Kuka puolustaa lähimetsääsi, jos et sinä?

Ohessa mielipidekirjoitukseni Aamulehdessä. Se syntyi vastauksena Jaana Luorasen ja Taina Rajantin loistavaan kirjoitukseen lähiluonnon suojelusta ja kansalaisvaikuttamisen haasteista.

Olen viime aikoina huomannut kirjoittavani mielipidekirjoituksia yllättävän usein. Se ei ole ollut tietoista. Aina vain jokin asia jää vaivaamaan, ja teksti syntyy ikään kuin sisäisestä pakosta. Lähiluonto katoaa pala kerrallaan, enkä voi olla hiljaa. Jos me emme puhu, kuka puhuu? Käykää kommentoimassa! (Skrollaa sivua tarpeeksi paljon alaspäin, kommenttiosio on hämäävän alhaalla.)

**

Kuka puolustaa lähimetsääsi, jos et sinä?

Kiitos Jaana Luoranen ja Taina Rajanti erinomaisesta mielipidekirjoituksesta Onko lähiluonnon suojelu kansalaisvaikuttamisen varassa? (AL 4.10.) Kyllä on. Virallinen päätöksenteko ei huomioi luontoa riittävästi. Kirjoittajat viittasivat useisiin puistoihin ja luontoalueisiin, joissa asukkaiden ja kaupunkisuunnittelun välillä on ollut ristiriitoja. Esimerkkeihin voi lisätä vaikkapa Pyynikin, Kauppi-Niihaman ja Lempäälän ja Pirkkalan välisen metsäalueen nk. LemPi-metsän. 1960-luvulla suunniteltiin jopa moottoritietä Pyynikin päälle, mutta hanke torpattiin heräävän ympäristöliikehdinnän ansiosta. Aivan kuten Eteläpuiston tapauksessa, kansalaisvaikuttaminen toimii, kunhan sitä jaksaa harjoittaa loputtomasti joka ikisessä tapauksessa erikseen.

Tänä päivänä Kauppi-Niihaman yli 800 hehtaarin metsäaluetta nakerretaan pala palalta. Vuoden 2024 kuntalaisaloitteessa Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri ja kymmenen muuta järjestöä ja kansanliikettä esitti sen suojelua. Kaupunki tarjoaa kuitenkin vain suppeampia vaihtoehtoja: laajimmillaan 360 hehtaaria, suppeimmillaan noin 47 hehtaaria. Suojelu ei tarkoita alueen sulkemista, metsässä voisi edelleen harrastaa ja virkistäytyä, kun luonto vain huomioidaan. Tampereen luonnonsuojelualueohjelman luonnos julkaistaan marraskuussa, ja kaupunginhallitus päättää asiasta ensi keväänä. Ilman kansalaisten painetta päätös voi olla mikä tahansa.

Onneksi aktiiviset kansalaiset puolustavat myös LemPi-metsää ja kyseenalaistavat sitä uhkaavan Puskiaisten oikaisun välttämättömyyttä. Vastaavia tilanteita kohdataan jatkuvasti ympäri Pirkanmaata ja Suomea.

Kaavoitukseen vaikuttaminen vaatii rohkeutta. Kansalaisia kannustetaan osallistumaan, mutta kun he puolustavat luontoa ja merkityksellisiä elinympäristöjä, heidät leimataan helposti vastustajiksi ja vastarannankiiskeiksi. Jos kansalaiset eivät osallistu kaavoitukseen, lähiluonto häviää. Joku siis joutuu pakosta tekemään tätä työtä, jos haluaa säilyttää jotain arvokasta.

Kirjoittajat toteavat, että onneksi on olemassa "hulluja kansalaisia", jotka jaksavat uhrata aikaansa näiden monimutkaisten prosessien läpikäymiseen. Hulluus on suhteellista. Onko hullu se, joka puolustaa ainutkertaista luontoa vai se, jonka toiminta tuhoaa, aiheuttaa miljoonien laskut ja heikentää kaikkien hyvinvointia?

On hyvä muistaa, että päättäjät esimerkiksi kunnanvaltuustossa ja -hallituksessa sekä virkamiehet kaavoituksessa ovat ihan samanlaisia tavallisia pulliaisia kuin muutkin ihmiset. Ei heitä ole siunattu sen suuremmilla aivoilla. Usein he ovat liian kiireisiä muodostaakseen mistään selkeää kokonaiskuvaa. Sen vuoksi he nimenomaan tarvitsevat kansalaisia muodostamaan sen heille. Kaupungit sijoittavat miljoonia uusiin sairaaloihin, mutta ilmainen parantaja, lähimetsä, kaadetaan. Kansalaisten tehtävä on tarjota kuormittuneille päättäjille tietoa, jotta he voivat tehdä parempia päätöksiä.

Ongelmana on, että aktiivisia ihmisiä on aivan liian vähän. Valtaosa luottaa siihen, että se kuuluisa ”joku muu” puolustaa luontoa, samalla kun itse nauttii lähimetsissä. Luonnon tila on kuitenkin meidän jokaisen vastuulla. Riittää, että olet sinnikäs tavallinen ihminen, joka sanoo: EI, tämä metsä tai puisto ei katoa eikä joudu rakennustyömaan alle. Et tarvitse erityisosaamista. Jokainen voi auttaa omalla tavallaan. 

Työ ei aina ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Voitto on jo se, että yrität etkä katsele vierestä. Tule mukaan puolustamaan lähiluontoa. Sinua tarvitaan.

Yllätys loskaisessa metsässä

Eilen lähdin käymään metsässä loskapäivän ratoksi. Tarkistaisin samalla tarvitseeko ruokintapaikan laitteet täydennystä. Ei muuta kuin pähkinät taskuun ja menoksi. Kävelin tietä pitkin, jossa autot ohittivat minut loskaa pärskyttäen.

Metsässä näin vilaukselta kauempaa isomman linnun ja heti perään kuului lehtopöllön naukaisu. Oho! Olisiko pilvisyys ja harmaus saanut pöllön päiväaktiiviseksi vai kuinka se näin liikkui ja äänteli? Kiikaroin linnun suuntaan, eihän pöllöjä järin usein näe. Pöllöt ovat pääsääntöisesti huomaamattomia lintuja. Viime viikolla löysin pöllön sulan pihasta.

Lintu liikkui oksistossa edestakaisin eikä kaikonnut. Se naukui edelleen harvakseltaan, mutta pysyi onnistuneesti piilossa runkojen takana. Yleensä pöllöt pitävät tuollaista ääntelyä keväällä esimerkiksi naaraan hautoessa munia ja koiraan varoittaessa naarasta metsässä liikkujasta. Nyt ei ollut pesimäaika. Miksi lintu ei vain väistänyt minua ja ollut hiljaa? Muistelin kuulleeni, että lehtopöllönaaras ja -koiras saattavat olla ympärivuoden ”löyhässä parisuhteessa” ja elellä kumpikin reviirinsä lähiympäristössä. Ehdin lyhyessä ajassa pohtia vaikka mitä selityksiä. Sitten viimein näin vilauksen ”viiksestä”. Se olikin närhi!

Närhellä on kyllä melkoinen repertuaari taidokkaita matkintoja, en ikinä lakkaa ihailemasta. Närhi on tosi mukava lintu. En pettynyt, etten nähnytkään pöllöä. Päinvastoin, olen jo pitkään ollut havaitsevinani kotipihassa, että närhet käyttävät erikoisääniä ”ilahtuessaan”, tietysti keväällä ollessaan rakkauden huumassa, mutta myös ympäri vuoden tavatessaan lajikumppaneitaan tai löytäessään ruoka-apajan. Kuvittelen, että närhi naukui keventynyttä taakkaansa löydettyään päivittäisen ravintonsa, kun tiesi, että kohta on kupu täynnä pähkinöitä. Yleensä, jos kulkee luonnossa varomattomasti, närhi huutaa varoitushuutonsa ja pakenee. Elämä ei voi olla parempaa, kun pääsee varoitushuutojen taakse hyvien puolelle. 

 

Taas kesälukemista

Voisin oikeastaan tehdä arkistonoston viime vuoden Kesälukemista-postauksestani. Aika on mennyt kuin siivillä eikä vuodessa ole kovin moni asia muuttunut, mutta jaaritellaan nyt vähän. Sitten pidän taas kesätaukoa blogista. 

   

Eilen oli kesäpäivänseisaus, takassa paloi tuli ja pihalla ukkosti vaikka oli viileää. Erikoista touhua. 

Viileästä keväästä ja alkukesästä huolimatta laulujoutsenten pesintä onnistui. Kahdeksan poikasta! Emo hautoi munia reilu kuukauden päivät, usein lumi selässään. En ole ottanut joutsenista (tai muustakaan) juuri valokuvia, mutta voin kuvailla miten hauskaa sakkia joutsenperhe on. 

Ne tulevat aina tähän rannalle peseytymään ja nukkumaan. Kolme viikkoa sitten poikaset olivat niin pieniä, että ne kaikki kahdeksan mahtuivat emon toisen siiven alle. Emo nukkui siipi ulos ojennettuna. Ihan mahdotonta pikkuisten jalkojen vilinää vain näkyi hetkittäin, kun emo korjasi siipensä asentoa. Poikaset kasvavat vauhdikkaasti. Yksi siivenalus kävi ahtaaksi ja sitten emo nukkui hankalan näköisesti molemmat siivet ulos levitettyinä. Nyt poikaset ovat jo niin isoja että ne nukkuvat emon kyljessä kiinni ja tuuppaavat ainoastaan nokkansa emon sulkiin. Tai ei ne tuuppaa, ne tarkkaankin asettelevat nokkansa emon höyhenistöön ja hakevat juuri oikeaa asentoa. Olisiko nokka linnuilla erityisen kylmänarka paikka ja sen lisäksi uloshengitysilma lämmittää kehoa ja hengitysilma pysyy lämpimänä sisäänhengitettäessä? Ei mene energiaa hengityksen lämmittämiseen. Öisin on koleaa! Oli miten oli, suloista on. Joutsenet tuntuvat pärjäävän viileydessä hyvin höyhenistönsä ansiosta. Joutsenenpoikaset käyvät touhukkaasti untuviaan läpi emojenkin puhdistautuessa.   

Nuori kurkikoiras on saanut hauen saaliikseen. Varis ja harmaalokki odottavat vuoroaan, että pääsevät osingoille.

Keväällä kävi niin, että tässä vuosikausia asunut kurkipariskunta joutui luopumaan reviiristään, kun tähän tuli voimakkaampitahtoinen ”nuoripari”. Taistelua reviiristä käytiin pitkään ja hartaasti. Tunnistan pariskunnat toisistaan niiden päälaen laikuista ja silmien väristä. Keväällä nuorenparin naaras ontui jalkaansa. Vanhapari muutti tästä hiukan luoteeseen, josta kuulen edelleen niiden tutut huudot. Tämä uusi pari ei osaa synkronoida huutoaan yhtä hyvin - ainakaan vielä. 

Nuorenparin haudonta ei valitettavasti onnistunut, mutta haudontasession aikana naaras lakkasi ontumasta. En tiedä tekivätkö vanhapari pesän uuteen paikkaan vai pitivätkö välivuoden. Välillä koiras on käynyt tässä vanhoilla mestoilla tarkistusreissuilla, mutta ärhäkkäästi nuoret ajavat sen pois. Näiden uusien kurkien elämästä en ole ollenkaan niin hyvin perillä kuin aiempien. Hiukan haikeaa on kun vuosien kurkiystävät joutuivat muuttamaan, mutta mukavaa että ne löysivät niinkin läheltä kelvolliseksi katsomansa paikan ja nyt me sitten nuorenparin kanssa opettelemme tuntemaan toistemme tapoja ja kulkuväyliä.

Viime vuoden kesäpostaukseen viitaten pankkiautomaatti - ja lopulta koko pankki – lähti kyliltä. Linja-auto kulkee kaukaisempaa reittiä. Minä olen yksityisautoilija/pyöräilijä nykyään. Kirjasto sen sijaan porskuttaa. Onneksi! Ja se muuttuu myös osittaiseksi omatoimikirjastoksi syksyllä, jee.

Olen lainannut 11 kk aikana 219 kirjaa. Hiljattain luin CCR:n kitaristi-laulaja John Fogertyn elämänkertaa (vuodelta 2015). Tykkäsin seuraavasta kohdasta, jossa hänen vaimonsa Julie kertoo: 

 ”John on hyvin vaatimaton. Hän ei huuda eikä melskaa. Toisinaan hän on hieman hiljainen. Jotkut saattavat pitää häntä vetäytyvänä, vaikkei hän sitä varsinaisesti ole. Hän olisi onnellinen, jos saisi vain soittaa kuistilla musiikkia oma perhe vierellään, ilman että hänen tarvitsisi koskaan poistua sieltä mihinkään. John ei käytä paljon kännykkää. Kesti iäisyyden ennen kuin hän oppi lukemaan tekstiviestejä. Hän ei avaa ovea, ei vastaa puhelimeen. Vaikka se voi toisinaan olla ärsyttävää, pidän siitä. Se on niin puhdasta, tervehenkistä ja koruttoman yksinkertaista. Hän on onnellinen juuri sellaisena. Toisinaan me kaikki hekottelemme isille, mutta me tajuamme asian.”

Minusta on aina huojentavaa ja lohdullista löytää ihmisiä, jotka eivät ole kadonneet virtuaali- ja puhelinten maailmaan. Heitä tuntuu olevan yhä harvemmassa. Toivon, että suuntaus muuttuu jossain kohtaa. Tähän aiheeseen liittyen sain blogini lukijalta viestin:

”Jokin vaan ajoi minut tähän pisteeseen, että olen kyllästynyt kaikkeen ylimääräiseen ja viihteeseen. Koen, että minun tulisi olla luonnossa enemmän. (...) Voi olla, että poistan facebookin huomenissa. Voi olla. Kulutan siellä mahdottomasti aikaa ja se ruokkii minua julkaisemaan kuvia itsestäni ja maisemista. Olen joskus pitänyt blogia, ehkä se olisi minun kanavani. Facebook luo paineita. Huh ja huh.
On projekti tiedossa joka vaatisi pientä vaivannäköä ja aloitekykyä.
En mää tiiä. Sinun muutkin kirjat kiinnostaa. (...)Sinusta on ollut paljon apua hahmottamaan mikä on olennaista elämässä. Kiitos. Mun täytyy vaan todeta, että vielä on paljon tekemistä ja samalla opittavaa. Mun täytyy vaan oppia luottamaan itteeni ja kaikkeen siihen mitä teen mielestäni oikein. Luopua kaikesta mitä en tosiasiassa tarvitse. Rakastaa. En halua teeskennellä olevani jotain muuta kuin olen. Mun on aika hiljentyä ja kuunnella ja tutustua itseeni. Kuka minä olen ja mitä minä haluan elämältä tai tältä hetkeltä. Pelkään eläväni elämää jota vuosien päästä katson kurjana. Kai mun on vaan otettava ne askeleet kohti jotain uutta ja tuntematonta. Päästettävä irti vanhoista ajattelumalleista ja täten luoda jotain uutta. Kyllä tähän on varmaan hyvä lopettaa. Mulle saa vastata ja antaa vinkkejä mitä tulee mieleen.”

Noh, minun vinkkini arvaa, heh. Viime vuoden Kesäpostauksessa käsittelin puhelinasiaa, samoin kirjoituksessani 10 syytä miksi en ole Facebookissa.

Kannattaa lukea myös Kotoisaa arkea -blogin Helin hyvää pohdiskelua asiasta: http://kotoisaa-arkea.blogspot.fi/2017/05/elaman-suuria-ristiriitoja.html

Yksi ratkaisu voisi olla, ettei tarkastelisi asiaa niin mustavalkoisesti. Voihan FB:ssä olla, mutta pitääkö siellä olla joka päivä? Ehkä vähempikin riittäisi. Kohtuus on kova sana moneen asiaan. Ei tarvitse olla ehdoton, joko tai –asenteella, vaan jotain siltä väliltä. Minä koen FB:n ehdottoman turhaksi itselleni, mutta monille siitä on oikeaa hyötyä. Jokaisen on räätälöivä omat ratkaisunsa. On hyvä tarkastella käyttäytymistään: meneekö överiksi, kärsvätkö omat arvot, arki ja ajankäyttö?

Luin juuri ”Kirja muuttuvassa tietoympäristössä” kirjaa (2014) Tomi Kiilakosken ja Piia Af Ursinin tekstiä digitalisoituneesta nuoruudesta: 

”Amerikkalaistutkijoiden laskelmien mukaan keskivertonuori on 21 vuotta täyttäessään kirjoittanut 200 000 sähköpostia, käyttänyt 10 000 tuntia videopelien pelaamiseen, 20 000 tuntia television katseluun ja 10 000 tuntia kännykkätoimintoihin. Vastaavia lukemia saataneen myös Suomessa, sillä useat kansalliset tutkimukset ovat osoittaneet suomalaisten nuorten viettävän valtaosan ajastaan erilaisten mediasisältöjen kanssa.”

Hurjaa! Kolmessa vuodessa luvut lienevät vain kasvaneet. Olen huolissani nuorista ja lapsista. Ja aikuisista. Siis ihan koko maailmanmenosta. Tästä ihme suuntauksesta kammeta itseään kokoajan kauemmas normaalista luonnollisesta elämänmenosta ja kiertokulusta.

Josta puheenollen, eräitä parhaimpia kokemuksia tältä kesältä on, kun vietin yhden päivän viisivuotiaan Alpo-pojan kanssa ulkona luonnossa leikkien. Kyllä unohtui paha maailma, teknologia ja elämän vaatimukset. Oli ihanaa leikkiä! Rakensimme majaa metsänreunaan. 

Kuva julkaistu Alpon isän luvalla. Majan ulkoseinään kiinnitettin löytämiämme aarteita.

Mutta Alpo pelkäsi metsää ja kysyi: ”Mitä jos siellä on karhu? Mitä jos siellä on voroja? Mitä jos linnut on ilkeitä?” Kerroin, että karhua me ei nähdä vaikka yritettäisiin. Se olisi laukannut aikoja sitten täysillä pakoon meidän meteliä ja että metsää parempaa turvapaikkaa ei olekaan. 

Sitten revin punaisesta kankaasta nauhoja joita sidoin höllästi puiden oksille. Kysyin Alpolta mihin suuntaan hän haluaisi luontopolun menevän ja ripustin nauhat hänen ohjeidensa mukaisesti. Polusta tuli 60 metriä pitkä suuntaansa ja se päätyy avoimelle pellolle. Alpo seurasi punaisia nauhoja ja oli innoissaan kun ”mummin talo onkin jo tuossa, pelto on nyt jo tossa!”. Eksymisen vaaraa ei enää ollut. Punaiset nauhat loivat turvaa, jonka avulla metsään uskalsi mennä tutustumaan. 

Tämä on minulle rakas kuva ja muisto. A menee iloisena metsään.

Keräsimme käpyjä, seurasimme kirjosiepon ja sinitiaisen pesänrakennusta, kuuntelimme sepelkyyhkyn kujerrusta ja tutkimme luontoa monin tavoin. Metsään ja luontopolulle on sittemmin kuulemma raahattu koko suku aikuisia myöten. 

Tämä kyltti tehtiin Alpon ohjeiden mukaisesti:

Hieno lisäys häneltä: KAIKILLE.

Kun löysimme kannon jossa varpushaukka käy kynimässä saalistaan, Alpoa huolestutti onko varpushaukka ilkeä. Voisiko se hyökätä hänen kimppuunsa? Pelot katosivat kun selostin, ettei se todellakaan ole ilkeä, tämä kanto on haukan ruokapöytä ja haukankin täytyy syödä.  

Niin paljon kuin pienen lapsen ajatukset ja into hymyilyttää, tosiasiassa minua hiukan kauhistuttaa miten pienestä kaikki on kiinni mihin suuntaan elämämme menee. Mihin olisin joutunut elämässäni, jos minua ei olisi viety lapsena metsään? Mistä olisin hakenut lohtua, silloin kun elämässäni oli kaikkein vaikeinta? Hakeuduin aina vaistonvaraisesti luontoon ja metsään, koska siellä olin viettänyt parhaimmat lapsuuden hetkeni. Vaikken nuorena aikuisena mitään ympäröivästä luonnosta ymmärtänyt, luonto lohdutti ja ilahdutti. 

Uskon, että luonto on ihmisen luontainen paikka, jossa jokaisella on hyvä olla. Kun vain löytäisimme sinne ja näkisimme sen, emmekä vain kulkisi sen läpi.

Kuinkahan monta tuntia keskivertonuori on 21 vuotta täyttäessään liikkunut luonnossa? Mihin lapset ja nuoret kääntyvät ja turvautuvat, jos he eivät uskalla, osaa tai tiedä hakeutua luontoon?  

Tässä on viisivuotiaan piirros. Lyijykynäjäljet eivät ehkä erotu kovin hyvin, mutta kuvasta kiteytyy kaikki olennainen. 

Kaarina, kotka, Alpon koira, Alpo ja iso puu jossa on kolo jossa asuu lintu.

Suomessa pesii noin 250 lintulajia, ja kaikkiaan täällä on havaittu runsaat 470 lajia. Montako lintulajia sinä tunnistat? Haluaisitko oppia tunnistamaan enemmän? Osallistu Birdlifen Tunnista 100 lintulajia –kampanjaan. https://www.birdlife.fi/lintuharrastus/100lintulajia/

Minua haastateltiin hiljattain työn alla olevaan Metsä olkoon kanssanne -kirjaprojektiin. (Heh hee, melkein kuin Star Warsin May the Force be with you -sanonta. Eräs projektin tavoitteista on herättää ihmiset arvostamaan ja suojelemaan metsäluonnon monimuotoisuutta. Projektilla on kotisivut ja blogi: https://metsaolkoonkanssanne.weebly.com/ Sieltä löytyy juttua metsistä ja toimittaja Saara Kallion ja valokuvaaja Viivi Sihvosen vierailu Meidänmetsässä. Käykääpä tutustumassa.

Metsäaiheesta vielä sen verran, että Inhimillinen tekijä, jossa olin viime vuonna kertomassa kokemuksistani Miten metsä pelastaa? tulee televisiosta uusintana juhannuspäivänä 24.6 klo 17.10 ja 25.6 klo 9.05. Ohjelma on myös Yle Areenasta katsottavissa vuoden ajan.

Nyt juhannuksena ihmiset lähtevät sankoin joukon mökille ja luontoon. Se onkin huono homma ja katastrofinaiheet valmiina, kun luonnoneläinten paras pesimäaika on menossa ja yhtäkkiä joka puskassa, järvessä ja niemennotkossa on hulluna humalassa joikaavia luonnosta vieraantuneita olentoja vapaana juoksevine lemmikkeineen... Huoh.

Kotivääpeli täällä köhii: Pitäkää kissat ja koirat kiinni! Tarkistattehan ettei etukäteen kasattuihin kokkoaineksiin ole rakennettu linnunpesiä (ja jos on, jättäkää kokko kylmänviileästi polttamatta), välttäkää lintuluodoille ja saariin menemistä (lintuemot eivät uskalla tulla ruokkimaan ja lämmittämään poikasiaan). Jos löydätte linnunpoikasen, yleensä ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Jos apua tarvitaan, toimi näin: 

Viime päivinä olen kuunnellut ihmisten juhannuksenviettosuunnitelmia ja ne kuulostavat niin ongelmallisilta (päänsärkyä, riitaa ja pahaa mieltä), että on tullut mieleen eikö sitten koko juhannuksen voisi jättää viettämättä? Eilenhän se kesänpäivänseisaus oikeasti oli. 

Pari viikkoa sitten naapurin kissa hyökkäsi ikkunalaudalle ja nappasi imettävän Emo-oravaäidin kynsiinsä. Emo-orava kiljui ja vinkui ja taisteli vastaan. Se oli karmea hetki. Syöksyin pihalle ja karjuin kuin kaleeriorja. Kissa pelästyi (ja moni muukin, kun yleensä hiippaillen täällä niin hiljaa). Kissa hellitti otteensa ja Emo selvisi, mutta nilkutti läheiseen puuhun. Pirulauta sentään.

Imettävän emon tunnistaa turvonneista nisistä.

Toissa-aamuna kun tulin huussista kuulin erinomaista kurinaa. Ääni kuului sinisorsaemolle, joka oli ollut seitsemän pienen poikasensa kanssa raparperinlehtien alla sateensuojassa. Poikaset olivat niin pieniä, että heinien yli astelu tuotti vaikeuksia. Riemuani ja iloani himmensi tieto, että kissa saattaa olla taas ihan missä vaan väijymässä. Varmistelin kauempaa että sorsapoikue pääsi turvallisesti veteen. Mutta en minä ole aina oikeassa paikassa vahtimassa niiden turvallisuutta. Ilon, surun ja huolen tasapainoilua on tämä elämä.

Jaahas, tuli maailmanparannussaarnaa varmaan taas sen verran paljon, että täytyy käydä ottamassa viileä suihku. Kesäsuihku on taas käytössä vaikka hanasta ja kiuassäiliöstä tulisi lämmintä vettä.

 

Kuinkas se sanonta menikään? Hullulla halvat huvit, viisaalla vielä halvemmat. Tiedä häntä, mutta kivaa on.

 Hyvää juhannusta ja kesää! May the Force ja Metsä be with you!

Jos onnistuu puhaltamaan kaikki voikukan siemenet yhdellä henkäisyllä pois, saa toivoa!

Pst. Jatkan postailua varmaan lähempänä syksyä (ellei iske inspiraatio aikaisemmin). Kirjatilaukset postitan normaalisti.

 

Ilvesystävien puheenvuoro

Haluan jakaa kanssanne saamani lukijakirjeen liittyen ilveksiin ja metsästykseen. Ahmaisin kirjeen hetkessä ja olen lukenut sen moneen kertaan. Hyvin kuvailtu, tuttu tilanne. Juuri tällaista se on. Minulla oli tammikuun alussa aivan vastaava tilanne.

On helpottavaa ja tärkeää tietää, että on sielunsukulaisia. Emme ole aatoksinemme yksin.

Kiitos Ilveskeskukselle kuvien käyttömahdollisuudesta!

** Anonyymi lukijakirje, julkaistu kirjoittajan luvalla:

 
"Hei Kaarina,

Olen aina silloin tällöin törmännyt kirjoituksiisi ja kannanottoihisi ja ajatellut, että ajatuksesi kulkee jotenkin sellaisella kanavalla, jota minun on tosi helppo ymmärtää. Joskus tässä äskettäin luin kolumnisi Ylen sivuilla "Metsästys ei ole enää tätä päivää". Huomasin myös, että tämä kirjoitus on herättänyt jonkinlaisen yliherkkyysreaktion vähän siellä ja täällä, tästäkin on tullut paljon kaupunkilainen-maalainen -jupinaa, taistelua siitä mikä on suuri totuus, kuka tietää ja kuka ei tiedä, kenellä on kokemusta - oikeanlaista kokemusta. Jotenkin tuttua. Itse luin kirjoitustasi oman kokemukseni näkökulmasta, ja se oli minusta yksinkertaisesti jotenkin tosi tuttu. 

Minäkin olen kotoisin maalta, ihan itärajalta pienestä kylästä. Suurimman osan elämästäni olen asunut maalla, joskin välillä 10–15 vuotta kaupungissa ja nyt taas useamman vuoden maalla, keskellä metsää, kymmenien kilometrien päässä lähimmästä kaupungista, satojen kilometrien päässä pääkaupunkiseudusta. Metsä on sielunmaisemaani, ja vanhemmiten yhä enemmän muistuvat mieleen kaikki lapsuudenkin jutut - se kaikki, mistä varmaan koko persoonakin on kasvanut. Tänne maalle taas muutettuani minusta tuntui, että ensimmäinen vuosi meni palautuessa niistä yli kymmenestä kaupunkivuodesta, se oli kuin yksi suuri huokaus. Teen töitä yksin kotona ja yksin tekeminen on ominta itseäni, vaikka toki kaipaan jonkinlaista kommunikointia.

En tiedä vielä, millainen on Toisinnäkijän päiväkirjasi, mutta odottelen sitä mielenkiinnolla. Minusta on ollut tuskallista tajuta, kuinka aiemmin ehkä koskemattomalta näyttänyt maaseudun luonto ei sitä oikeasti olekaan, metsissä on kaatopaikkoja, luonnosta kuuluu laukauksia, hakkuuaukko mäen laelle syntyi päivässä. Vielä viime talvena pihassa kävi paljon töyhtötiaisia ruokinnalla, tänä talvena ei ainoatakaan. Yllätyksekseni kaupungista maalle muuttanut (vaikkakin maalla syntynyt) on täällä maalla monessa yhteydessä kaupunkilainen aina ja yhä edelleen, en tiedä kuinka kauan. Huomasin tämän saman asian myös useista sinun kolumniasi kommentoineista kirjoituksista. Erityisesti näin näyttää olevan, jos maalle muuttaneen maailmankatsomus on perinteisestä metsästyskulttuurista poikkeava.

Tuo kaupunki-maaseutuasetelma näkyy mediassakin usein. Tuntuu kurjalta, että kaupunkilaiset usein niputtavat kaikki maalaiset samaan susivastaisen ja suvaitsemattoman kansanosan nippuun jne. Toisaalta alkuperäisten maaseutuasukkaiden näkökulmasta me seudulle "muualta muuttaneet" olemme ihan realiteeteista tietämättömiä kaupunkilaisia. Siksi olen ollut tosi iloinen lukiessani ja kuullessani ajatuksiasi - ja samalla toivon, että maalta kuuluisi enemmän myös muita omasta ympäristöstä poikkeavia rohkeita mielipiteitä. Niitähän on, mutta moni eri tavalla ajatteleva on maalla mieluummin hipihiljaa kuin rikkoo suhteita naapureihin ja kyläläisiin. Esimerkiksi juuri metsästyksellä on niin iso paikka maaseudun kulttuurissa, ettei sitä kritisoivia mielipiteitä kuule koskaan.

Jo muuttaessani tiesin, että täällä on ilveksiä ja vaikka tiedän, että ne ovat tosi arkoja, olen tietysti toivonut, että edes kerran näkisin ilveksen. Vähän aikaa sitten huomasin, että ihan pihan läheltä oli kulkenut metsäkauris - aiemmin olen nähnyt niitä vain alempana, en täällä mäellä. Meillä on ruokintapaikkoja linnuille, jäniksille ja toiveikkaasti myös kauriille tässä pienellä maaläntillämme. Tulipa siinä taas mieleeni sekin, että saattaisiko nyt näkyä ilveksiäkin?

Viime lauantaina pientä hiljaista tietämme pitkin tänne mäelle nousi pitkä jono kookkaita autoja, jotka parkkeerasivat meille kääntyvän pihatien risteykseen ja tien reunaan. Metsästäjät purkautuivat ulos autoistaan ja asettuivat passiin puiden katveeseen. Seisoin jahdin aikaan tiellä omassa pihatienristeyksessä, josta näin aukon laidalla seisovat passimiehet, lähimmät olivat vain parinkymmenen metrin päässä minusta. Metsästäjät ajoivat ilveksen "pussiin" ja se ammuttiin. Järvellä liikkuneilta ihmisiltä kuulin, että jahdin aikaan rantaa olisi varmistettu kelkallakin.

En muista koskaan kilahtaneeni niin täydellisesti kuin viime lauantaina. Varmasti päästin suustani epäsoveliasta kieltäkin, mutta koko homma tuntui ihan järkyttävältä vääryydeltä. Tiedän varsin hyvin, että kyse on laillisesta metsästyksestä, ja heillä oli toki metsästykseen myös maanomistajan lupa, mutta se tieto ei kyllä mitenkään auta siihen, miltä tilanne tuntuu kokemuksena. Se tuntuu juuri siltä, miltä se näyttääkin: joku muu tulee ja päättää mitä eläimiä täällä "meidän" mäellä elää, millainen luonto on. Ihmisen ylivoima niin täällä kuin missä tahansa muuallakin luonnossa on ihan kohtuuton. 

Kävin puhisemassa ja itkemässä metsästäjille, jotka kokosivat joukkojaan autojensa luona. Eivät tietenkään minusta tykänneet. Myös tässä tilanteessa tuli heti esiin kaupunkilais-maalaisasetelma: minä edustin heille kaupunkilaista, vaikka tuskinpa siinä vaiheessa tiesivät mistä olen tähän pudonnut. Ilveksen kuolemantuomiota metsästäjät valaisivat kertomalla minulle, että se oli tappanut täällä kauriin. Mutta niinhän niiden kuuluukin tehdä - metsästäjille tämä vain on ongelma, kun haluavat itse metsästää omat kauriinsa. Minusta tuntuu uskomattomalta, että ilvestä ylipäätään saa metsästää - ja jopa melkoisia määriä. Eläintä, jota harva edes pääsee näkemään, ja joka ei aiheuta ihmisille tai kotieläimillekään juuri koskaan kerrassaan mitään haittaa.

Olen tuntenut itseni ihan vähintäänkin oudoksi koko viikonlopun, nukkunutkin huonosti ja kelannut kummallista sivistyneen ja epäsopivan sanailun ristiriitaa tässä ihmisyydessä - tarkoittaen lähinnä sitä, että metsästys on laillinen ja kuulemma tervehenkinen harrastus - ja sitten kuitenkin minä kilahdin tuskissani ihan kokonaan. Jonkinlaista samanlaisuutta sitten päädyinkin nettiin etsimään, muistin metsästysaiheisen kolumnisi ja luin sen taas uudelleen. Se oli huojentavaa - joskus jollain tietyllä tekstillä on yllättävän iso merkitys omalle olotilalle ja identiteetille.

Omasta kilahtamisestani tuli lopulta mieleen sekin, että valitsinpa sanani metsästäjille niin tai näin, niin heidän kanssaan elämme niin erilaisessa kokemusmaailmassa, että sen oikein tuntee, miten kaikki sanottu vain katoaa ilmaan, puf! Silti odotan metsästäjienkin ymmärtävän, että sinun tai minun kokemus metsästä ja luonnosta (elämästä) on yhtä todellinen maaseutukokemus kuin perinteinen metsästyskulttuurirakkauskin. Kaikki täällä maallakaan eivät ajattele lopultakin pelastuvansa pedoilta, kun omalle pikkutielle lipuu peräkkäin kymmenen isoa  autoa ja asemiehet saartavat oman pihan.

Voi, voisin kirjoittaa näistä asioista ihan loputtomasti. Mahtavaa, että olet tehnyt rohkean liikkeen elämässäsi ja pidät myös ääntä sieltä omasta näkökulmastasi. Rohkeutta sinulle edelleen!"    ** Kirje päättyy**

Koostin seuraavan listan valottaakseni ilvestilannetta tämän päivän Suomessa. Todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Tiesitkö tämän ilveksistä?

• Ylivoimainen enemmistö suomalaisista, 73 prosenttia, on sitä mieltä, että ilveksiä ei ole Suomessa liikaa eikä heidän sietokykynsä ilvestä kohtaan ole ylittynyt.
• Ilves on silmälläpidettävä laji ja lain nojalla tiukasti suojeltu metsästykseltä.
• Luonnonvarakeskus arvioi että Suomessa oli noin 2490–2560 yli vuoden ikäistä ilvestä ennen syksyn 2016 metsästyskautta ja toteaa, että koko maan mittakaavassa ilveskanta on selvästi pienentynyt edellisvuodesta. Kasvun taittumisen ja laskusuuntauksen taustalla on todennäköisesti viime ja edeltävien talvien metsästysverotus ja vaikutusten odotetaan näkyvän kannassa viiveellä kuluvan ja tulevien 3–5 vuoden aikana.
• Niin mikä metsästysverotus? Ilveksenhän piti olla tiukasti suojeltu tahalliselta pyydystämiseltä ja tappamiselta. Ilveksen metsästykseen voidaan ”poikkeustapauksissa” myöntää vahinkoperusteisia ja ”kannanhoidollisia” kaatolupia.
• Vuonna 2016 metsästäjät hakivat koko maahan 1247 ilveksen kaatolupaa. Lupia myönnettiin 503. Tälle metsästyskaudelle koko Suomeen myönnettiin 404 kannanhoidollista poikkeuslupaa. 
• Ilvesten todellista määrää ei tiedä kukaan. Luonnonvarakeskuskin kertoo, että yksittäisten ilvesten liikkumisalueet kattavat usein monen kunnan alueen ja kuntatasolla ilvesten määristä on mahdoton antaa arvioita. Suomen ilvespopulaation biologisia perusteita ei ole selvitetty eikä tiedetä tarpeeksi ilveksen elinehtoihin vaikuttavista seikoista.
• Ilvesten jälkihavainnointi ei täytä luotettavuuden edellyttämiä puolueettomuuden vaatimuksia. Metsästäjät ovat jäävejä suorittamaan mitä tahansa eläinkantalaskentoja, lajeista, joita haluavat itse päästä ampumaan.

Esimerkki: Olen kahtena viime talvena ollut tarjolla Pirkanmaan ilvesten lumijälkilaskentaan vapaaehtoiseksi tarkkailijaksi. Ilveslaskentoja ei kuitenkaan ole järjestetty lumen puutteen vuoksi. Olisi tärkeää, että ilveslaskennoissa olisi mukana muitakin kuin metsästäjiä, jotta nähtäisiin onko metsästäjien toiminta läpinäkyvää.

On esim. mahdollista, että iso ketun ja pienen ilveksen jäljet sekoittuvat keskenään ja jäljet tulkitaan ilveksen jättämiksi. Vastaavia muuttujia on paljon ja on vaarana että ilvesten määrät yliarvioidaan.

Tänä talvena lunta olisi ollut lumijälkilaskentaa varten, mutta tiedusteluani riistakeskukselta asiaa, he ilmoittivat luopuneensa menetelmästä (kaikessa hiljaisuudessa). Laskentoja ei tulla näillä näkymin tekemään tuossa mittakaavassa jatkossakaan, eikä muillakaan riistakeskusalueilla. (Väkisinkin tulee mieleen, että ns. sidosryhmien osallistumista ja tarkkailua koetetaan välttää kaikin keinoin.)

Tilanne on siis se, että Pirkanmaalla ei ole tehty ilvesten lumijälkitarkastusta kolmeen vuoteen, silti Pirkanmaalle myönnettiin tälle metsästyskaudelle 33 lupaa ilveksen tappamiseen

• Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma on luettavissa TÄÄLTÄ (pdf latautuu). Koko sana ”hoitosuunnitelma” on kamala. Ilves ei tarvitse ”hoitoa” = tappamista, vaan rauhaan jättämistä. Silmälläpidettävän ilveksen todellista hoitoa olisi varmistaa kannan elinvoimaisuus ja pitää sen täydellisestä metsästyskiellosta kiinni.

• Ilves aiheuttaa hyvin vähän riskiä eikä tuhoja. Vahingot ovat ennaltaehkäistävissä ja mahdolliset vahingot valtio korvaa.

• Luontodirektiivin 2 artikla edellyttää, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet näiden lajien tiukan suojelujärjestelmän käyttöönottamiseksi ja kiellettävä mm. kaikki näiden lajien yksilöitä koskeva tahallinen pyydystäminen ja tappaminen.

Ylimalkaiset poikkeuslupahakemukset ja virkamiesten antamien päätösten vakiovastaukset osoittavat, että ilveksiä tapetaan riittämättömin perustein, eikä säännösten edellyttämää huolellista tapauskohtaista arviointia ole tehty.

• Kaatolupia myönnetään poikkeuksetta vuosittain, satamäärin. Samalla usein myönnetään poikkeuslupa käyttää metsästyksessä normaalisti kiellettyjä pyyntimenetelmiä kuten moottorikelkkoja, mönkijöitä ja jopa helikopteria. Osa luvista löytyy täältä. 

Katso esimerkiksi sivulta 2, kohta OULU 4.11.2016. Myönnetty lupa käyttää 10:ntä moottorikelkkaa. Moottorikelkkalupia myönnetään harvassa se päätöksessä (Tietojen pitäisi olla julkisia, mutta hankalaksi on tietojen etsiminen tehty. Haku-ruutua ei ole, eikä kaatoluville omia linkkejä.)

Tarkistitko kalenterisi? Kyllä, elämme vuoden 2017 ”sivistysvaltiossa”.