Tammikuun pohdintoja

Tässä sitä mennään jo tammikuun lopussa. Mieli ei tahdo pysyä ajassa mukana, elän mukamas vielä marras-joulukuuta. Talven säät ovat olleet niin ihmeelliset, ettei talvi ole tuntunut talvelta vaan ennemmin syksyltä. Tai vaikka luistinradalta! Marraskuussa ei tullut Kaisan kaljamia eikä Liisan liukkaita, mutta sen jälkeen on ollut senkin edestä. Ei pääse kunnolla edes liikkumaan tai kävelylle, kun koko ajan on käveltävä varovasti liukuesteet kengissä ja katsottava jalkoihin. Kesä on sitten yhtä juhlaa, kun voi vain kävellä keskittymättä siihen erikseen.

Lintujen ruokintapaikalla on käynyt tähän mennessä 24 lajia. Ainoastaan muutamia tilhiä on käynyt helisyttämässä, edelleen on räkättirastaita ja viime viikolla mustarastaiden määrä nousi kahdeksaan.

Löysin kuolleen viherpeipon ja lähetin sen Ruokavirastoon tutkittavaksi. Etsin netistä ensin Eviran yhteystietoja, kunnes muistin, että Evira ei olekaan enää Evira vaan Ruokavirasto. Ennen Eviraa oli Elintarvikevirasto. Argh, näitä nimiuudistuksia! Kun muistelee Postin kansainvälisen ja maailman ymmärrettävimmän nimen muuttamista Itellaksi ja sitten muutaman vuoden jälkeen takaisin Postiksi, ajattelee, että kyllä olisi kirveellä töitä. Sama tulee mieleen hyvinvointialueiden uudistuksia ja hallituksen leikkauksia seuratessa. Mihin on ihmisten maalaisjärki, kaukonäköisyys, empatia, kriittinen ajattelu ja suhteellisuudentaju kadonnut? Miksi asioita on sekoitettava ja aiheutettava kaaosta ilman selkeää hyötyä? Elämämme voisi olla helpompaa ja mutkattomampaa kuin miksi sen teemme.

No, palatakseni viherpeippoon, en löytänyt mistään Ruokaviraston lähetysohjeita, joten soitin sinne ja asiakaspalvelija neuvoi minut vaihe vaiheelta sivuja läpi. Ensin etusivun ylävalikosta Eläimet-osioon, sieltä eläintautitutkimuksiin, sieltä eläinnäytteiden pakkaamiseen ja sieltä sivuvalikosta lähetysohjeet ja osoitteet eläinnäytteille. Huh huh, en olisi ikinä löytänyt tietoja ilman neuvoa. Miksi tietoja ei voi vaan olla yksinkertaisesti yhteystiedot-kohdassa?

No niin, tulipahan urputettua. Minulla on perinteiseen tapaan ollut talvelle monta suunnitelmaa, mutta kuten aina, ne ovat jääneet kiireellisempien (luonnonsuojelun) jalkoihin. Kiinalainen sananlasku sanoo, että mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään ole niin tärkeää. Minun sananlaskuni kuuluu: Mikään ei ole niin tärkeää kuin luonto - sillä luonto on kaikki.

Syystalvi ei ole ikinä mennyt niin nopeasti kuin nyt. Ei ollut vähäisintäkään ongelmaa pimeyden kanssa, eikä mennyt syksy edes ollut kovin pimeä ja pilvinen vaan yllättävänkin aurinkoinen. Talitiaiset tapailevat jo kevättä. Käpytikat soidinrummuttavat ja ovat muuttuneet ärhäkkääksi ajamaan lajikumppaneita pois reviireikseen katsomiltaan alueilta. Viherpeippojen luritus on jo täydessä vauhdissa. Eilen aamulla oravauros nuuhkutti niin tarkkaan naarasoravan jälkiä, että tietää mitä siitä pian seuraa. Tänä aamuna terassille oli jätetty pesäainesmytty, joten ehkä on seurannutkin jo... Kevätveikkauksen aika on juuri nyt! 

Lähialueella on taas tehty avohakkuita. Ei siis uutta taivaan alla. Aina vaan löytyy alueita, josta vedetään puut sileäksi, vaikka ajattelisi, että edes joku pieni alue on sellainen, jota ihminen osaisi kunnioittaa ja vaalia. Mutta ei. Rahan ahneus ja nopea taloudellinen hyöty näyttää painavan enemmän kuin vuosikymmenien aikana kehittynyt metsäekosysteemi ja kaunis maisema. Olen miettinyt, eikö metsänomistajia edes hävetä aiheuttaa kaikille naapurustossaan epäviihtyisyyttä – jos luontokato ei paina? Jatkuva kasvatus säilyttäisi sekä luontoarvot että toisi tuloja kestävämmin ja säästäisi maiseman.

Onneksi meillä on meneillään kulttuurinmuutos. Monimuotoisessa ympäristössä nähdään entistä enemmän arvoa. Toivottavasti jo aivan lähitulevaisuudessa avohakkuista tulee tosi hävettävä juttu. Hiukan sama kuin DDT:n kanssa kävi. Kun tieto lisääntyy ja ymmärretään miten tuhoisia avohakkuut ovat monella eri tapaa esim. ilmastolle, vesistölle, lajistolle, myös asenteet alkavat muuttua. Yhä useampi metsänomistaja arvostaa metsiensä virkistyskäyttöä, hiilensidontaa ja luontoarvoja pelkän puuntuotannon sijaan.

Viime vuoden turhakkeeksi valittiin nurmikko. Nurmikko on menettämässä suosiotaan ja pihoille kaivataan monimuotoisuutta. Ihmiset valistuvat pikkuhiljaa.

Jätän teidät Eläinsuojelukeskus Tuulispään perustajan Piia Anttosen viisauden äärelle, joka pätee ihan jokaiseen valintaan elämässämme:

”Kun sinulla on mahdollisuus valita, vahingoitatko vai varjeletko, tuhoatko vai suojeletko?”

Yllätys loskaisessa metsässä

Eilen lähdin käymään metsässä loskapäivän ratoksi. Tarkistaisin samalla tarvitseeko ruokintapaikan laitteet täydennystä. Ei muuta kuin pähkinät taskuun ja menoksi. Kävelin tietä pitkin, jossa autot ohittivat minut loskaa pärskyttäen.

Metsässä näin vilaukselta kauempaa isomman linnun ja heti perään kuului lehtopöllön naukaisu. Oho! Olisiko pilvisyys ja harmaus saanut pöllön päiväaktiiviseksi vai kuinka se näin liikkui ja äänteli? Kiikaroin linnun suuntaan, eihän pöllöjä järin usein näe. Pöllöt ovat pääsääntöisesti huomaamattomia lintuja. Viime viikolla löysin pöllön sulan pihasta.

Lintu liikkui oksistossa edestakaisin eikä kaikonnut. Se naukui edelleen harvakseltaan, mutta pysyi onnistuneesti piilossa runkojen takana. Yleensä pöllöt pitävät tuollaista ääntelyä keväällä esimerkiksi naaraan hautoessa munia ja koiraan varoittaessa naarasta metsässä liikkujasta. Nyt ei ollut pesimäaika. Miksi lintu ei vain väistänyt minua ja ollut hiljaa? Muistelin kuulleeni, että lehtopöllönaaras ja -koiras saattavat olla ympärivuoden ”löyhässä parisuhteessa” ja elellä kumpikin reviirinsä lähiympäristössä. Ehdin lyhyessä ajassa pohtia vaikka mitä selityksiä. Sitten viimein näin vilauksen ”viiksestä”. Se olikin närhi!

Närhellä on kyllä melkoinen repertuaari taidokkaita matkintoja, en ikinä lakkaa ihailemasta. Närhi on tosi mukava lintu. En pettynyt, etten nähnytkään pöllöä. Päinvastoin, olen jo pitkään ollut havaitsevinani kotipihassa, että närhet käyttävät erikoisääniä ”ilahtuessaan”, tietysti keväällä ollessaan rakkauden huumassa, mutta myös ympäri vuoden tavatessaan lajikumppaneitaan tai löytäessään ruoka-apajan. Kuvittelen, että närhi naukui keventynyttä taakkaansa löydettyään päivittäisen ravintonsa, kun tiesi, että kohta on kupu täynnä pähkinöitä. Yleensä, jos kulkee luonnossa varomattomasti, närhi huutaa varoitushuutonsa ja pakenee. Elämä ei voi olla parempaa, kun pääsee varoitushuutojen taakse hyvien puolelle. 

 

Kolumni: Murphy tietää paremmin

Linnut 4/18-lehdessä ollut kolumnini:

Murphyn laki on Yhdysvaltain armeijan kapteeni Edward. A. Murphyn mukaan nimetty periaate, jonka mukaan ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee”. Toinen jono liikkuu aina nopeammin. Varaat ajan lääkärille ja tunnet olosi heti paremmaksi. Jos et varaa aikaa, tulet sairaammaksi. Useammasta mahdollisesta tapahtumasta vain ei-toivottu toteutuu.

Monille lintuharrastajalle Murphyn laki on tuttu. Poistut hetkeksi takavasemmalle retkiväsymyksen takia tai saavut lintupaikalle minuutin myöhässä etkä näe lintuharvinaisuutta.

Oli pimeä vuodenaika ja pakkasjakso, jota kova tuuli pahensi. Minulla ei ollut hinkua pitkille luontoretkille. Sain heureka-idean toimittaa kameran kennon puhdistettavaksi. Liike lupasi kameran takaisin 4-5 päivän kuluttua. Älypuhelinta minulla ei ole, joten olin kameratta.

Kuinka kävikään? Heti seuraavana päivänä ruokintapaikalle ilmestyi ennennäkemätön määrä tiklejä, urpiaisia ja pyrstötiaisia. Niitä oli paljon ja ne olivat niin lähellä. Ensimmäinen ajatus: Olisipa kamera! Seuraavana päivänä maiseman valtasi mitä kaunein lumihuurre. Tulisipa tunnelmallisia valokuvia! Sitä seuraavana päivänä ruokintapaikalle ilmestyi talitiainen, jonka nokka oli poikkeuksellisen muotoinen. Voisinpa ottaa kuvan ja tutkia yksityiskohtia tarkemmin. Sitten pihaa koristivat ilveksen lumijäljet. Ja kerrankin orava, jolla ei ole häntää, olisi ollut hyvällä kuvaushollilla. Sitten lähdin kaupungille ja näin elämäni ensimmäiset taviokuurnat vilkkaan liikekeskuksen parkkipaikan puissa.

Oli hassua tuntea mielipahaa ja kaiherrusta, vaikka olin juuri kokenut ikimuistoisia hetkiä. Halu tallentaa ja säilyttää muisto kuvana vähensi mukamas havaintojeni arvoa. Mutta onneksi muistot tallentuivat mieleeni. Ei tarvinnut miettiä valotusarvoja, akun loppumista, epätarkkoja kuvia tai käden tärinää. En katsellut teknistä laitetta, vaan luontoa ja näin paljon enemmän. Keksin myönteisemmän Murphyn lain: Kun asioita tarkkailee paljain silmin, kaikki mikä voi toimia, toimii. 

Olin nähnyt suurin piirtein ufon laskeutuvan takapihalleni, Loch Nessin nousevan rantamudasta ja dodo-linnun ilmestyvän pihapuskastani, kun sain kameran viimein takaisin huollosta kolmen viikon kuluttua. Erikoiset luontohavainnot loppuivat kokolailla siihen.

                                                                                                                                

Mitä jos Murphyn lain maagisuutta voisi käyttää hyödykseen? Jättäisi kiikarinsa, kaukoputkensa, kameransa ja kaikki tekniset laitteensa tarkoituksella kotiin, olisi valppaana ja seuraisi mitä ihmeitä tapahtuu. Kävisi niin kuin eräälle naiselle joka soitti aprillipäivänä poliisilaitokselle ja sanoi että norsu seisoo hänen takapihallaan ja syö hänen kukkaistutuksiaan. Poliisi ei laittanut tikkua ristiin lähteäkseen apuun. Myöhemmin selvisi, että norsu oli karannut paikalliselta sirkukselta joka kävi hakemassa norsun hoteisiinsa. Olen ihan varma että silläkin naisella oli kamera huollossa.

Alkukevään luontohavaintoja

Taas on kevät! Jepujee! :) Samat kuviot ja kujeet toistuvat vuodesta toiseen. Jotkut ehkä muistavat parin vuoden takaa oravan, joka vei tiibettiläisen rukousnauhan pesäaineikseen. Ripustin uuden rukousnauhan aiemman tilalle. Kaksi vuotta se siinä oli. Tänä vuonna orava aloitti pesänrakennuspuuhansa heti maaliskuun alussa. Eli taas on saanut rukousnauha kyytiä.

Orava repi, nyhti ja urakoi eikä millään ollut saada nauhaa irti. Viimein se keksi puraista valkoisen langan poikki ja vei nauhan pohjoisen rajan suht pieneen kuuseen. Puolet nauhasta jäi vielä jäljelle odottamaan. Kuinka pitkäksi aikaa, sen vain orava tietää.

Osallistuin Miljoona linnunpönttöä -kampanjaan ja olen putsaillut vielä linnunpönttöjä. Viime vuonna oli tosi huono kesä linnunpoikasten kannalta. Vain osa poikasista on päässyt siivilleen, loput ovat nuukahtaneet pesän pohjalle. Voi surku sentään. Toivottavasti nyt tulee lämpimämpi alkukesä.

Tässä otos kolmesta pöntön sisällöstä. Ensimmäisessä pesässä on vielä yksi muna jäljellä, keskimmäinen on onnistunut pesintä = tyhjä pesä, jälkimmäisessä on neljä kuollutta tiaisenpoikasta. Sillä voi lohduttautua, vaikka näyttääkin surkealta, että tiaisten pesissä on yleensä noin 5-10 munaa (joskus enemmänkin), näistä kolmesta pesästä on lähtenyt huonossakin tapauksessa arviolta 9 poikasta, toivottavasti enemmän. Pesät ovat kyllä kovin pehmeän ja suloisen näköisiä. Huolella niitä on joku ahkera rakentanut.

Naapurikaupungin luonnonsuojeluyhdistys järjesti viikonloppuna luontoretken. En osallistunut retkelle mutta olin alkuviikosta yhdistyksen sihteerin apuna ripustamassa opastekylttejä matkan varrelle. Yritin samalla opetella jäkälien, kääpien ja sammaleitten nimiä. Jokin niiden muistamisessa pistää lujasti hanttiin. 

Esimerkiksi tässä on raidanisokarve. Ensiksi tavasin sitä näin: Rai-da-ni-so-kar-ve. Siis raida niso karve. Hoin hokemasta päästyäni ”hauki on kala”- tyyliin kirjaimia vain toisensa perään raidanisokarveraidanisokarve ja ihmettelin kummallista suomen kieltä.
Sitten tajusin tavanneeni sanan väärästä kohtaa. Se olikin Raidan iso karve. Raita on puu, ja siinä on iso karve. Karve on jäkälälaji.
Tähän asti päästyä tarttiskin enää tunnistaa ja ymmärtää erottaa se jotenkin sormipaisukarpeesta.  (Isokarve on leveämpi ja siinä on verkkomaista kuviota.) Hoh hoijaa, mun pääni kanssa.. ;) Olisipa näitä opetettu koulussa samalla intohimolla kuin esimerkiksi kertotaulua, niin olisi voinut jäädä jotain mieleen.

Arinakääpä voi elää yli 40-vuotiaaksi ja kasvaa monilla eri lehtipuilla.

Nimensä arina = tulipesän pohja se on saanut siitä, kun aikoina, jolloin tuli ei ollut itsestäänselvyys, arinakääpä laitettiin esim. illalla hiillokseen, niin se kyti vielä aamullakin ja tulen sai helposti syttymään.

Käävillä on ihan oma elämänsä. Sitkokääpä on taulakäävän seuraaja. Kun taulakääpä on kuollut, sitkokääpä tulee elämään taulankäävän jäännöksille. Käävät muuttavat puun erilaiset kuidut sellaiseen muotoon, että esim. kasvillisuus voi hyödyntää puun ravinteita ja ravinteet pysyvät kierrossa ja siirtyvät maaperää rikastuttamaan. Taulakäävästä valmistettiin taulaa, jota käytettiin tulen sytyttämiseen tuluksilla.

Tässä oli pakurikääpä, kunnes joku sahasi sen pois. Pakurikääpä ei ole nimestään huolimatta kääpä vaan puun kasvain. Sen kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin vaan vaatii maanomistajan luvan. Jos toimintaan tarvitaan saha, pitäisi tajuta, ettei se ole enää joka miehen oikeutta - teloa puuta. (Nasse-setä on hyvin vihainen!)

Keskiviikkona putsailin linnunpönttöjä tästä parisataa metriä etelään päin luonnonniityllä. Noteerasin sillä reissulla, että telkänpönttöön täytyisi viedä lisää sahanpurua. Telkkä nyppii rintahöyheniään irti munien lämmikkeeksi, mutta ei kerää varsinaisia pesäaineita, joten pöntön pohjalle saa laittaa reilusti fyllinkiä.

Samalla pöntönputsausreissulla olin huomannut tosi hauskat lumijäljet. Ne olisi ikuistettava! 

Niinpä lähdin perjantai-aamuna sahanpurusäkin ja kameran kanssa liikkeelle.

Joutsenia!

 Ansa ja Ikonen –laulujoutsenpari – ovat tulleet takaisin ja olivat käyneet tarkistamassa tutut mestat. :D

Heti kotirannassa matkalla luonnonniitylle huomasin jäällä jotain tummaa. Koukkasin sen kautta katsomaan.

Kappas. Kala. Näyttää kuhalta. Variksetkohan sen siihen ovat kuljettaneet ja syöneet vai mitä tässä on tapahtunut, tuumailin.

Aamu oli vielä aika kolea, joten palasin takaisin sisähommiin hetkeksi ja sytyin tulet takkaan. Hetken päästä vilkaisin ikkunasta. Tuli sekunnin kahden tyhjälyönti, sydämeen ja aivoihin, kun yritin tajuta mitä näen.
Kamerassa oli tietysti väärä objektiivi (aina käy niin!). Ulos en missään tapauksessa uskaltanut mennä, etten säikäyttäisi näkyä pois, joten yritin ikuistaa tilanteen parhaani mukaan likaisen ikkunan läpi. (En pese ikkunoita, etteivät linnut lennä niitä päin.)

Siellä likaisen ikkunan, kristallin, puiden ja pyykkipoikien takana järven jäällä näkyy kaksi pistettä. Jalanjälkeni näkyvät rannassa. Olin juuri kävellyt ja ollut siellä missä nyt tapahtui.

Varis lensi viereen mittatikuksi. Merikotkia!

Kotkat nököttivät jäällä paikoillaan. Ne vain kääntelivät päitään eri suuntiin ääniä kuunnellen. Ehkä ne tähyilivät löytyisikö jostain vielä lisää kalaa. Ne olivat syöneet kuhanpään (ja ehkä koko kuhaa jo aiemmin?).

Ai mahdoton sentään miten onnelliseksi tulin! Kotkat olivat noin 80 metrin päässä rannasta.

Tähän loppuun on pakko laittaa kuha-meemi: Kuhan katoin ikkunasta.  

Happy! :D :D :D