Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtuullisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtuullisuus. Näytä kaikki tekstit

25. elokuuta 2026

Kolumni: Ei taakka vaan lahja

Parikanniemen Kontti on Mikkelissä sijaitsevan Parikanniemisäätiön julkaisema neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti. He tekevät muun muassa lastensuojelutyötä. He pyysivät minulta kirjoitusta teemana perintö ja elämän rakennuspalikat, aiheena oravanpyörä ja kohtuullisuus.

Kirjoitin omasta lastenkotitaustastani käsin.

 

Ei taakka vaan lahja

Olen asunut nuoruudessani lastenkodissa. Tapasin hiljattain lastenkodin väkeä, entisiä nuoria ja hoitajia, joskin me kaikki olimme jo reilusti keski-ikäisiä. On vaikea uskoa, että siitä on jo 38 vuotta, kun muutin lastenkodista omilleni.

Yksi hoitajista kertoi pohtineensa, olivatko he aikoinaan mahtaneet osata toimia työssään oikein. Hän mietti, miten me nuoret olimme kokeneet, oliko meillä ollut kamalaa. Hän koki elämän tuoneen perspektiiviä ja sanoi, että toimisi ehkä toisin tällä viisaudella. Eräs toinen hoitajista sanoi, että vaikka lastenkotiin sijoittaminen voi olla vaikea ja raskas päätös, sen pitäisi kuitenkin aina olla parempi vaihtoehto kuin mitä lapsella olisi kotona ollut.

Yksi meistä sanoi, että kun hän joskus kertoo jollekin luotetulle ihmiselle lastenkotitaustastaan, ihmiset menevät vaikeaksi ja pahoittelevat asiaa ja näkevät sen ikävänä kokemuksena. Hän joutuu aina korjaamaan, ettei se niin ole, vaan lastenkoti oli hyvä asia.

Olen täysin samaa mieltä. Lastenkoti oli minulle ylellisyyttä: yhtäkkiä sain säännöllisesti ruokaa, ympärillä oli turvallisia aikuisia ja sain nukkua yöni rauhassa ilman, että tarvitsi jatkuvasti pelätä väkivaltaa, murehtia ja kantaa vastuuta aikuisista.

Lastenkodista omilleni muutettuani halusin kaiken sen, mitä minulta oli lapsuudessani puuttunut. Opiskelin sairaanhoitajaksi, otin lainaa, hankin tavaraa. Shoppailin, sisustin, matkustin ja elin vuosia maksimaalista elämää. Mutta pikkuhiljaa elämä alkoi tuntua ontolta ja raskaalta. Vastuullinen kolmivuorotyökin uuvutti. Masennus hiipi elämääni pikkuhiljaa, oli vaikea huomata syitä ennen kuin olin jo pohjalla.

Paloin karrelle niin pahasti, että jokin sisälläni sanoi: nyt riittää. Muutin elämäni totaalisesti. Ostin perikunnalta vanhan sukutilan ja muutin vanhaan torppaan ilman mukavuuksia. Remontoin talon ja jätin hoitotyön ja kuluttavan elämäntapani. Enkä ole katunut.

Kukaan ei oikein opeta toisenlaista vaihtoehtoa, koska yhteiskunnassamme kaikki tuntuu perustuvan jatkuvaan kasvuun ja enemmän haluamiseen. Minä löysin sen tien kantapään kautta.

Nykyään elän vaatimattomasti vanhassa torpassa, mahdollisimman kestävästi ja luonnonläheisesti. Teen töitä sen verran kuin tarvitsen. Rahaa kuluu vähän, koska tarvitsen vähän. Kello ei rytmitä elämääni vaan luonnonkierto. Minulle on vapautunut paljon aikaa merkitykselliselle vapaaehtoistyölle ja yleishyödylliselle toiminnalle.

Muutos ei tapahtunut hetkessä. Minun oli opeteltava erottamaan ohimenevät halut todellisista tarpeista. Olen tallentanut tuntojani ja oivalluksiani päiväkirjoihin vuosien varrella, ja niistä on syntynyt viisi kirjaa luonnonläheisestä elämästäni ja oravanpyörästä hyppäämisestä.

Uskon, että kovia kokenut lapsi on monessa asiassa vahvempi ja kyvykkäämpi kuin niin sanottu tavallinen ihminen. Muut ehkä näkevät hänet osattomana, kun lapsella ei ole tavallista perhettä. Mutta lapsi voi tuntea toisin: lastenkotitausta voi olla pelastus ja turva, ja epätavallinen lähtökohta voi antaa kyvyn kulkea polkuja, joita muut eivät edes harkitse. Puhun tietysti vain omasta puolestani. Jokainen rankasta taustasta selvinnyt lapsi kantaa mukanaan voimavaroja, joita ei aina osata nähdä. Epätavallisen lähtökohdan ei tarvitse olla taakka, vaan se voi olla lahja.

19. helmikuuta 2016

Kohtuullisuus luo toivoa



Kirjoitukseni Hämeenkyrön Sanomissa alkuviikosta. 
 
Näinä synkeinä aikoina on ilo kirjoittaa kohtuutaloudesta. Se on toiveikas vaihtoehto, josta ei puhuta tarpeeksi. Kohtuutalous tavoittelee luonnon ja ihmisten hyvinvointia, oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja kyseenalaistaa talouskasvupakon.

Kulutuksemme ylittää maapallon kantokyvyn moninkertaisesti ja luonto köyhtyy ennennäkemättömällä vauhdilla. Olemme keskellä kriisiä, silti ratkaisuja haetaan kasvupakkotaloudesta, vaikka juuri se on johdattanut ongelmiin. On pakko kasvaa, kuluttaa, menestyä, kilpailla, kuluttaa ja ansaita, joka johtaa lopulta ympäristön pilaamisen pakkoon. 

Kohtuutalouden näkökulmasta ympäristöongelmia ovat esimerkiksi myös: sosio-kulttuurisiset ongelmat, demokratiavaje, elämäntapamme ja -arvomme. Voittoa hinnalla millä hyvänsä tavoitteleva suuryritys on ympäristöongelma, samoin taloudellinen epävakaus ja epävarmuus toimeentulosta. Kestävää elämäntapaa tavoittelevat ihmiset elävät valtavassa ristiriidassa, koska nykyinen yhteiskunnan rakenne ei mahdollista ekologista elämää. 

On olemassa sanonta: ”Emme ole perineet maata vanhemmiltamme, vaan lainanneet sen lapsiltamme”. Olemme lainanneet luonnolta ja tulevilta sukupolvilta - ja lainanneet aina vain lisää - yrittämättä maksaa korkojen kera takaisin. Monia pikavippejä ei pysty takaisinmaksamaan, vaikka yrittäisi: maata ei valmisteta enää. Sorakuopista ei saada uusia pohjavettä muodostavia harjuja, pilaantunutta maata ei saa puhtaaksi, omavaraisuus ja luonnonvarat myydään voittoa hakeville yrityksille ja tuhotut lajit katoavat ainiaaksi. Mitä ihmettä tekee talouskasvulla, jos ei ole puhdasta vettä, ilmaa ja metsiä? Ympäristön vahingoittaminen vahingoittaa ihmistä. 

Kasvuyhteiskunnassa talouslaskulla on tuhoisat seuraukset jotka johtavat mm. lamaan, työttömyyteen ja epävakauteen. Kohtuutalous on eri asia kuin talouslaskusta johtuva taantuma: siinä ei palata vanhaan vaan pyritään perustavanlaatuisiin yhteiskunnallisiin arvomuutoksiin, jossa löydetään uudenlaisia tapoja luoda hyvää elämää tasapainossa luonnon kanssa. Kohtuutalous painottaa luonnonsuojelun tärkeyttä. Terve luontosuhde, perustarpeiden tyydyttäminen, kiitollisuus ja kyky itsehillintään luovat hyvää oloa.

Miten kohtuutalouteen siirrytään? Muutokseen riittää oikea tahtotila ja tunne toivosta: kohtuullisuus luo toivoa. Meillä on heti paljon mahdollisuuksia, kun olemme kiitollisia. Todellinen hyvinvointi syntyy siitä, kun näkee mitä ilmankin voi elää. Toivo ei ole aina loogista eikä se tarkoita etteikö elämässä olisi vastoinkäymisiä, mutta se antaa voimia toimia unelman puolesta silloinkin kun on vaikeaa. Takaisin antaminen, lähimmäisen- ja luonnonrakkaus luo elämälle suuren tarkoituksentunteen, jossa pienelläkin teolla on merkitystä. Merkittävä osa hyvinvointiamme synnyttävistä tekijöistä jää rahatalouden ulkopuolelle – hyvät ystävät, puhdas luonto, harrastukset ja henkinen kehitys.

Kohtuutalous peräänkuuluttaa kriittisyyttä, ajattelun taitoja, sivistystä ja kykyä asettua muiden asemaan. Meidän tulisi pyrkiä olemaan aktiivisia yhteistä hyvää edistäviä kansalaisia. Meillä on rooli muutoksessa esimerkiksi asukkaina, äänestäjinä, ammattilaisina, isinä, äiteinä tai vaikkapa luontoharrastajina. Pysähdy ja mieti: ”Onko tämä, mitä teen juuri nyt, hyväksi maailmalle ja minulle?”

22. elokuuta 2015

Kirje tuntemattomalle ystävälle



Sain lukijakirjeen, jossa kirjoittaja kertoi työuupumuksestaan ja masennuksesta. Kun sain (käsin kirjoittamani) kirjeeni valmiiksi, ajattelinkin julkaista vastaukseni täällä blogissa. En pysty millään vastaamaan kaikille minulle kirjoittaneille, pahoittelut siitä (yritän kuitenkin kovasti), joten ehkä tämä toimisi eräänlaisena avoimena kirjeenä kaikille ja antaisi tukea sitä tarvitsevalle. Että tällaista tänne kuuluu ja tällaisia ajattelen. On helpottava tietää, ettemme ole yksin tuntojemme kanssa. On tärkeää olla rohkea ja kulkea omia polkujaan.  

Kurjillakin on laskuvarjot.

 ***

Hei ystäväni,                                                                                                                       22.8.2015 Hämeenkyrössä
istun aamukasteisella pellolla puutarhatuolissa sinun tekemäsi villasukat jalassani. Kiitos aivan ihastuttavasta paketista! Se oli seikkaillut vissiin Kyröskoskellakin mutta löytänyt lopulta muutaman mutkan takaa omaan postitoimipaikkaani, jos kävin sen (aivan ihmeissäni ja onnessani) noutamassa. 

Olen tavattoman huono kirjoittamaan kiitos-kirjeitä tai ilmaisemaan mitä tunnen. Tulen niin iloiseksi, että alkaa ihan itkettää eivätkä mitkään sanat riitä kuvaamaan tunteitani. Lähetän sinulle niin paljon voimia, iloa, rakkautta ja energiaa ettei sanoin pysty ilmaisemaan. Kirjeesi, käsinkutomasi sukat, suklaa ja ristikkolehtikin vielä (odotahan kun kerron...) kohottivat ja antoivat lohtua.

Tarinasi on mielenkiintoinen, mutta rankka, ja kuvastaa hyvin tätä nykyelämän raadollisuutta. Silti aistin sanoistasi ja käsialastasi valtavan elämänilon ja sellaisen ihmisen, jota ei lannisteta. Voit toteuttaa vielä vaikka kuinka monta unelmaasi kun et anna talloa itseäsi urautuneisiin rutiineihin. Olet selvästikin luova ja taiteellinen. Se juuri käsinkirjoitetuissa kirjeissä viehättää kun siitä pystyy lukemaan niin monta asiaa ihmisen persoonallisuudesta, mielialasta ja oivaltaa rivien välisiäkin juttuja.

Minun käsialastani voi ainakin vetää sellaisia johtopäätöksiä, että kynä ei liiku tarpeeksi nopeasti ajatusteni mukana ja siksi kirjoitukseni alkaa olla aika mahdotonta luettavaa nykyään, sorry!

Kävin siellä pohjoisessa vuosi sitten järjestäessäni geologiaseminaaria Rokualle. Aivan ihastuttava paikka! Mutta kyllä minä silloin mietin, että niin pohjoisessa asuvilta ihmisiltä vaaditaan aivan tietynlaista luonteenlaatua ja sisua. Olen harvoin käynyt niin pohjoisessa ja reissu oli silmiä avaava.

Minä uskon, että vain erityisen herkät ja tuntevat ihmiset sairastuvat vakavaan työuupumukseen ja masennukseen. Se kertoo omantunnonäänestä, moraalista ja usein myös siitä että koettaa saada hyväksyntää ja rakkautta loppumattomalla työnteolla ja puurtamisella. Koetamme vakuuttaa läheisemme ja toisen ihmiset siitä että olemme rakastamisen arvoisia. Taatusti olemme! Vaikkemme laittaisi tikkua ristiin! Suomalaiset ovat tehneet puurtamisesta ja arjen velvollisuuksista oman taitolajinsa. ”Kulissien” on oltava kunnossa ja oma sisin kylmettyy roudan ja hankien alle.

On aivan hullua että työpäiviä pitäisi entisestään pidentää, kun niitä pitäisi lyhentää. Meillä länsimaisilla ihmisillä on jo kaikki ja aivan liikaa. Ei ole mitään väärää siinä että huahtaa välillä. Elämän parhaat asiat eivät maksa mitään, mutta monesti ne vaativat aikaa, että ehtii havahtua, ajatella ja pysähtyä. Jos on kokoajan ”ulkomaailman” ohjaama, menettää olennaisen.

Kaikkien näiden vuosien aikana olen jatkuvasti joutunut puolustamaan valintojani. Työntekemisen vimma on niin lujassa. Masennusta pidetään sairautena mutta minusta se on terve reaktio nykyelämään. Miten maailmasta on tullut niin hullunkurinen? Eikö ole terve reaktio tuntea alakuloa ihmislajin valintoja kohtaan?

Kerroit että olit hyvin työorientoitunut ja ahkera, koetit palvella asiakkaasi niin hyvin kuin osasit, muttet jaksanut enää entistä tyyliä. Elimistömme on hyvin viisas. Liian harvoin kuuntelemme sitä. Minä yritän kuunnella tuntojani ja elimistöni oireita tarkalla korvalla ja silti ylitän rajani. Tänä kesänä sain huuliherpeksen, se on minulle aina merkki ylirasitustilasta. Olin ahertanut pihalla liikaa, tehnyt ”hevosen hommia” – joita siis rakasta tehdä intohimoisesti – mutta kun olen suhteellisen pieni naisihminen –kaikkia niittämisiä, marjan poimintoja, sienestyksiä ja muuta fyysistä ei jaksa määräänsä enempää. Niinpä yritin ottaa iisimmin, parantelin huultani... ja taas aloitin niittämisen uudestaan. Elimistö antoi minulle kovemman opetuksen: Tulehdutti oikean käteni. Nerokasta! En voisi edes kirjoittaa! Eli totaalilepoa vaan. Paitsi ei... aivoni käyvät jatkuvaa ylikierrosta kun mietin kirjoittamista, opiskelen uusia asioita, kerrytän ja lajittelen lehtileikekokoelmaani ja mietin mitä kaikkea ehtisinkään tekemään, jos olisi yhdeksän elämää. 

Luin erästä kirjaa, jossa puhuttiin luovuudesta ja siinä tuli vanhanajan termi vastaan: neurastenia. Minua nauratti. Se termi kuuluu samaan sarjaan vähävoimaisuuden ja erityisherkkyyden kanssa. Ajatteleminen on käsittämättömän kuluttavaa. Aivothan vievät suuren osan syömästämme ravinnosta. Tästä ei paljon puhuta kun vatvotaan erilaisia superdieettejä ja keksitään ties mitä urheilumuotoja. Paljon tehokkaampaa olisi istua kannonnokassa (tai puun oksalla) ja yrittää ajatella. Se on vaikeaa ja siksi sitä ei juuri suosita tänä päivänä. On helpompi porhaltaa täyttä päätä kohti katastrofia. Kodin kyltti olisi hyvä: Ajattelu on sallittua. 

Tämä kirje nyt rönsyili sinne tänne ja tuonne ja piti vielä kertoa niistä ristisanoista. Olen koko ikäni halunnut oppia ratkomaan ristikoita ja kysellyt aina silloin tällöin ystäviltäni apua: ”miten näitä ratkotaan?” En ole päässyt niihin sisälle. Tänä kesänä sain sellaisen ystävän joka perehdytti minut ristikoiden maailmaan ja voi miten olen nauttinut! Elämän pieniä suuria nautintoja! Olen oppinut niin ihmeellisiä uusia sanontoja tai sanoja ja oivaltanut suomen kielen sanoja ihan toisella tavalla! Tosin nyt rasitan päätäni silloinkin kun pitäisi levätä. Jouduinko ojasta allikkoon?

Eilen olin nukahtamaisillani päiväunille helteen raukaisemana, toinen silmä lurpsui jo ja olin jo osittain valveunessa, kun käsi kirjoitti ristikkoon kohtaan ”hinku”, neljä kirjainta: I....N...T...O. Teksti ja kynä ei pysynyt enää ruudussa. Sitten luovutin ja nukahdin siinä silmänräpäyksessä.

Siihen sanaan kulminoituu paljon. Into. Meillä pitää olla hinku ja into tekemisiimme, silloin elämme ja työskentelemme innolla. Meillä pitää kuitenkin olla hinku ja into kohtuuteen (ja ajatteluun), ei materialististen oikkujemme toteuttamiseen.

Elämä on yhtä harjoittelua ja itsensä ymmärtämisen yritystä. Juuri kun jotain luulee tajuavansa, taidamme kuolla pois. Seuraava sukupolvi joutuu taas aloittamaan alusta kun eivät osaa ottaa vanhemmilta ihmisiltä opiksi.

Tätä kirjoittaessani aamusumu on tihentynyt (kumma kyllä), naakkaparvi ja närhet ovat paenneet varpushaukkaa, tiaiset pitävät jo syksyn ääntelyitään pitkän hiljaiselon jälkeen. Rastaat ovat tulleet helpottamaan marjanpoimuu-urakkaani ja kurkia on muuttanut jo näin aikaisin aamusta. Yksi kahdeksan kurjen parvi tuli matalalta, yksi kurki piti pienen varoituskorahduksen kun havaitsi minut keskellä peltoa. Sitten ne avasivat siipensä ”laskuvarjoasentoon” ja laskeutuivat viereiselle pellolle.

Metsästyskauden alku ja metsästäjät ovat ajaneet kaikki linnut liikkeelle. Kurjilla ei olisi vielä kiire minnekään kun on näin lämmintä, niillä olisi hyvä mahdollisuus tankata itsensä vahvoiksi kovaa muuttokoettelemusta vastaan mutta ammunta säikäyttää kaikki eläimet liikkeelle, nekin joita ei metsästetä. Eiväthän eläimet tiedä mikä ihmistä riivaa.

Toinen surun aihe on uusi hullutus: Venetsialaiset. Ilotulituksia on joka niemen notkossa ja linnut jotka ovat jo valmiiksi sekapäisiä 20.8. alkaneesta silmittömästä räiskinnästä panikoituvat lopullisesti ja pakenevat. Sitten ihmetellään uutisissa kun lintukannat ovat romahtaneet 20 vuodessa.

Ihminen ei piiskaa vain itseään vaan näännyttää toisetkin lajit hengiltä.

Laulujoutsenten poikaset eivät osaa edes lentää vielä. En ymmärrä miten metsästys voidaan sallia silloin, kun osa eläimistä ovat lentokyvyttömiä, vaikkeivät metsästäjien listalla (vielä) olekaan. Suomen metsästyslait ovat niin vanhoja, että silloin laulujoutsenia ei ollut kuin muutama (metsästyksen vuoksi). Ei tarvinnut tai osattu ottaa sellaisia huomioon. Ihminen on vaan niin tyhmä.
Meillä on vielä paljon kompasteltavaa ja opittavaa.

Mutta siksi kirjeesi oli niin lohduttava ja toivoa herättävä. Meitä tasapainoa ja rauhaa toivovia ihmisiä on yhä enemmän. Meidän on tuotava ajatuksiamme enemmän julki ja muistutettava toisenlaisista valinnoista.

Kirjoitit, että pelkäsit menehtymistä, olosi oli niin hirveä. Olemme kuin metsästäjiä pelkäävät linnut. 

Kun valitsemme toisin, näemme kohtuullisuuden ja kiitollisuuden – on niin paljon mistä olla kiitollinen – tunnemme syvää iloa ja onnea: elokuun helteet, villasukat aamukasteisella pellolla, käsinkirjoitettu kirje, ratkaistu sana ristikkoon, mustaherukoita rastaiden seurassa aamupalaksi, palokärjen huuto (vielä pystyssä olevasta) metsästä, ylitse lentävä laulujoutsen joka kohta laskeutuu järvelle poikastensa luo ja pitää laskeutuessaan tervehdystoitotuksen, sadat – tai tuhannet – hämähäkinseitit paljastuneina aamukasteessa.
  
Elämä kietoo verkkojaan ja seittejään. Aurinko kuivattaa aamukasteen kyyneleet pois ja seitti väikkyy prisman eri väreissä auringon säteiden vaikutuksesta ja polttaa pahat unet pois. Pidetään seittimme puhtaana ja ehjänä ja muistetaan, että jokin niin hauras voi olla äärimmäisen vahva ja sitkeä. 

Kaikkea hyvää elämääsi! Sanojasi lainaten: Ole rohkea! Ollaan aina arvokkaita!
Rakkaudella Kaarina