Lukijan kysymys ihmisarvosta & helpottavia ajatuksia

Lukijan kirje:

Minua pohdituttaa ajatus ihmisarvosta. Huomaan melko usein miettiväni, että mitä on ihmisarvo ja kuka sen voi määritellä, vai voiko kukaan? (...) Jouduin hoitoon masennuksen ja psykoottisuuden vuoksi. (...) Se, mitä oikeastaan halusin kertoa, on ajatukseni omasta ihmisarvostani. Ja mitä toivon, on saada kuulla sinun ajatuksesi ihmisarvosta.

Mietin usein, että koska koen oman elämäni melko ikäväksi (en pidä itsestäni juurikaan, koen epäonnistuneeni monessa asiassa, en enää ole lapseni lähivanhempi ym.), onko minun järkeä elää täällä ja kuluttaa luonnonvaroja. Uskon, että vaikka kuinka muuttaisin elämääni askeettisemmaksi, kuluttaisin silti ainakin välillisesti luonnonvaroja. Koska jos ostan jotain ruokatuotteita tai vaikka siemeniä kylvämiseen, tuen niiden kuljetusta ja liikennepäästöjä. Yksittäisen ihmisen vaikutus ei varmaan ole kovin suuri, mutta on vaikutus silti.

Toivon, ettet ajattele minun tekevän itselleni jotain lopullista jos SINÄ et "osaa määritellä" ihmisarvoa jotenkin niin, että alkaisin ajatella itsestäni toisella tavalla. En oikeastaan ajattele, että kukaan voisi sitä määritellä absoluuttisesti. Sinä olet yksi jolta toivon kuulevani mielipiteen, koska kuvailet ajatuksiasi luonnosta hyvin kauniisti ja kunnioittaen (...) 

Lapseni on ainoa, jonka takia minun ehkä olisi syytä elää täällä. Tosin, en tiedä olisiko hänelle helpompaa jos olisin kokonaan poissa, kuin ehkä jossain suljetulla osastolla lääkemömmöissä. Toisaalta, haluanko antaa hänelle esimerkin luovuttamisesta. En vielä tiedä mitä itsekään ajattelen (...) 

Kiitos jos jaksoit lukea viestini ja vielä enemmän, jos käytät aikaasi viestiini vastaamiseen! :)

​Vastaukseni:

Hei,

kiitos viestistäsi ja avoimuudestasi. Olen ajatellut sinua paljon ja miettinyt osaanko vastata. Kirjoittaminen ei ole ehkä paras tapa tällaisten ajatusten käsittelyyn, koska pienet sävyt ja vivahteet, sanajärjestys tai vaikkapa vastaanottajan sen hetkinen mielentila voi aiheuttaa sen että virkkeet tulkitaan toisin kuin lähettäjä on tarkoittanut. Ja olisi niin monta asiaa joista tarvitsisi lisätietoa jotta ymmärtäisi kokonaisuuden. Mutta siitä huolimatta yritän vastata. Tämä on sekalainen kooste mielipiteistäni, kokemuksistani ja ajatuksista joita kirjeesi pohjalta syntyi. Toivottavasti tästä on vähän apua.

Olen muotoillut vastaukseni siten ettei yksityiskohtia voi tunnistaa ja julkaisen sen täällä blogissa, jos joku muukin kaipaa saman sorttista pohdintaa.

Toivon sinulle hyvää ja että elämäntilanteesi on seesteytynyt. Ihminen on ilmiömäinen toipumaan, kun vain annamme itsellemme luvan siihen.

**

Minä ajattelen, että me itse annamme itsellemme ihmisarvon. Emme aina voi valita olosuhteita, ympäristöä tai yhteiskuntaa jossa elämme, mutta voimme valita kuinka reagoimme niihin. 

Voimme päättää ajatuksista joita ajattelemme, mielikuvista joita pohdimme ja siitä mihin reagoimme ja miten käyttäydymme.

Minä suhtaudun ihmislajiin melko huvittuneesti tai ironisesti. Tyyliin ettemme ole luomakunnan kruunuja tai penaalin terävimpiä kyniä. Huumori, itsetuntemus ja itsensä hyväksyminen auttavat itseinhoon ja vihaan.

Ymmärrän maailmantuskaasi. On kuitenkin turha soimata ja piiskata itseään perustarpeidensa tyydyttämisestä. Ihmiseläin kuuluu biologialtaan kuluttajiin. Enkä tarkoita kuluttamisella ”shoppailua” vaan sitä että ihminen on toisenvarainen eli heterotrofinen ihan syntyjään.  Emme voi välttyä siltä, että kulutamme luonnonvaroja. Se on sitten toinen asia kuinka paljon ja miten kulutamme.  

Kohtuus on hirmu hyvä sana. Olisi hyvä löytää tasapaino. Jos soimaamme itseämme ja teemme elämästämme kärsimystä, emme jaksa hoitaa itseämme tai toimia positiivisella tavalla luonnon hyväksi. Stressi tekee asioista suorittamista ja elämästä epämiellyttävää. Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Mustavalkoinen ääripää-ajattelu ei usein toimi, koska silloin jätämme suunnattoman skaalan eri värejä, vaihtoehtoja, käyttämättä ja elämästä muodostuu ankeaa.   

**

Osallistuin aikoinani tutkimukseen, jossa arvioitiin kotitalouteni aiheuttamaa ekologista selkäreppua. Punnitsin jätteeni, seurasin tekemiäni matkoja, ostamaani ruokaa, laskin huonekaluni ja irtaimistoni ja mittasin kaikkea kulutustani. 

 

Asioita voi mitata niin monella eri tapaa.

Kun tutkimus oli ohi, sain tulokset, joista heti aloin kantaa syyllisyyttä. Huomasin kuitenkin onneksi kysyä, eikö tutkimuksen missään laskelmissa ollut otettu huomioon esimerkiksi sitä, että olen suojellut metsää tai edesautan luonnon monimuotoisuutta, teen vapaaehtoistyötä ympäristönsuojeluyhdistyksessä, ruokin eläimiä, rakennan linnunpönttöjä, yritän toimia mielipidevaikuttajana jne.

- ”Tosiaan”, tutkija innostui, ”tällaista näkökulmaa ei olla ajateltukaan. Täytyisikin kehitellä erilaisia kompensaatiomittareita.”  

Maailma ei ole valmis eivätkä tutkijatkaan osaa aina ottaa kaikkea huomioon.

Ihminen ei ole vain pelkkää harmia tai isoa ekologista selkäreppua. Me myös annamme takaisin ja palautamme asioita luonnolle. Parhaimmassa tapauksessa saatamme jopa rikastuttaa luontoa.

Kaikesta ei kannata ottaa syyllisyyttä, jos vilpittömästi yrittää luoda omalta osaltaan maailmasta parempaa paikkaa.

**

Kun tunnemme syyllisyyttä ja ahdistusta, ajatuksemme ovat joko menneessä tai tulevassa eivätkä tässä hetkessä. Kun emme ole tässä hetkessä läsnä, alamme tuntea stressiä ja ärtyneisyyttä ja sen seurauksena koemme vähemmän mielihyvää – se saattaa johtaa masennukseen tai muihin psykosomaattisiin oireisiin. Huono olo väistyy, kun keskittyy vain tähän hetkeen.  

Elämässäni oli aika jolloin uskoin, että kelaamalla ja käsittelemällä menneisyyteni traumoja, eli elämällä ajatuksissani jatkuvasti menneessä, työstäisin ongelmani ennen pitkää pois ja ne muuttuisivat itselleni vaarattomiksi ja pääsisin masennuksesta. Enää en usko noin. Mennyttä ei saa muutettua, vaikka sitä kuinka miettisi. Sen sijaan kannattaa ottaa siitä kertynyt oppi vastaan, hyväksyä se, oppia rakastamaan itseään kolhuineen kaikkineen ja jatkaa eteenpäin. Ajatuksiaan voi muuttaa.

Eräs ystäväni käytti vuosien ajan kovia huumeita ja eli ankaraa elämää. Kun hän raitistui ja kuntoutui, kysyin kuinka hän teki sen. Miten hän pääsi yli kaikesta menneestä?

Hän vastasi: ”Paskaa ei kannata tonkia, se alkaa vain haista lisää”.

Siitä tuli mieleeni lapsuus, kun saattelin naapurin lehmiä laitumelta navetalle lypsylle. Siirtymäreitillä lehmät jättivät jälkeensä lantaläjiä. Seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä tuoreissa lantaläjissä oli isoja värikkäitä raatokärpäsiä. Ne lennähtivät äänekkäitä ryöppyinä ilmaan kulkiessamme sen kohdan ohi. Pian läjät kuivuivat, raatokärpäset katosivat ja ”lantalättyihin” muodostui reikiä.

Minusta reiät olivat mielenkiintoisen näköisiä. Tongin ja tutkin niitä joskus timotein varrella. Läjä olikin vain kuorettunut ja oli alta vielä märkää. Se alkoi heti haista. Hyh, jätin tonkimiset, heitin timotein pois ja jatkoin matkaa. Se oli luonnollinen reaktio.

Menikö viikkoakaan kun lehmänläjät olivat kadonneet tyystin. (Tietysti uusia läjiäkin oli syntynyt). Lanta jatkoi elämäänsä eri muodossa: hajottajissa, mikrobeissa, sienissä, kasveissa, kärpäsissä, linnuissa jne.

Ystäväni oli erinomaisen oikeassa. Haisevat muistot kannattaa jättää tonkimatta. Kun antaa niille aikaa, ne kuivettuvat, hajoavat maailmalle ja muuttuvat elämää rikastuttaviksi kokemuksiksi, elämänviisauksiksi.

 

Tesmaperhonenkin jatkaa touhujaan, vaikka siitä on lohmaistu pala pois. Se osaa olla jatkossa varovaisempi.

 **

 "Elämänviisauksia" tai irtoajatuksia:

• Aika parantaa. Se on klisee, mutta totta.

• Herkkiä ihmisiä tarvitaan, herkkyys ei ole sairaus. 

• Masentuneena ja väsyneenä kekseliäisyydellämme ole rajoja, kun mietimme kaikkia keinoja soimata ja syyllistää itseämme. Joskus tuntuu, ettei mikään soimaus (itseinho) ei riitä. Sen seurauksena tunnemme itsemme vieläkin surkeammaksi ja asiat alkavat näyttää entistä synkemmiltä ja soimauskierre jatkuu.

• Ymmärrä että olet väsynyt ja anna itsellesi anteeksi. Älä mieti asioita väsyneenä. Tunteet eivät aina ole tosiasioita, joskus ne ovat vääristymiä.

• Ajatusten negatiivinen kierre on rikottava. On keskittyvä tervehtymiseen ja tasapainon hakemiseen, lepoon. Itsensä rääkkääminen ja ankarat ajatukset ovat silloin kielletty. Itselleen ei saa asettaa liian suuria vaatimuksia.

• Me emme voi aina osata elää elämää oikein. Elämänkokemukset eivät tarkoita epäonnistumista vaan ne antavat suuntaa ja viisautta.

• Täydellisyydentavoittelusta seuraa itseinhoa, kun ei koskaan riitä itselleen eikä ole koskaan tyytyväinen, vaikka suoriutuisi hyvin. Täydellisyyteen ei siis pidäkään pyrkiä.

• Meidän ei tarvitse olla ylivertaisia ollaksemme rakastettuja.

• Sama energia menee itsensä soimaamiseen kuin itsensä kehumiseen.

• Kaikkea ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

• Opettelen rakastamaan itseäni (terveellä tavalla) ja antamaan itselleni anteeksi. Terve itserakkaus on eri asia kuin narsismi. Itsensä hoivaaminen on itsensä koossapitämistä.

• On minun vallassani joka ikinen aamu, joka ikinen hetki, suhtaudunko asioihin kiitollisesti ja iloisesti vai masentuneesti ja pessimistisesti. Voin aloittaa joka päivä uuden elämän uudella asenteella.

• Minä luon ajatuksillani maailmani. Teen enemmän sitä joka toimii ja vähemmän sitä mikä ei. 

• Elämän ei tarvitse olla kärsimystä ja ääripäissä oloa, se saa olla kivaa.

• Elämäntilanteet eivät ole pysyviä vaan muuttuvia.

• Puhuisinko parhaalle ystävälleni siten kuin puhuttelen itseäni? Minä olen itseni paras ystävä. Kohtelen itseäni sen mukaisesti. Puhuttelen itseäni lempeäsi.

• Myönnän hyvin menneet asiat ja onnistumiset, ja annan niistä itselleni kiitosta, enkä vähättele niitä. 

• Jokaisen meistä on kuoltava jossain kohtaa. Mitä haluan tehdä sillä ajalla, jonka vietän täällä? Yritän keksiä kuinka juuri tämän päiväiset tekoni voisivat edistää hyvää tai ennaltaehkäistä pahaa. Siitä löytää myös elämäntarkoituksen. (Tämä maailma tarvitsee esimerkiksi paljon enemmän luonnon puolestapuhujia.)

• Vanhemmuus tarjoaa elämäntarkoituksen. Minä osaan kertoa vain lapsen näkökulmasta. Minä rakastan ja olen rakastanut vanhempiani juuri sellaisina kuin he ovat olleet, vaikkemme eläneetkään yhdessä kuin hetken. Vanhempani olivat minulle juuri parhaat vanhemmat, heidän ansiostaan olen se joka nyt olen. Lapsi rakastaa ja antaa anteeksi vaikka mitä. Vanhempia ei voi korvata kukaan toinen, oli perheen ja lapsen elämäntilanne millainen hyvänsä. 

• Lapsesta voi pitää huolta, vaikkei eläisikään fyysisesti samassa taloudessa tai lähellä. Lapselle pelkkä tieto siitä, että vanhempi on olemassa, elää ja hengittää – että on ihminen joka on juuri häntä varten -, on tärkeä. Kirje, puhelu, postikortti, piirustus, valokuva, tekstarit... Pelkkä ajatus ja muistaminen jollakin tavalla ilmaistuna on tärkeä. Silloin kun tapaatte, ole läsnä, menkää yhdessä luontoon. Se luo ikuisia ja ainutlaatuisia muistoja.  

  

  Supikoiralapsi odottaa emoaan.

• Luonto ja luonnossa oleilu parantaa. Siellä unohtaa itsensä ja kaiken turhan. Luonnossa huomio siirtyy itsestä – ja päänsisäisestä prosessoinnista - poispäin.

• Kiitollisuus tervehdyttää. Luonnossa on kaikkialla kauneutta ja kiitollisuudenaiheita. Lintujen laulu, tähtitaivas, auringonnousu, sateen ropina, auringonlasku, sateenkaaret, isot puut, pienet taimet, kastemadot, puiden silmut, pilvien muoto, tuulen humina, ilmankosteuden tunne iholla, lumihiutaleiden muoto...

• ”Enkelöi”. Tee ystävyyden tekoja. Tee luovista ja kivoista asioista päivittäisiä rutiineja.

Taas kesälukemista

Voisin oikeastaan tehdä arkistonoston viime vuoden Kesälukemista-postauksestani. Aika on mennyt kuin siivillä eikä vuodessa ole kovin moni asia muuttunut, mutta jaaritellaan nyt vähän. Sitten pidän taas kesätaukoa blogista. 

   

Eilen oli kesäpäivänseisaus, takassa paloi tuli ja pihalla ukkosti vaikka oli viileää. Erikoista touhua. 

Viileästä keväästä ja alkukesästä huolimatta laulujoutsenten pesintä onnistui. Kahdeksan poikasta! Emo hautoi munia reilu kuukauden päivät, usein lumi selässään. En ole ottanut joutsenista (tai muustakaan) juuri valokuvia, mutta voin kuvailla miten hauskaa sakkia joutsenperhe on. 

Ne tulevat aina tähän rannalle peseytymään ja nukkumaan. Kolme viikkoa sitten poikaset olivat niin pieniä, että ne kaikki kahdeksan mahtuivat emon toisen siiven alle. Emo nukkui siipi ulos ojennettuna. Ihan mahdotonta pikkuisten jalkojen vilinää vain näkyi hetkittäin, kun emo korjasi siipensä asentoa. Poikaset kasvavat vauhdikkaasti. Yksi siivenalus kävi ahtaaksi ja sitten emo nukkui hankalan näköisesti molemmat siivet ulos levitettyinä. Nyt poikaset ovat jo niin isoja että ne nukkuvat emon kyljessä kiinni ja tuuppaavat ainoastaan nokkansa emon sulkiin. Tai ei ne tuuppaa, ne tarkkaankin asettelevat nokkansa emon höyhenistöön ja hakevat juuri oikeaa asentoa. Olisiko nokka linnuilla erityisen kylmänarka paikka ja sen lisäksi uloshengitysilma lämmittää kehoa ja hengitysilma pysyy lämpimänä sisäänhengitettäessä? Ei mene energiaa hengityksen lämmittämiseen. Öisin on koleaa! Oli miten oli, suloista on. Joutsenet tuntuvat pärjäävän viileydessä hyvin höyhenistönsä ansiosta. Joutsenenpoikaset käyvät touhukkaasti untuviaan läpi emojenkin puhdistautuessa.   

Nuori kurkikoiras on saanut hauen saaliikseen. Varis ja harmaalokki odottavat vuoroaan, että pääsevät osingoille.

Keväällä kävi niin, että tässä vuosikausia asunut kurkipariskunta joutui luopumaan reviiristään, kun tähän tuli voimakkaampitahtoinen ”nuoripari”. Taistelua reviiristä käytiin pitkään ja hartaasti. Tunnistan pariskunnat toisistaan niiden päälaen laikuista ja silmien väristä. Keväällä nuorenparin naaras ontui jalkaansa. Vanhapari muutti tästä hiukan luoteeseen, josta kuulen edelleen niiden tutut huudot. Tämä uusi pari ei osaa synkronoida huutoaan yhtä hyvin - ainakaan vielä. 

Nuorenparin haudonta ei valitettavasti onnistunut, mutta haudontasession aikana naaras lakkasi ontumasta. En tiedä tekivätkö vanhapari pesän uuteen paikkaan vai pitivätkö välivuoden. Välillä koiras on käynyt tässä vanhoilla mestoilla tarkistusreissuilla, mutta ärhäkkäästi nuoret ajavat sen pois. Näiden uusien kurkien elämästä en ole ollenkaan niin hyvin perillä kuin aiempien. Hiukan haikeaa on kun vuosien kurkiystävät joutuivat muuttamaan, mutta mukavaa että ne löysivät niinkin läheltä kelvolliseksi katsomansa paikan ja nyt me sitten nuorenparin kanssa opettelemme tuntemaan toistemme tapoja ja kulkuväyliä.

Viime vuoden kesäpostaukseen viitaten pankkiautomaatti - ja lopulta koko pankki – lähti kyliltä. Linja-auto kulkee kaukaisempaa reittiä. Minä olen yksityisautoilija/pyöräilijä nykyään. Kirjasto sen sijaan porskuttaa. Onneksi! Ja se muuttuu myös osittaiseksi omatoimikirjastoksi syksyllä, jee.

Olen lainannut 11 kk aikana 219 kirjaa. Hiljattain luin CCR:n kitaristi-laulaja John Fogertyn elämänkertaa (vuodelta 2015). Tykkäsin seuraavasta kohdasta, jossa hänen vaimonsa Julie kertoo: 

 ”John on hyvin vaatimaton. Hän ei huuda eikä melskaa. Toisinaan hän on hieman hiljainen. Jotkut saattavat pitää häntä vetäytyvänä, vaikkei hän sitä varsinaisesti ole. Hän olisi onnellinen, jos saisi vain soittaa kuistilla musiikkia oma perhe vierellään, ilman että hänen tarvitsisi koskaan poistua sieltä mihinkään. John ei käytä paljon kännykkää. Kesti iäisyyden ennen kuin hän oppi lukemaan tekstiviestejä. Hän ei avaa ovea, ei vastaa puhelimeen. Vaikka se voi toisinaan olla ärsyttävää, pidän siitä. Se on niin puhdasta, tervehenkistä ja koruttoman yksinkertaista. Hän on onnellinen juuri sellaisena. Toisinaan me kaikki hekottelemme isille, mutta me tajuamme asian.”

Minusta on aina huojentavaa ja lohdullista löytää ihmisiä, jotka eivät ole kadonneet virtuaali- ja puhelinten maailmaan. Heitä tuntuu olevan yhä harvemmassa. Toivon, että suuntaus muuttuu jossain kohtaa. Tähän aiheeseen liittyen sain blogini lukijalta viestin:

”Jokin vaan ajoi minut tähän pisteeseen, että olen kyllästynyt kaikkeen ylimääräiseen ja viihteeseen. Koen, että minun tulisi olla luonnossa enemmän. (...) Voi olla, että poistan facebookin huomenissa. Voi olla. Kulutan siellä mahdottomasti aikaa ja se ruokkii minua julkaisemaan kuvia itsestäni ja maisemista. Olen joskus pitänyt blogia, ehkä se olisi minun kanavani. Facebook luo paineita. Huh ja huh.
On projekti tiedossa joka vaatisi pientä vaivannäköä ja aloitekykyä.
En mää tiiä. Sinun muutkin kirjat kiinnostaa. (...)Sinusta on ollut paljon apua hahmottamaan mikä on olennaista elämässä. Kiitos. Mun täytyy vaan todeta, että vielä on paljon tekemistä ja samalla opittavaa. Mun täytyy vaan oppia luottamaan itteeni ja kaikkeen siihen mitä teen mielestäni oikein. Luopua kaikesta mitä en tosiasiassa tarvitse. Rakastaa. En halua teeskennellä olevani jotain muuta kuin olen. Mun on aika hiljentyä ja kuunnella ja tutustua itseeni. Kuka minä olen ja mitä minä haluan elämältä tai tältä hetkeltä. Pelkään eläväni elämää jota vuosien päästä katson kurjana. Kai mun on vaan otettava ne askeleet kohti jotain uutta ja tuntematonta. Päästettävä irti vanhoista ajattelumalleista ja täten luoda jotain uutta. Kyllä tähän on varmaan hyvä lopettaa. Mulle saa vastata ja antaa vinkkejä mitä tulee mieleen.”

Noh, minun vinkkini arvaa, heh. Viime vuoden Kesäpostauksessa käsittelin puhelinasiaa, samoin kirjoituksessani 10 syytä miksi en ole Facebookissa.

Kannattaa lukea myös Kotoisaa arkea -blogin Helin hyvää pohdiskelua asiasta: http://kotoisaa-arkea.blogspot.fi/2017/05/elaman-suuria-ristiriitoja.html

Yksi ratkaisu voisi olla, ettei tarkastelisi asiaa niin mustavalkoisesti. Voihan FB:ssä olla, mutta pitääkö siellä olla joka päivä? Ehkä vähempikin riittäisi. Kohtuus on kova sana moneen asiaan. Ei tarvitse olla ehdoton, joko tai –asenteella, vaan jotain siltä väliltä. Minä koen FB:n ehdottoman turhaksi itselleni, mutta monille siitä on oikeaa hyötyä. Jokaisen on räätälöivä omat ratkaisunsa. On hyvä tarkastella käyttäytymistään: meneekö överiksi, kärsvätkö omat arvot, arki ja ajankäyttö?

Luin juuri ”Kirja muuttuvassa tietoympäristössä” kirjaa (2014) Tomi Kiilakosken ja Piia Af Ursinin tekstiä digitalisoituneesta nuoruudesta: 

”Amerikkalaistutkijoiden laskelmien mukaan keskivertonuori on 21 vuotta täyttäessään kirjoittanut 200 000 sähköpostia, käyttänyt 10 000 tuntia videopelien pelaamiseen, 20 000 tuntia television katseluun ja 10 000 tuntia kännykkätoimintoihin. Vastaavia lukemia saataneen myös Suomessa, sillä useat kansalliset tutkimukset ovat osoittaneet suomalaisten nuorten viettävän valtaosan ajastaan erilaisten mediasisältöjen kanssa.”

Hurjaa! Kolmessa vuodessa luvut lienevät vain kasvaneet. Olen huolissani nuorista ja lapsista. Ja aikuisista. Siis ihan koko maailmanmenosta. Tästä ihme suuntauksesta kammeta itseään kokoajan kauemmas normaalista luonnollisesta elämänmenosta ja kiertokulusta.

Josta puheenollen, eräitä parhaimpia kokemuksia tältä kesältä on, kun vietin yhden päivän viisivuotiaan Alpo-pojan kanssa ulkona luonnossa leikkien. Kyllä unohtui paha maailma, teknologia ja elämän vaatimukset. Oli ihanaa leikkiä! Rakensimme majaa metsänreunaan. 

Kuva julkaistu Alpon isän luvalla. Majan ulkoseinään kiinnitettin löytämiämme aarteita.

Mutta Alpo pelkäsi metsää ja kysyi: ”Mitä jos siellä on karhu? Mitä jos siellä on voroja? Mitä jos linnut on ilkeitä?” Kerroin, että karhua me ei nähdä vaikka yritettäisiin. Se olisi laukannut aikoja sitten täysillä pakoon meidän meteliä ja että metsää parempaa turvapaikkaa ei olekaan. 

Sitten revin punaisesta kankaasta nauhoja joita sidoin höllästi puiden oksille. Kysyin Alpolta mihin suuntaan hän haluaisi luontopolun menevän ja ripustin nauhat hänen ohjeidensa mukaisesti. Polusta tuli 60 metriä pitkä suuntaansa ja se päätyy avoimelle pellolle. Alpo seurasi punaisia nauhoja ja oli innoissaan kun ”mummin talo onkin jo tuossa, pelto on nyt jo tossa!”. Eksymisen vaaraa ei enää ollut. Punaiset nauhat loivat turvaa, jonka avulla metsään uskalsi mennä tutustumaan. 

Tämä on minulle rakas kuva ja muisto. A menee iloisena metsään.

Keräsimme käpyjä, seurasimme kirjosiepon ja sinitiaisen pesänrakennusta, kuuntelimme sepelkyyhkyn kujerrusta ja tutkimme luontoa monin tavoin. Metsään ja luontopolulle on sittemmin kuulemma raahattu koko suku aikuisia myöten. 

Tämä kyltti tehtiin Alpon ohjeiden mukaisesti:

Hieno lisäys häneltä: KAIKILLE.

Kun löysimme kannon jossa varpushaukka käy kynimässä saalistaan, Alpoa huolestutti onko varpushaukka ilkeä. Voisiko se hyökätä hänen kimppuunsa? Pelot katosivat kun selostin, ettei se todellakaan ole ilkeä, tämä kanto on haukan ruokapöytä ja haukankin täytyy syödä.  

Niin paljon kuin pienen lapsen ajatukset ja into hymyilyttää, tosiasiassa minua hiukan kauhistuttaa miten pienestä kaikki on kiinni mihin suuntaan elämämme menee. Mihin olisin joutunut elämässäni, jos minua ei olisi viety lapsena metsään? Mistä olisin hakenut lohtua, silloin kun elämässäni oli kaikkein vaikeinta? Hakeuduin aina vaistonvaraisesti luontoon ja metsään, koska siellä olin viettänyt parhaimmat lapsuuden hetkeni. Vaikken nuorena aikuisena mitään ympäröivästä luonnosta ymmärtänyt, luonto lohdutti ja ilahdutti. 

Uskon, että luonto on ihmisen luontainen paikka, jossa jokaisella on hyvä olla. Kun vain löytäisimme sinne ja näkisimme sen, emmekä vain kulkisi sen läpi.

Kuinkahan monta tuntia keskivertonuori on 21 vuotta täyttäessään liikkunut luonnossa? Mihin lapset ja nuoret kääntyvät ja turvautuvat, jos he eivät uskalla, osaa tai tiedä hakeutua luontoon?  

Tässä on viisivuotiaan piirros. Lyijykynäjäljet eivät ehkä erotu kovin hyvin, mutta kuvasta kiteytyy kaikki olennainen. 

Kaarina, kotka, Alpon koira, Alpo ja iso puu jossa on kolo jossa asuu lintu.

Suomessa pesii noin 250 lintulajia, ja kaikkiaan täällä on havaittu runsaat 470 lajia. Montako lintulajia sinä tunnistat? Haluaisitko oppia tunnistamaan enemmän? Osallistu Birdlifen Tunnista 100 lintulajia –kampanjaan. https://www.birdlife.fi/lintuharrastus/100lintulajia/

Minua haastateltiin hiljattain työn alla olevaan Metsä olkoon kanssanne -kirjaprojektiin. (Heh hee, melkein kuin Star Warsin May the Force be with you -sanonta. Eräs projektin tavoitteista on herättää ihmiset arvostamaan ja suojelemaan metsäluonnon monimuotoisuutta. Projektilla on kotisivut ja blogi: https://metsaolkoonkanssanne.weebly.com/ Sieltä löytyy juttua metsistä ja toimittaja Saara Kallion ja valokuvaaja Viivi Sihvosen vierailu Meidänmetsässä. Käykääpä tutustumassa.

Metsäaiheesta vielä sen verran, että Inhimillinen tekijä, jossa olin viime vuonna kertomassa kokemuksistani Miten metsä pelastaa? tulee televisiosta uusintana juhannuspäivänä 24.6 klo 17.10 ja 25.6 klo 9.05. Ohjelma on myös Yle Areenasta katsottavissa vuoden ajan.

Nyt juhannuksena ihmiset lähtevät sankoin joukon mökille ja luontoon. Se onkin huono homma ja katastrofinaiheet valmiina, kun luonnoneläinten paras pesimäaika on menossa ja yhtäkkiä joka puskassa, järvessä ja niemennotkossa on hulluna humalassa joikaavia luonnosta vieraantuneita olentoja vapaana juoksevine lemmikkeineen... Huoh.

Kotivääpeli täällä köhii: Pitäkää kissat ja koirat kiinni! Tarkistattehan ettei etukäteen kasattuihin kokkoaineksiin ole rakennettu linnunpesiä (ja jos on, jättäkää kokko kylmänviileästi polttamatta), välttäkää lintuluodoille ja saariin menemistä (lintuemot eivät uskalla tulla ruokkimaan ja lämmittämään poikasiaan). Jos löydätte linnunpoikasen, yleensä ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Jos apua tarvitaan, toimi näin: 

Viime päivinä olen kuunnellut ihmisten juhannuksenviettosuunnitelmia ja ne kuulostavat niin ongelmallisilta (päänsärkyä, riitaa ja pahaa mieltä), että on tullut mieleen eikö sitten koko juhannuksen voisi jättää viettämättä? Eilenhän se kesänpäivänseisaus oikeasti oli. 

Pari viikkoa sitten naapurin kissa hyökkäsi ikkunalaudalle ja nappasi imettävän Emo-oravaäidin kynsiinsä. Emo-orava kiljui ja vinkui ja taisteli vastaan. Se oli karmea hetki. Syöksyin pihalle ja karjuin kuin kaleeriorja. Kissa pelästyi (ja moni muukin, kun yleensä hiippaillen täällä niin hiljaa). Kissa hellitti otteensa ja Emo selvisi, mutta nilkutti läheiseen puuhun. Pirulauta sentään.

Imettävän emon tunnistaa turvonneista nisistä.

Toissa-aamuna kun tulin huussista kuulin erinomaista kurinaa. Ääni kuului sinisorsaemolle, joka oli ollut seitsemän pienen poikasensa kanssa raparperinlehtien alla sateensuojassa. Poikaset olivat niin pieniä, että heinien yli astelu tuotti vaikeuksia. Riemuani ja iloani himmensi tieto, että kissa saattaa olla taas ihan missä vaan väijymässä. Varmistelin kauempaa että sorsapoikue pääsi turvallisesti veteen. Mutta en minä ole aina oikeassa paikassa vahtimassa niiden turvallisuutta. Ilon, surun ja huolen tasapainoilua on tämä elämä.

Jaahas, tuli maailmanparannussaarnaa varmaan taas sen verran paljon, että täytyy käydä ottamassa viileä suihku. Kesäsuihku on taas käytössä vaikka hanasta ja kiuassäiliöstä tulisi lämmintä vettä.

 

Kuinkas se sanonta menikään? Hullulla halvat huvit, viisaalla vielä halvemmat. Tiedä häntä, mutta kivaa on.

 Hyvää juhannusta ja kesää! May the Force ja Metsä be with you!

Jos onnistuu puhaltamaan kaikki voikukan siemenet yhdellä henkäisyllä pois, saa toivoa!

Pst. Jatkan postailua varmaan lähempänä syksyä (ellei iske inspiraatio aikaisemmin). Kirjatilaukset postitan normaalisti.