Parikanniemen Kontti on Mikkelissä sijaitsevan Parikanniemisäätiön julkaisema neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti. He tekevät muun muassa lastensuojelutyötä. He pyysivät minulta kirjoitusta teemana perintö ja elämän rakennuspalikat, aiheena oravanpyörä ja kohtuullisuus.
Kirjoitin omasta lastenkotitaustastani käsin.
Ei taakka vaan lahja
Olen asunut nuoruudessani lastenkodissa. Tapasin hiljattain lastenkodin väkeä, entisiä nuoria ja hoitajia, joskin me kaikki olimme jo reilusti keski-ikäisiä. On vaikea uskoa, että siitä on jo 38 vuotta, kun muutin lastenkodista omilleni.
Yksi hoitajista kertoi pohtineensa, olivatko he aikoinaan mahtaneet osata toimia työssään oikein. Hän mietti, miten me nuoret olimme kokeneet, oliko meillä ollut kamalaa. Hän koki elämän tuoneen perspektiiviä ja sanoi, että toimisi ehkä toisin tällä viisaudella. Eräs toinen hoitajista sanoi, että vaikka lastenkotiin sijoittaminen voi olla vaikea ja raskas päätös, sen pitäisi kuitenkin aina olla parempi vaihtoehto kuin mitä lapsella olisi kotona ollut.
Yksi meistä sanoi, että kun hän joskus kertoo jollekin luotetulle ihmiselle lastenkotitaustastaan, ihmiset menevät vaikeaksi ja pahoittelevat asiaa ja näkevät sen ikävänä kokemuksena. Hän joutuu aina korjaamaan, ettei se niin ole, vaan lastenkoti oli hyvä asia.
Olen täysin samaa mieltä. Lastenkoti oli minulle ylellisyyttä: yhtäkkiä sain säännöllisesti ruokaa, ympärillä oli turvallisia aikuisia ja sain nukkua yöni rauhassa ilman, että tarvitsi jatkuvasti pelätä väkivaltaa, murehtia ja kantaa vastuuta aikuisista.
Lastenkodista omilleni muutettuani halusin kaiken sen, mitä minulta oli lapsuudessani puuttunut. Opiskelin sairaanhoitajaksi, otin lainaa, hankin tavaraa. Shoppailin, sisustin, matkustin ja elin vuosia maksimaalista elämää. Mutta pikkuhiljaa elämä alkoi tuntua ontolta ja raskaalta. Vastuullinen kolmivuorotyökin uuvutti. Masennus hiipi elämääni pikkuhiljaa, oli vaikea huomata syitä ennen kuin olin jo pohjalla.
Paloin karrelle niin pahasti, että jokin sisälläni sanoi: nyt riittää. Muutin elämäni totaalisesti. Ostin perikunnalta vanhan sukutilan ja muutin vanhaan torppaan ilman mukavuuksia. Remontoin talon ja jätin hoitotyön ja kuluttavan elämäntapani. Enkä ole katunut.
Kukaan ei oikein opeta toisenlaista vaihtoehtoa, koska yhteiskunnassamme kaikki tuntuu perustuvan jatkuvaan kasvuun ja enemmän haluamiseen. Minä löysin sen tien kantapään kautta.
Nykyään elän vaatimattomasti vanhassa torpassa, mahdollisimman kestävästi ja luonnonläheisesti. Teen töitä sen verran kuin tarvitsen. Rahaa kuluu vähän, koska tarvitsen vähän. Kello ei rytmitä elämääni vaan luonnonkierto. Minulle on vapautunut paljon aikaa merkitykselliselle vapaaehtoistyölle ja yleishyödylliselle toiminnalle.
Muutos ei tapahtunut hetkessä. Minun oli opeteltava erottamaan ohimenevät halut todellisista tarpeista. Olen tallentanut tuntojani ja oivalluksiani päiväkirjoihin vuosien varrella, ja niistä on syntynyt viisi kirjaa luonnonläheisestä elämästäni ja oravanpyörästä hyppäämisestä.
Uskon, että kovia kokenut lapsi on monessa asiassa vahvempi ja kyvykkäämpi kuin niin sanottu tavallinen ihminen. Muut ehkä näkevät hänet osattomana, kun lapsella ei ole tavallista perhettä. Mutta lapsi voi tuntea toisin: lastenkotitausta voi olla pelastus ja turva, ja epätavallinen lähtökohta voi antaa kyvyn kulkea polkuja, joita muut eivät edes harkitse. Puhun tietysti vain omasta puolestani. Jokainen rankasta taustasta selvinnyt lapsi kantaa mukanaan voimavaroja, joita ei aina osata nähdä. Epätavallisen lähtökohdan ei tarvitse olla taakka, vaan se voi olla lahja.
