Toimittaja Jussi Hietikko kirjoitti Pullokuittiritari kaipaa kavereita -kolumnissaan (Nokian Uutiset 15.1.2026) jonottaneensa pullonpalautusautomaatilla, kun näki parikymppisen miehen antavan pulloista saamansa kuitin takanaan jonottaneelle yli 80-vuotiaalle mummolle. Mummo kiitteli vuolaasti ja nuorimies lähti. Toimittaja juoksi miehen perään haastatellakseen häntä, jotta voisi herätellä muita tekemään samanlaisia pieniä arjen hyviä tekoja. Nuorimies kieltäytyi vedoten teon vähäisyyteen, hän ajatteli vain, että mummo tarvitsi niitä neljää euroa enemmän kuin hän. Mutta totesi, että olisi siistiä, jos muut tekisivät samalla tavalla jollekin muulle.
Toimittaja inspiroitui ja halusi matkia nuortamiestä, mutta ei keksinyt siihen sopivaa tapaa. Aihe jäi pyörimään hänen mieleensä. Siksi hän kirjoitti kolumnin kannustaakseen ihmisiä hyviin tekoihin. Mutta toisin kuin pullokuittiritari, toimittaja kannusti ihmisiä pitämään meteliä auttamisesta ja toivoi, että häneen otettaisiin yhteyttä, jos huomaisi jonkun auttavan, jotta hyvien tekojen lumivyöry alkaisi.
Toimittaja on oikeilla jäljillä kirjoittaessaan aiheesta, mutta uskoakseni hänen hyvä tarkoituksensa kompastuu asian julkiseksi tekemiseen.
Olen kirjoittanut Toinen tie, tietokirjailijan elämää -kirjassani pyyteettömistä ja hyvistä teoista eli enkelöinnin voimasta. Olen kirjoittanut enkelöinnistä myös täällä blogissani.
Enkelöinnistä ei nimenomaan pidä pitää meteliä, koska teon voima perustuu juuri siihen, että tekijä jää tuntemattomaksi. Jos hyvästä teosta kertoo, ego astuu kuvioihin ja asetelma muuttuu tyystin.
Väitän, että Suomessa on jonkinlainen kulttuurillinen sokeus enkelöinnille, kahdella tapaa.
Ensinnäkin, enkelöintiä tapahtuu harvoin. Spontaani ystävällisyys on niin harvinaista, että ihmisten pasmat menevät siitä sekaisin ja se saattaa herättää jopa epäilyksiä. Toiseksi, kun sitä tapahtuu, siitä halutaan kertoa ja pitää meteliä, mikä tuhoaa sen voiman.
**
Sain edelleenlähetetyn artikkelin: Hollywood-näyttelijä yritti jutella kaupassa Suomessa, seurauksena vartijan puhuttelu.
Nauroin vatsa kipeänä.😆Juuri tällaista on olla amerikkalaisena Suomessa. Sinun ei tarvitse olla kuin ystävällinen toisille, hymyillä tai tervehtiä vastaantulijoita, niin ihmisten tasapaino on järkkynyt.
Näyttelijä Jason Segelin mukaan suomalaiset kulkevat pää painuksissa ja välttelevät katsekontaktia. Eräällä kauppareissulla Segel oli lukenut (ehkä ääneen?) murohyllyllä pakkausten suomeksi kirjoitettuja tuoteselosteita. Kun hän oli kävellyt autolleen, vartija oli seurannut häntä ja pyytänyt autonavaimia. Vartijan mielestä Segel oli selvästi pilvessä, koska oli tervehtinyt ihmisiä ja jäänyt katselemaan murohyllylle, vaikka hän oli yrittänyt vain olla ystävällinen.
Tämä on paljonpuhuvaa. Aivan kuin arjen pienille hyville teoille, enkelöinnille, ei olisi Suomessa kulttuurillista tajua.
**
Toimittaja Hietikolla on taustalla kaunis ajatus nostaa hyviä tekoja esille. Mutta kun enkelöinnistä tehdään julkista, syntyy henkisiä taakkoja. Autettava tai ilahdutettu joutuu kiitollisuudenvelkaan. Hänen täytyy muistaa kiittää ja miettiä, miten mahdollisesti ilahduttaa takaisin. Hyvä teko muuttuu sosiaaliseksi velvoitteeksi. Se latistaa.
Enkelöinnin tarkoitus on luoda iloa. Kun kukaan ei koskaan saa tietää kuka hyvän teon teki, ei synny mitään raskasta. Syntyy vain kevyt, lämmin tunne: joku ajatteli minua. Ja ehkä ajatus: laitan hyvän kiertämään ja teen saman jollekulle toiselle.
Nuorimies pullonpalautusautomaatilla ymmärsi tämän. Hän kieltäytyi haastattelusta. Hän halusi pysyä näkymättömänä.
Enkelöinti ei vaadi yleisöä. Se vaatii vain hetken pysähtymistä ja ajatuksen: voisinko tehdä jonkun päivän vähän paremmaksi, ilman että kukaan koskaan tietää kuka olen? Riittää, että itse tiedät.
Siinä on enkelöimisen taika.
