Henkinen anteliaisuus tuottaa antajalleen ja saajalleen välitöntä mielihyvää

Vihreä elämänsuojelun liitto (VESL) on syväekologinen yhdistys jonka tavoitteena on edistää kulttuurimuutosta, jossa elonkehä, luonnon kunnioitus ja ekologinen tietoisuus on kaiken lähtökohtana. VESL julkaisee Elonkehä-lehteä. Sen viimeisimmissä numerossa oli kirja-arvostelu Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjastani (katso alla olevista kuvista).

Kiitollisuus valtasi mieleni ja ilon kyyneleet silmäni, kun luin kirjallisuudentutkija Kaisa Kortekallion kirjoittamaa arvostelua. On ihanaa, kun kirjaa luetaan ajatuksella ja sieltä löydetään sävyjä ja vivahteita. Ymmärretyksi tuleminen tuo mielihyvää ja voimaa. Kiitos!

**

Viime päivien otsikoissa on ollut Kiira Korven Hyppää vaan! -runokirja, joka sai Helsingin Sanomissa Arttu Seppäseltä ja Antti Majanderilta kurjaa kritiikkiä. Harmitti Kiiran puolesta. Ihmisten ylimielisyys ja ajattelemattomuus on ikävää. Miten paljon lohdullisempi ja kohottuneempi olo tuli toimittaja Matti Kuuselan arviosta samasta kirjasta.

Kriitikoiden ja kritiikkien arvaamattomuuden vuoksi moni taiteilija ei koskaan lue arvosteluja. Ei haluta niiden antaa vaikuttaa itseen. Esimerkiksi Herra Ylppö on sanonut, ettei häntä erityisemmin kiinnosta, millaisen vastaanoton hänen tekemänsä taide tai musiikki saa kriitikoilta. Jos kriitikot kehuvat, se tuottaa onnea kolmeksi päiväksi, jos haukkuvat, se suututtaa viikon ajan. Sitten elämä jatkuu entiseen tapaan.

Mikähän meissä ihmisissä on, että negatiivinen palaute jää pidemmäksi aikaa mieltä kaihertamaan? On hyvä muistaa, että voimme omalla suhtautumisellamme vaikuttaa siihen miten reagoimme toisten tekoihin. Tämä pätee myös esimerkiksi nettikiusaamiseen ja matalamielisiin some-kriitikoihin.

Ote Toinen tie - tietokirjailijan elämää -kirjastani:

”Aina silloin tällöin luonnosta löytyy haavoittuneita tai kuolleita eläimiä, kuten susia tai merikotkia. Kun eläimet röntgenkuvataan, havaitaan useita eri aikakausilta ja eri suunnilta ammuttuja hauleja ja luoteja niiden elimistöön kapseloituneina. Eläin on kärsinyt paljon ja haavat ovat kulkeneet kivuliaina mukana läpi koko elämän.  

Kirjailijan työhön tarvittava suojaava panssari, luotiliivi, on terve itsetunto. Se rakentuu hiljalleen. On ollut vaikeaa tulla immuuniksi toisten kommenteille. Niitä miettii syvällisesti, pohtii ovatko ne oikeutettuja ja miksi ne on lausuttu, olivatpa mielipiteet puolesta tai vastaan. Jos joku nykyään laukoo jotain mikä satuttaa minua, varmistan ensin oman fyysisen hyvinvointini. Syön ja koetan nukkua, jos olen väsynyt. Syötyäni ja levättyäni on helpompi ymmärtää toista. Ehkä laukoja käy elämässään läpi kurjia juttuja. Ehkä hän haluaisi, että joku rakastaisi häntä tai antaisi kannustavan sanan, mutta ei osaa ilmaista surkeaa oloaan oikein. Koetamme tehdä parhaamme niillä tiedoilla ja taidoilla, joita meillä kulloinkin on. Huomenna taidot voivat olla jotain muuta, jotain mitä ei koskaan ajatellut omaavansa.

Olemme vain ihmisiä. Tarvitsemme ja kaipaamme rakkautta, hyvää energiaa ja kehuja. Loppujen lopuksi vihapuheet ja kritiikit ovat mutku- ja sitku-reaktioita ihmisiltä, jotka käyvät läpi omia elämänprosessejaan.

Ne eivät kuulu minuun oikeastaan millään tavalla.”

 

Opetellaan keskittymään ystävällisyyteen, antamaan elämässä positiivista energiaa eteenpäin, jakamaan myötätuntoa ja karkottamaan murheita. Henkinen anteliaisuus ei maksa mitään ja tuottaa välitöntä mielihyvää ja merkityksellisyyttä niin antajalleen kuin saajalleen.💚

 

 

Ilvesystävien puheenvuoro

Haluan jakaa kanssanne saamani lukijakirjeen liittyen ilveksiin ja metsästykseen. Ahmaisin kirjeen hetkessä ja olen lukenut sen moneen kertaan. Hyvin kuvailtu, tuttu tilanne. Juuri tällaista se on. Minulla oli tammikuun alussa aivan vastaava tilanne.

On helpottavaa ja tärkeää tietää, että on sielunsukulaisia. Emme ole aatoksinemme yksin.

Kiitos Ilveskeskukselle kuvien käyttömahdollisuudesta!

** Anonyymi lukijakirje, julkaistu kirjoittajan luvalla:

 
"Hei Kaarina,

Olen aina silloin tällöin törmännyt kirjoituksiisi ja kannanottoihisi ja ajatellut, että ajatuksesi kulkee jotenkin sellaisella kanavalla, jota minun on tosi helppo ymmärtää. Joskus tässä äskettäin luin kolumnisi Ylen sivuilla "Metsästys ei ole enää tätä päivää". Huomasin myös, että tämä kirjoitus on herättänyt jonkinlaisen yliherkkyysreaktion vähän siellä ja täällä, tästäkin on tullut paljon kaupunkilainen-maalainen -jupinaa, taistelua siitä mikä on suuri totuus, kuka tietää ja kuka ei tiedä, kenellä on kokemusta - oikeanlaista kokemusta. Jotenkin tuttua. Itse luin kirjoitustasi oman kokemukseni näkökulmasta, ja se oli minusta yksinkertaisesti jotenkin tosi tuttu. 

Minäkin olen kotoisin maalta, ihan itärajalta pienestä kylästä. Suurimman osan elämästäni olen asunut maalla, joskin välillä 10–15 vuotta kaupungissa ja nyt taas useamman vuoden maalla, keskellä metsää, kymmenien kilometrien päässä lähimmästä kaupungista, satojen kilometrien päässä pääkaupunkiseudusta. Metsä on sielunmaisemaani, ja vanhemmiten yhä enemmän muistuvat mieleen kaikki lapsuudenkin jutut - se kaikki, mistä varmaan koko persoonakin on kasvanut. Tänne maalle taas muutettuani minusta tuntui, että ensimmäinen vuosi meni palautuessa niistä yli kymmenestä kaupunkivuodesta, se oli kuin yksi suuri huokaus. Teen töitä yksin kotona ja yksin tekeminen on ominta itseäni, vaikka toki kaipaan jonkinlaista kommunikointia.

En tiedä vielä, millainen on Toisinnäkijän päiväkirjasi, mutta odottelen sitä mielenkiinnolla. Minusta on ollut tuskallista tajuta, kuinka aiemmin ehkä koskemattomalta näyttänyt maaseudun luonto ei sitä oikeasti olekaan, metsissä on kaatopaikkoja, luonnosta kuuluu laukauksia, hakkuuaukko mäen laelle syntyi päivässä. Vielä viime talvena pihassa kävi paljon töyhtötiaisia ruokinnalla, tänä talvena ei ainoatakaan. Yllätyksekseni kaupungista maalle muuttanut (vaikkakin maalla syntynyt) on täällä maalla monessa yhteydessä kaupunkilainen aina ja yhä edelleen, en tiedä kuinka kauan. Huomasin tämän saman asian myös useista sinun kolumniasi kommentoineista kirjoituksista. Erityisesti näin näyttää olevan, jos maalle muuttaneen maailmankatsomus on perinteisestä metsästyskulttuurista poikkeava.

Tuo kaupunki-maaseutuasetelma näkyy mediassakin usein. Tuntuu kurjalta, että kaupunkilaiset usein niputtavat kaikki maalaiset samaan susivastaisen ja suvaitsemattoman kansanosan nippuun jne. Toisaalta alkuperäisten maaseutuasukkaiden näkökulmasta me seudulle "muualta muuttaneet" olemme ihan realiteeteista tietämättömiä kaupunkilaisia. Siksi olen ollut tosi iloinen lukiessani ja kuullessani ajatuksiasi - ja samalla toivon, että maalta kuuluisi enemmän myös muita omasta ympäristöstä poikkeavia rohkeita mielipiteitä. Niitähän on, mutta moni eri tavalla ajatteleva on maalla mieluummin hipihiljaa kuin rikkoo suhteita naapureihin ja kyläläisiin. Esimerkiksi juuri metsästyksellä on niin iso paikka maaseudun kulttuurissa, ettei sitä kritisoivia mielipiteitä kuule koskaan.

Jo muuttaessani tiesin, että täällä on ilveksiä ja vaikka tiedän, että ne ovat tosi arkoja, olen tietysti toivonut, että edes kerran näkisin ilveksen. Vähän aikaa sitten huomasin, että ihan pihan läheltä oli kulkenut metsäkauris - aiemmin olen nähnyt niitä vain alempana, en täällä mäellä. Meillä on ruokintapaikkoja linnuille, jäniksille ja toiveikkaasti myös kauriille tässä pienellä maaläntillämme. Tulipa siinä taas mieleeni sekin, että saattaisiko nyt näkyä ilveksiäkin?

Viime lauantaina pientä hiljaista tietämme pitkin tänne mäelle nousi pitkä jono kookkaita autoja, jotka parkkeerasivat meille kääntyvän pihatien risteykseen ja tien reunaan. Metsästäjät purkautuivat ulos autoistaan ja asettuivat passiin puiden katveeseen. Seisoin jahdin aikaan tiellä omassa pihatienristeyksessä, josta näin aukon laidalla seisovat passimiehet, lähimmät olivat vain parinkymmenen metrin päässä minusta. Metsästäjät ajoivat ilveksen "pussiin" ja se ammuttiin. Järvellä liikkuneilta ihmisiltä kuulin, että jahdin aikaan rantaa olisi varmistettu kelkallakin.

En muista koskaan kilahtaneeni niin täydellisesti kuin viime lauantaina. Varmasti päästin suustani epäsoveliasta kieltäkin, mutta koko homma tuntui ihan järkyttävältä vääryydeltä. Tiedän varsin hyvin, että kyse on laillisesta metsästyksestä, ja heillä oli toki metsästykseen myös maanomistajan lupa, mutta se tieto ei kyllä mitenkään auta siihen, miltä tilanne tuntuu kokemuksena. Se tuntuu juuri siltä, miltä se näyttääkin: joku muu tulee ja päättää mitä eläimiä täällä "meidän" mäellä elää, millainen luonto on. Ihmisen ylivoima niin täällä kuin missä tahansa muuallakin luonnossa on ihan kohtuuton. 

Kävin puhisemassa ja itkemässä metsästäjille, jotka kokosivat joukkojaan autojensa luona. Eivät tietenkään minusta tykänneet. Myös tässä tilanteessa tuli heti esiin kaupunkilais-maalaisasetelma: minä edustin heille kaupunkilaista, vaikka tuskinpa siinä vaiheessa tiesivät mistä olen tähän pudonnut. Ilveksen kuolemantuomiota metsästäjät valaisivat kertomalla minulle, että se oli tappanut täällä kauriin. Mutta niinhän niiden kuuluukin tehdä - metsästäjille tämä vain on ongelma, kun haluavat itse metsästää omat kauriinsa. Minusta tuntuu uskomattomalta, että ilvestä ylipäätään saa metsästää - ja jopa melkoisia määriä. Eläintä, jota harva edes pääsee näkemään, ja joka ei aiheuta ihmisille tai kotieläimillekään juuri koskaan kerrassaan mitään haittaa.

Olen tuntenut itseni ihan vähintäänkin oudoksi koko viikonlopun, nukkunutkin huonosti ja kelannut kummallista sivistyneen ja epäsopivan sanailun ristiriitaa tässä ihmisyydessä - tarkoittaen lähinnä sitä, että metsästys on laillinen ja kuulemma tervehenkinen harrastus - ja sitten kuitenkin minä kilahdin tuskissani ihan kokonaan. Jonkinlaista samanlaisuutta sitten päädyinkin nettiin etsimään, muistin metsästysaiheisen kolumnisi ja luin sen taas uudelleen. Se oli huojentavaa - joskus jollain tietyllä tekstillä on yllättävän iso merkitys omalle olotilalle ja identiteetille.

Omasta kilahtamisestani tuli lopulta mieleen sekin, että valitsinpa sanani metsästäjille niin tai näin, niin heidän kanssaan elämme niin erilaisessa kokemusmaailmassa, että sen oikein tuntee, miten kaikki sanottu vain katoaa ilmaan, puf! Silti odotan metsästäjienkin ymmärtävän, että sinun tai minun kokemus metsästä ja luonnosta (elämästä) on yhtä todellinen maaseutukokemus kuin perinteinen metsästyskulttuurirakkauskin. Kaikki täällä maallakaan eivät ajattele lopultakin pelastuvansa pedoilta, kun omalle pikkutielle lipuu peräkkäin kymmenen isoa  autoa ja asemiehet saartavat oman pihan.

Voi, voisin kirjoittaa näistä asioista ihan loputtomasti. Mahtavaa, että olet tehnyt rohkean liikkeen elämässäsi ja pidät myös ääntä sieltä omasta näkökulmastasi. Rohkeutta sinulle edelleen!"    ** Kirje päättyy**

Koostin seuraavan listan valottaakseni ilvestilannetta tämän päivän Suomessa. Todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Tiesitkö tämän ilveksistä?

• Ylivoimainen enemmistö suomalaisista, 73 prosenttia, on sitä mieltä, että ilveksiä ei ole Suomessa liikaa eikä heidän sietokykynsä ilvestä kohtaan ole ylittynyt.
• Ilves on silmälläpidettävä laji ja lain nojalla tiukasti suojeltu metsästykseltä.
• Luonnonvarakeskus arvioi että Suomessa oli noin 2490–2560 yli vuoden ikäistä ilvestä ennen syksyn 2016 metsästyskautta ja toteaa, että koko maan mittakaavassa ilveskanta on selvästi pienentynyt edellisvuodesta. Kasvun taittumisen ja laskusuuntauksen taustalla on todennäköisesti viime ja edeltävien talvien metsästysverotus ja vaikutusten odotetaan näkyvän kannassa viiveellä kuluvan ja tulevien 3–5 vuoden aikana.
• Niin mikä metsästysverotus? Ilveksenhän piti olla tiukasti suojeltu tahalliselta pyydystämiseltä ja tappamiselta. Ilveksen metsästykseen voidaan ”poikkeustapauksissa” myöntää vahinkoperusteisia ja ”kannanhoidollisia” kaatolupia.
• Vuonna 2016 metsästäjät hakivat koko maahan 1247 ilveksen kaatolupaa. Lupia myönnettiin 503. Tälle metsästyskaudelle koko Suomeen myönnettiin 404 kannanhoidollista poikkeuslupaa. 
• Ilvesten todellista määrää ei tiedä kukaan. Luonnonvarakeskuskin kertoo, että yksittäisten ilvesten liikkumisalueet kattavat usein monen kunnan alueen ja kuntatasolla ilvesten määristä on mahdoton antaa arvioita. Suomen ilvespopulaation biologisia perusteita ei ole selvitetty eikä tiedetä tarpeeksi ilveksen elinehtoihin vaikuttavista seikoista.
• Ilvesten jälkihavainnointi ei täytä luotettavuuden edellyttämiä puolueettomuuden vaatimuksia. Metsästäjät ovat jäävejä suorittamaan mitä tahansa eläinkantalaskentoja, lajeista, joita haluavat itse päästä ampumaan.

Esimerkki: Olen kahtena viime talvena ollut tarjolla Pirkanmaan ilvesten lumijälkilaskentaan vapaaehtoiseksi tarkkailijaksi. Ilveslaskentoja ei kuitenkaan ole järjestetty lumen puutteen vuoksi. Olisi tärkeää, että ilveslaskennoissa olisi mukana muitakin kuin metsästäjiä, jotta nähtäisiin onko metsästäjien toiminta läpinäkyvää.

On esim. mahdollista, että iso ketun ja pienen ilveksen jäljet sekoittuvat keskenään ja jäljet tulkitaan ilveksen jättämiksi. Vastaavia muuttujia on paljon ja on vaarana että ilvesten määrät yliarvioidaan.

Tänä talvena lunta olisi ollut lumijälkilaskentaa varten, mutta tiedusteluani riistakeskukselta asiaa, he ilmoittivat luopuneensa menetelmästä (kaikessa hiljaisuudessa). Laskentoja ei tulla näillä näkymin tekemään tuossa mittakaavassa jatkossakaan, eikä muillakaan riistakeskusalueilla. (Väkisinkin tulee mieleen, että ns. sidosryhmien osallistumista ja tarkkailua koetetaan välttää kaikin keinoin.)

Tilanne on siis se, että Pirkanmaalla ei ole tehty ilvesten lumijälkitarkastusta kolmeen vuoteen, silti Pirkanmaalle myönnettiin tälle metsästyskaudelle 33 lupaa ilveksen tappamiseen

• Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma on luettavissa TÄÄLTÄ (pdf latautuu). Koko sana ”hoitosuunnitelma” on kamala. Ilves ei tarvitse ”hoitoa” = tappamista, vaan rauhaan jättämistä. Silmälläpidettävän ilveksen todellista hoitoa olisi varmistaa kannan elinvoimaisuus ja pitää sen täydellisestä metsästyskiellosta kiinni.

• Ilves aiheuttaa hyvin vähän riskiä eikä tuhoja. Vahingot ovat ennaltaehkäistävissä ja mahdolliset vahingot valtio korvaa.

• Luontodirektiivin 2 artikla edellyttää, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet näiden lajien tiukan suojelujärjestelmän käyttöönottamiseksi ja kiellettävä mm. kaikki näiden lajien yksilöitä koskeva tahallinen pyydystäminen ja tappaminen.

Ylimalkaiset poikkeuslupahakemukset ja virkamiesten antamien päätösten vakiovastaukset osoittavat, että ilveksiä tapetaan riittämättömin perustein, eikä säännösten edellyttämää huolellista tapauskohtaista arviointia ole tehty.

• Kaatolupia myönnetään poikkeuksetta vuosittain, satamäärin. Samalla usein myönnetään poikkeuslupa käyttää metsästyksessä normaalisti kiellettyjä pyyntimenetelmiä kuten moottorikelkkoja, mönkijöitä ja jopa helikopteria. Osa luvista löytyy täältä. 

Katso esimerkiksi sivulta 2, kohta OULU 4.11.2016. Myönnetty lupa käyttää 10:ntä moottorikelkkaa. Moottorikelkkalupia myönnetään harvassa se päätöksessä (Tietojen pitäisi olla julkisia, mutta hankalaksi on tietojen etsiminen tehty. Haku-ruutua ei ole, eikä kaatoluville omia linkkejä.)

Tarkistitko kalenterisi? Kyllä, elämme vuoden 2017 ”sivistysvaltiossa”.