisen pesä oli kymmenen metrin päässä tästä paikasta nokkospuskan juurella ja hyvin pärjättiin.

kuva kasvimaan paikasta, jossa on kimalaisen pesän takia varoitusnauha jossa lukee "suojele, säästä".
Mutta varoitus: tällaisia merkkejä tai virityksiä ei saa koskaan tehdä linnun tai muiden eläinten pesien läheisyyteen!! Ketut ja varikset kiinnittävät huomiota uusiin asioihin, pesät rikotaan ja poikaset katoavat toisten suihin. 

Kimalaiskuningatar on ollut noin yhdeksän kuukautta maakolossa talvehtimassa. Se on paritellut elokuussa ja siitä saakka sen elimistössä on ollut satoja hedelmöittyneitä munia vain odottamassa. Kuningattaren on ensin vahvistettava itseään ja löydettävä ruokaa ja hyvä pesäpaikka (eri paikka kuin talvehtimiskolo). Kuningattaren on kerättävä pesäaineet, rakennettava kennot, munittava ja haudottava(!). Pesän lämpötila nousee jopa 38 asteeseen kuningattaren ruumiinlämmöstä. Sitten sen on huolehdittava vielä toukkien ruokkimisestakin. Huh huh, mikä urakka annettu yhden kontolle! Menee noin kolme viikkoa ennen kuin ensimmäiset työläiset kuoriutuvat kuningattaren avuksi.

Kevään ensimmäiset kuningatarkimalaiset ovat siis kultaakin arvokkaampia, niissä on koko yhdyskunnan synty kiinni. Kimalaiset ovat mustikan ja muidenkin metsämarjojen tärkeimpiä pölyttäjiä, samoin omenoiden ja viinimarjojen. Ilman kimalaisia olisimme isossa pulassa.

Kimalaisia on Suomessa 37 eri lajia. Kimalaisilla kuten muillakin pölyttäjillä ei mene kovin vahvasti. Maatalouden tehostuminen, pajukkojen raivaaminen ja kukkaketojen katoaminen on suurimpia uhkia. Myös maataloudessa käytettävät torjunta-aineet heikentävät kimalaisyhdyskuntia. Torjunta-aineelle altistuneet kimalaiset keräävät vähemmän mettä ja siitepölyä kuin terveet kimalaiset, minkä johdosta niiden yhdyskunnat jäävät pienemmiksi. Lisäksi niiden immuunipuolustus tauteja vastaan heikkenee. 

kimalaisen pyöreä pesäkenno, haavanlehti mittaa antamassa.
Kuvassa on kimalaisen kennosto ja haavanlehti mittatikkuna. Kimalainen ei tee kuusikanttisia kennoja kuten ampiaiset vaan pyöreitä. Eräänä vuonna olin kerännyt syksyllä rannalle järvikasvillisuutta kasaan ja se jäi talven yli sinne. Keväällä kimalainen rakensi pesän kasaan, joten annoin olla. Syksyllä kimalaisyhteiskunnan hajaannuttua talikoin kasan kasvimaalle ja tämä pesäkennoston osa löytyi.

**

Täytyy kertoa vielä yksi tarina. Ystäväni, joka on oppinut olemaan pelkäämättä kimalaisia ja ampiaisia, oli kerran Siuron Koski-Baarissa kahvilla. Oli kevät ja kimalaiskuningatar oli eksynyt sisälle baariin. Siinä oli iso kööri miehiä kahvilla ja ne olivat vähän väistelleet kimalaista, pelänneet ja huitoneet. Kahvilanpitäjä oli rullannut jo sanomalehteä läiskästäkseen kimalaisen hengiltä. Ystäväni puuttui asiaan ja kielsi ketään tekemästä mitään. Hän otti juomalasin ja ruokalistan, sai kimalaisen ikkunaa vasten kiinni ja päästi sen vapauteen. Ihmiset oppivat uuden tavan toimia ja kaikilla oli kohottunut mieli onnellisesta loppuratkaisusta.  

Kimalainen keltaisella kukalla.

 

6. huhtikuuta 2024

Orava ja hirven leukaluu

Tässä on kevääseen sopiva video. Näihin aikoihin vuodesta naarasorava tarvitsee kalkkia sekä itselleen että kohdussaan kasvaville poikasille. Orava saapuu päivittäin jyrsimään hirven leukaluuta, jonka olen sijoittanut ikkunaristikkoon.

Oravan etuhampaat ovat keltaoranssit, väri johtuu raudasta. Raudan ansiosta hampaat ovat hyvin kovat ja pystyvät esimerkiksi luuhun. Lähikuvassa näkyy myös oravan kiipeilyyn erikoistuneet kynnet.

Taustalta kuuluu takan rätinää. Kohdassa 0.0012 taustalla vilahtaa toinen orava. Naarasorava pysähtyy seuraamaan sen kulkua. Aina on oltava tarkkana, ikinä ei tiedä mitä kohtaamisesta voi seurata.

30. maaliskuuta 2024

Miten suhtautua suurpetoihin ja muihin eläimiin?

 

brown and black cat on snow covered ground
Photo by Zdeněk Macháček on Unsplash

Tiistaina 26.3. Yle uutisoi ”röyhkeistä” poroista, jotka menivät asukkaan pihalle ruokailemaan. Kun hiukan myöhemmin palasin uutiseen antaakseni siitä palautetta toimitukseen, Yle olikin jo korjannut uutisen ja poistanut röyhkeys-maininnat.

Tänäkin päivänä on siis mahdollista, että toimittaja kuvittelee poron ymmärtävän kulkevansa jonkun toisen omistamalla maalla ja tekevänsä ihmiselle tahallaan kiusaa.

Viime viikkoina on Aamulehden Moro-liitteessä uutisoitu viikko toisensa perään siitä, että metsästä on löytynyt kauriinraatoja ilveksen tai ahman jäljiltä. Miksi on olevinaan ihmeellistä ja uutisoimisen arvoinen asia, että pedot syövät toisia eläimiä elääkseen?

Alma Media teki hiljattain sivun jutun suden levittäytymisestä Pirkanmaalle. Uutinen kimmahti ilmeisesti siitä, kun joku autoilija oli ottanut kännykkäkameralla videokuvaa sudesta, joka oli valtatie 12:lla jäänyt hirviaitojen väliin ja yritti etsiä reittiä ulos. Sudesta ei ollut haittaa kenellekään, se pelkäsi ja yritti vain päästä ihmisten rakentamasta ansasta pois. Ihminen siinä oli haitantekijänä.  

Nyt on tullut muutamia hallinto-oikeuden päätöksiä liittyen ilveksen viime syksyn ”kannanhoidolliseen” metsästykseen, osa on vielä tulematta. Hallinto-oikeus on katsonut, että lupien myöntämisiin ei ole ollut kestävää perustelua. Riistakeskus on toiminut väärin. Karhun metsästysluvatkin ovat saman perusteen takia jäissä. Hienoa!   

Jos eläinkannat saavat korjaantua ja vahvistua, tulevaisuudessa tulee yhä enemmän kohtaamisia villieläinten kanssa. Kohtaamisia tulee myös koska ihmiset muuttavat jatkuvasti eläinten reviireille tuhoten ja pirstoten luontoa erilaisilla hankkeillaan. Kun samaan aikaan metsästäjät haluaisivat tappaa enemmän hirviä, pedot joutuvat etsimään korvaavaa saalista kotieläimistä. Voisin kuvitella, että metsästäjien agendaa palvelee ihmisten petoihin liittyvät väärinkäsitykset ja pelot, jotta he pääsisivät myös petojahtiin.

Osa suomalaisista käsittelee verraten huonosti sitä, että elämme yhdessä tässä maassa ja tällä planeetalla toisten eläinten kanssa. Monilla on huono ymmärrys siitä miten pitäisi suhtautua, kun peto osuu kohdalle. Suomessa olisi korkea aika löytää jonkinlaista kulttuurillista yhteisymmärrystä siitä kuinka elää eläinten kanssa yhdessä. Siihen tarvitaan opetusta ja koulutusta. Suomessa ei edes ole mikään ”paha tilanne”. Pedoilla se paha tilanne on, kun ne yrittävät selvitä ihmisten määräämässä maailmassa. Kuka on antanut ihmisille oikeuden määrätä kaikesta?

Luin Ryövärikarhu ja murhaajapuu -kirjaa, jossa tietokirjailija Mary Roach kiertää eri puolilla maailmaa selvittämässä ihmisten ja eläinten kohtaamisia. Tarinoista saa suhteellisuudentajua.

Tiibetin ylängöllä buddhalaiset paimentolaiset paimentavat karjaansa kesälaitumille. Tällöin heidän kotinsa ovat pitkiä aikoja tyhjillään. Kotiin palatessaan he saattavat todeta maakarhujen murtautuneen koteihinsa. Silti ihmiset eivät halua, että eläimiä ”rangaistaan”. Siellä on virkamiehiä jotka vastaavat eläinten hyökkäysten torjunnasta. Jos virkamies kutsutaan hätiin ja saapuessaan hän huomaa karhun seisovan nujertuneen ihmisen päällä ja raatelevan häntä, virkamies ei ammu karhua. Uskontonsa mukaan hänellä ei ole oikeutta ratkaista, kumman henki on tärkeämpi, ihmisen vai karhun.

Intiassa kuolee joka vuosi noin 500 ihmistä jouduttuaan villinorsujen tielle. Intian metsänvartijat selvittävät tapauksia, mutta he eivät tapa kuoleman tai vamman aiheuttanutta norsua. Valtio maksaa korvauksia uhrien omaisille.

Norsut koettavat elää suurten metsiköiden jäännöksissä. Aikoinaan Intiassa oli suuret metsät, jotka ulottuivat maan halki (niin Suomessakin ennen…). Tämä ”norsukäytävä” on aikojen saatossa katkeillut ja supistunut. Sitä on pienentänyt teeviljelmät, sotilastukikohdat ja uudet asumisyhteisöt. Norsujen asuinalueet muuttuvat ihmisten ympäristöiksi. Norsut joutuvat kulkemaan käytävässä kuin kuulat pelikoneessa, ansojen ja mutkien kautta. Luonnosta ei löydy enää tarpeeksi ravintoa (yksi norsu voi syödä 120 kg kasvisravintoa vuorokaudessa), joten norsut lähtevät vaeltamaan kyliin ja syövät ihmisten pelloilta ja puutarhoista ja murtautuvat ihmisten koteihin.

Ihmisten tiedostamista koetetaan parantaa ja heille opetetaan parhaita keinoja ihmisten ja norsujen yhteenottojen liennyttämiseen. Kun kyläläinen havaitsee norsun, hänet ohjeistetaan soittamaan norsuntorjuntapartio paikalle, jotka paimentavat norsut metsän suuntaan. Kuolemantapaukset tapahtuvat sillä välin, kun torjuntapartio ei ole vielä ehtinyt paikalle, kun ihmiset alkavat sooloilla kuten kivittää norsuja tms. Parempiin toimintatapoihin kuuluu lauman lähestymisestä varoittavien sensorien käyttö, lisäksi siellä koetetaan jatkaa metsien palauttamista ja suojelualueiden perustamista.

Kun kyläläisiltä kysytään heidän mielipiteitään kyliin saapuvista norsuista, 75 % haastatelluista ilmoitti suhtautuvansa niihin myötämielisesti. Hinduilla on norsupäinen Ganesh-jumala ja he suhtautuvat eläimiin kuin jumalaan, ei niitä pidä tappaa. ”Me sanomme vain namaste (=kiitos), ole hyvä ja lähde pois.”

Kun leopardit ovat syöneet ihmisiä, Intiassa erotetaan toisistaan eläimen puolustuksellinen ja saalistava käyttäytyminen eli selvitetään provosoitiinko eläin hyökkäämään vai hyökkäsikö se provosoimatta. Vasta kun tietyn leopardin tiedetään tappaneen ja syöneen kolme tai useampia ihmisiä, se voidaan ampua. Mutta surmat on tiedettävä yhden ja saman leopardin tekemiksi. Eläimet opetellaan tunnistamaan turkkinsa täplien perusteella. Leopardin turkin kuviot ovat yksilöllisiä kuin ihmisen sormenjäljet. Sitten he opettelevat näiden tiettyjen paikallisten eläinten reviirit. Ampumaan ei lähdetä summanmutikassa. 

Suomessa riittää vilaus suurpedosta, kun heti alkaa joidenkin liipaisinsormi herkistyä. Lisääntyneet petohavainnot eivät välttämättä edes kerro lisääntyneestä kannasta vaan maastoon asetettujen riista- ja valvontakameroiden määrästä. Täällä ihmisiä ei kuole petojen takia vaan petoja ihmisten takia. Ihminen on pahin peto, siitä kertoo tarpeeksi jokapäiväiset erilaiset sotauutiset.

Nuo esimerkit osoittavat, että äärimmäisyyksien välillä on valtava kohtuuden alue ja toiminta- ja reaktiotapoja on valittavaksi. Suomessa menetetään suhteellisen pieni määrä kotieläimiä pedoille vuosittain ja yleensä silloin ihmiset eivät ole suojanneet kotieläimiään tarpeeksi hyvin. Silti saadaan kauhea poru, älämölö ja uutisointi aikaiseksi.

Media voisi suurpeto-klikkiotsikoiden sijaan nostaa keskusteluun toisenlaisia aiheita. Esimerkiksi voitaisiin keskustella poronhoitoalueen ongelmista, onko alueen oltava niin laaja, 36 % Suomen pinta-alasta. Suurpedot eivät pääse liikkumaan Norjaan tai Ruotsiin eikä geenivaranto kasvamaan ja porojen määrä ylittää luonnon kantokyvyn jne. Miksei uutisoida hirviaitojen aiheuttamasta haitasta eläimille? Toimivia ali- tai ylikulkureittejä tehdään mitättömästi, vaikka rakentajat tietävät tukkivansa eläinten ikiaikaiset reitit. Miksi susiuutisten yhteydessä halutaan niin usein mainita, milloin susi on viimeksi tappanut ihmisen (1800-luvulla), mutta valitaan jättää kertomatta, moniko ihminen on vahingoittunut tai kuollut metsästäjien laukauksiin? Ihmisiä kuolee vuosittain auto-onnettomuuksissa, eikä kenellekään tule mieleenkään kieltää autoja. Ihminen pitää silti itseään loogisena ja järkiperäisenä olentona. Kaukana siitä.

Lopulta on kyse siitä, mitkä asiat halutaan hyväksyä osaksi kulttuuriamme joiden kanssa päätetään tulla toimeen.

Mitä paremmin ihmiset ymmärtävät eläinten biologiaa ja käyttäytymistä – siis myös omaa käyttäytymistään – sitä turvallisempia kaikenlaiset kohtaamiset ovat. Ihmiset tarvitsevat valistusta ja neuvontaa, miten suhtautua ja välttää konflikteja. Useimmiten riittää rauhallisena pysyminen ja tilan antaminen eläimille, etenkin emoille, joilla on poikasia. Olisi tärkeä ymmärtää, että me ihmiset häiritsemme eläinten rauhaa.

Onneksi on enenevässä määrin merkkejä siitä, että ihmiset tuntevat voimakasta myötätuntoa villieläimiä kohtaan. Toivoa sopii, että tämä suuntaus yleistyisi ja yleissivistys lisääntyisi.

 **

Tiedoksi pari adressia, käykäähän allekirjoittamassa:

Elävien kettujen käyttö luolakoirien taipumuskokeissa ja harjoituksissa on kiellettävä!

Suojellaan suojelualueet – Lakialoite luonnonsuojelualueiden rauhoittamiseksi kaivostoiminnalta (esimerkiksi Viiankiaava)