Kolumni: Ei taakka vaan lahja

Parikanniemen Kontti on Mikkelissä sijaitsevan Parikanniemisäätiön julkaisema neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti. He tekevät muun muassa lastensuojelutyötä. He pyysivät minulta kirjoitusta teemana perintö ja elämän rakennuspalikat, aiheena oravanpyörä ja kohtuullisuus.

Kirjoitin omasta lastenkotitaustastani käsin.

 

Ei taakka vaan lahja

Olen asunut nuoruudessani lastenkodissa. Tapasin hiljattain lastenkodin väkeä, entisiä nuoria ja hoitajia, joskin me kaikki olimme jo reilusti keski-ikäisiä. On vaikea uskoa, että siitä on jo 38 vuotta, kun muutin lastenkodista omilleni.

Yksi hoitajista kertoi pohtineensa, olivatko he aikoinaan mahtaneet osata toimia työssään oikein. Hän mietti, miten me nuoret olimme kokeneet, oliko meillä ollut kamalaa. Hän koki elämän tuoneen perspektiiviä ja sanoi, että toimisi ehkä toisin tällä viisaudella. Eräs toinen hoitajista sanoi, että vaikka lastenkotiin sijoittaminen voi olla vaikea ja raskas päätös, sen pitäisi kuitenkin aina olla parempi vaihtoehto kuin mitä lapsella olisi kotona ollut.

Yksi meistä sanoi, että kun hän joskus kertoo jollekin luotetulle ihmiselle lastenkotitaustastaan, ihmiset menevät vaikeaksi ja pahoittelevat asiaa ja näkevät sen ikävänä kokemuksena. Hän joutuu aina korjaamaan, ettei se niin ole, vaan lastenkoti oli hyvä asia.

Olen täysin samaa mieltä. Lastenkoti oli minulle ylellisyyttä: yhtäkkiä sain säännöllisesti ruokaa, ympärillä oli turvallisia aikuisia ja sain nukkua yöni rauhassa ilman, että tarvitsi jatkuvasti pelätä väkivaltaa, murehtia ja kantaa vastuuta aikuisista.

Lastenkodista omilleni muutettuani halusin kaiken sen, mitä minulta oli lapsuudessani puuttunut. Opiskelin sairaanhoitajaksi, otin lainaa, hankin tavaraa. Shoppailin, sisustin, matkustin ja elin vuosia maksimaalista elämää. Mutta pikkuhiljaa elämä alkoi tuntua ontolta ja raskaalta. Vastuullinen kolmivuorotyökin uuvutti. Masennus hiipi elämääni pikkuhiljaa, oli vaikea huomata syitä ennen kuin olin jo pohjalla.

Paloin karrelle niin pahasti, että jokin sisälläni sanoi: nyt riittää. Muutin elämäni totaalisesti. Ostin perikunnalta vanhan sukutilan ja muutin vanhaan torppaan ilman mukavuuksia. Remontoin talon ja jätin hoitotyön ja kuluttavan elämäntapani. Enkä ole katunut.

Kukaan ei oikein opeta toisenlaista vaihtoehtoa, koska yhteiskunnassamme kaikki tuntuu perustuvan jatkuvaan kasvuun ja enemmän haluamiseen. Minä löysin sen tien kantapään kautta.

Nykyään elän vaatimattomasti vanhassa torpassa, mahdollisimman kestävästi ja luonnonläheisesti. Teen töitä sen verran kuin tarvitsen. Rahaa kuluu vähän, koska tarvitsen vähän. Kello ei rytmitä elämääni vaan luonnonkierto. Minulle on vapautunut paljon aikaa merkitykselliselle vapaaehtoistyölle ja yleishyödylliselle toiminnalle.

Muutos ei tapahtunut hetkessä. Minun oli opeteltava erottamaan ohimenevät halut todellisista tarpeista. Olen tallentanut tuntojani ja oivalluksiani päiväkirjoihin vuosien varrella, ja niistä on syntynyt viisi kirjaa luonnonläheisestä elämästäni ja oravanpyörästä hyppäämisestä.

Uskon, että kovia kokenut lapsi on monessa asiassa vahvempi ja kyvykkäämpi kuin niin sanottu tavallinen ihminen. Muut ehkä näkevät hänet osattomana, kun lapsella ei ole tavallista perhettä. Mutta lapsi voi tuntea toisin: lastenkotitausta voi olla pelastus ja turva, ja epätavallinen lähtökohta voi antaa kyvyn kulkea polkuja, joita muut eivät edes harkitse. Puhun tietysti vain omasta puolestani. Jokainen rankasta taustasta selvinnyt lapsi kantaa mukanaan voimavaroja, joita ei aina osata nähdä. Epätavallisen lähtökohdan ei tarvitse olla taakka, vaan se voi olla lahja.

Yhä samalla polulla

Olin 15 vuotta sitten Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa kertomassa elämänmuutoksestani. Elävä arkisto teki siitä jutun, vanha juttu täällä.

Nyt Yle palasi kysymään mitä minulle kuuluu. Uusi juttu täällä.

Onko suomalainen ahkera työntekijä?

Vuosi sitten ITV halusi haastatella minua työelämä-aiheiseen tv-ohjelmaan, jossa käsiteltäisiin työhön liittyvää myyttiä: Suomalainen on ahkera työntekijä. Ohjelma tulee tänä iltana TV 1:ltä klo 19.30.

Kerronpa vähän ”kulissien takaisesta elämästä”:

Ajattelin, että kyllä minulla ahkeruudesta mielipiteitä löytyy, joten suostuin haastatteluun. Haastattelu sovittiin viime maaliskuulle Meidänmetsään.

Lähetin sähköpostilla ajo-ohjeita ja korostin että kuvausryhmän kannattaisi varustautua lämpimillä säänmukaisilla vaatteilla ja jalkineilla. (En ole vielä tavannut sellaista toimittajaa, joka olisi osannut pukeutua niin, ettei olisi umpijäässä metsäreissun jälkeen.)

Kuvauksenjärjestäjä ilmoitti, että teemmekin treffit ensin paikalliselle baarille.
- Miksemme voi tavata suoraan metsällä, kysyin.
- Koska ensin täytyy käydä kaikki kuvausjutut läpi ja vessassakin pitää käydä.

Aha. (Näitäkö ei voisi metsässä tehdä?) Baarille siis. Tapaaminen oli tarkasti klo 10.45. Minä seuraan päivänkulkua auringonsuunnasta ja päivänvalon määrästä, joten minuuttiaikataulu hymyilytti - ja hirvitti.

Vain hiukan myöhässä täyteen ahdettu tila-auto kaarsi baarin P-paikalle ja autosta pullahti ylikierroksilla käyvä nelihenkinen tuottaja-, toimittaja- ja kuvausryhmä. He esittäytyivät nopeasti ja puhuivatkin pikavauhtia.

-        Heti vaan sinne metsään, jos kerran siellä viihdyt, tuottaja sanoi ja katseli ympärilleen: Missä se metsä on?

-         Ei se täällä ole, vaan yli 10 kilometrin päässä.

Olimme ajaneet turhaan baarille.

-         Hop hop mennään, meidän pitää olla jo klo 13 paluumatkalla.

Klo 13?! Emmekä olleet lähelläkään metsää!

Kiire tarttui minuunkin.

Nasta lautaan...

...ja munaravia metsään. Mitään kuvausjuttuja ei käyty läpi eikä puskissakaan käyty. Minä olin puolikauhuissani mitä mahdamme saada aikaiseksi. Kuvaajat asettivat mikrofoneja piiloon takkiemme kauluksiin ja säätivät kameroita. Toimittaja tuuppasi kumisaappaat reppuunsa.

Alkumatka meni ihan hyvin, maa oli kuivaa ja jäätynyttä, mutta parinsadan metrin päässä suolla oli lunta polveen asti. Oli suoja ja sulava lumi tippui vetenä niskaan. Kaikki (muut) kastuivat ja alkoivat palella.

Ryhmä haki kuvakulmia. Minä seisoin taustalla ja seurasin tilanteen kehittymistä. Tuttu tiaisparvi lennähti paikalle tiitittämään ja kerääntyivät katselemaan kuvausryhmää. Heitin tiaisille pähkinöitä ja odotin, kun kuvattiin alkuspiikkiä. Otto 8...

Kukaan muu ei huomannut tinttejä. Toinen kuvaaja kuvasi ”taustamateriaalia” eli otti lähikuvaa kuusista ja naavasta. Osoitin kuvaajalle tinttejä, hän ei meinannut nähdä niitä.

-         Missä? Ne menee niin äkkiä. En tiedä mihin heität pähkinän.

Laitoin pähkinät kannolle, mutta kuvaaja ei jaksanut odottaa 20 sekuntia vaan käänsi kameran pois juuri kun töyhtötiainen tuli aivan viereen.

Alkuspiikki pääsi vauhtiin: ”Ennen ihailtiin Koskelan Jussia. Nyt ihaillaan downshiftaajia...” ja toimittaja näytti Kotiliedessä ollutta pärstäkuvaani.

Ei hitto vie. Taas tätä downshiftaus-näkökulmaa, ajattelin. Sille termille on tullut pilkka-sointi, että sen yhteydessä järki heitetään aina sama tien menemään. Kadutti, että olin lupautunut haastatteluun, kun en muutenkaan rakasta kameroiden edessä olemista. Olin kuvitellut, että puhuisimme esimerkiksi sairaanhoitajien työstä ja siitä minkä työn parissa meidän kannattaisi ahkeroida ja minkä ei.  

Välillä kuvaajat ja toimittaja pitivät neuvottelua ja miettivät tulokulmia ja kuinka saataisiin hanki pysymään ehjänä ja kuvauksellisena. Sillä välin tuottaja tuli kertomaan minulle pikavauhdilla lapsuudenmuistojaan Hämeenkyröstä:

-         Meillä oli täällä aikoinaan mökki. Siinä vieressä oli hieno aarniometsä ja yks kerta sitä ei enää ollutkaan. Se oli kuule kauheeta. Yhtäkkiä näet kauas tyhjyyteen, jossa ennen oli komeat pystypuut. Niin sekin paikka sitten katosi.

Hän oli ollut viime kesänä Hämeenkyrössä kuvaamassa miestä, joka ei halunnut mennä armeijaan eikä sivariin. Koska mies ei ollut halunnut vankilaankaan mennä, hän oli piilotellut viisi vuotta metsässä. Tuottaja oli tuolla kuvausreissulla koettanut etsiä löytäisikö hän vielä sen paikan jossa hänen lapsuudenmökkinsä oli ollut.

-         Se oli hienoa aikaa siellä mökillä. Koivujen katveessa miehillä oli puutarhatuolit ja ne löi korttia siinä. Minä juoksin pikkupoikana siinä ja oli mukavaa.

Seuraavassa hetkessä kuvaukset jatkuivat. Viereeni iskettiin Kotilieden kuva.

- Sama tyyppi.

 (Ou nou!)

Minulta kysyttiin mitä teen metsässä ja työkseni. Istuimme kivelle ”ikään kuin” juomaan teetä (koska heillä ei ollut aikaa tauolle). Kaadoin termarista teetä kuppiin.

-         Tämä taitaa ollakin sellaista downshiftaajan teetä, toimittaja kysyi.

Täh? En tiennyt mitä sanoa. Pääni oli yhtä syheröä. Olin ihan sokissa downshiftaus-asettelusta. Ahkeruudestahan meidän piti puhua.

 

Onneksi kuvaajan kuvaussäädöt oli jotenkin pielessä, joten kaadoimme teen takaisin termariin ja aloitimme uudestaan kuppiin kaatamisen. Sain hetken aikaa ajatella.

Otto 2: Klaffi! (Märillä tumpuilla lyötiin kädet yhteen ”pam”.)

-         Downshiftaajan teetäkö? Onko sellaistakin olemassa, änkytin, inhoan koko downshiftaus-sanaa.

-         Olisiko se tabu tai kielletty hedelmä, kun downshiftaus niin kaikkia kiinnostaa, toimittaja kysyi.

-         Uh. Vai normaalia? Meillä on vain tämä yksi maapallo, eikö meidän olisi pakko alkaa pärjätä vähemmällä, yritin vastata.

Minusta tuntui kuin kaikilla muilla oli selvä suunnitelma ja minut oli heitetty keskelle kummallisinta tilannetta.  Aiempien mediakokemusteni perusteella pelkäsin, että jotain sanomaani voitaisiin leikata pois tai irrottaa asiayhteydestään. Mitähän tästäkin tulisi?

Nykyään ahkeroin sellaisten asioiden parissa, jotka eivät tässä nyky-yhteiskunnassamme ”tuota” mitään, koska luonnolle (ja vapaaehtoistöille ja lähimmäisenrakkaudelle) ei lasketa arvoa. Meidän pitäisi ahkeroida muuttaaksemme elämäntapojamme ja korjataksemme aiheuttamamme vauriot maapallolle.

-         Tää juna lähtee nyt, tuottaja huusi.

Kuvausryhmä umpijäässä märkine vaatteine ja kenkineen ahtautuivat tila-autoonsa ja kaasuttivat kiireellä seuraavaan kuvauspaikkaan.

Jäin hiljenevään metsään seisomaan ja hengittämään, yrittäen löytää tasapainoani takaisin.

 

Tässä on ilmiselvä "downshiftaaja".

***

Ohjelma on nähtävissä Yle Areenalla. 

Onneksi siitä on leikattu ne ”downshiftaus-tee”-kysymykset pois. Ohjelman idea on ihan OK, mutta mielestäni siinä ei päästä missään vaiheessa asian ytimeen. 

Mielestäni olisi kannattanut unohtaa downshiftaus-asetelma ja kysyä:

Olemmeko ahkeria oikeissa asioissa?

Pitääkö meidän jatkuvasti kilpailla ja kasvaa?

Mitä on menestys?

Miten meillä on varaa tällaiseen elämäntapaan?

Millainen työ on ahertamisen arvoista?

Pitääkö meidän ahkerasti tuhota maapalloa vai ahkerasti olla tuhoamatta?

Ohjelman loppupuolella studiovieraat keskustelevat aiheesta. Professori Alf Rehn saa heitettyä hyvät kommentit:

”Meidät on opetettu siihen, että pitää painaa pitkää päivää, koska ainoastaan sitä kautta pääsee taivaaseen.”

”Tyhmä ahkeruus on saatanasta. Se että vaan painaa, painaa, painaa, painaa.. siitä tulee burnout ja kaikkea muutakin pahaa. (...) Meillä on johtajia, jotka ajaa ihmisiä tyhmään ahkeruuteen, kun heidän tehtäviinsä kuuluisi kysyä: `Saatko aikaan tarpeeksi järkevää tulosta? Jos saat, niin tee vähän paremmin ja nopeammin ja hankitaan sulle 6 tunnin 5 tunnin tai vaikka 4 neljän tunnin työpäivä´.”

”Kun maailma tulee monimutkaisemmaksi ja kun työtehtävät tulevat monimutkaisemmaksi, johtajuuden rooli tulee niin paljon tarkeämmäksi. Ei ole huonoja duuneja, vaan huonoja johtajia. (...) Pomot ovat älyllisesti laiskempia. ”

”Mulle opetettiin hyvin aikaisin, että älykäs ihminen on aina laiska. Älykäs ihminen yrittää aina minimoida työpanoksensa ja maksimoida tehokkuutensa. Teen jonkun verran töitä mutta pyrin tekemään niin vähän työtä kuin mahdollista saavuttaakseni tietyn tuloksen.”