Ilo irti valon määrän lisääntymisestä

Eräs ystäväni kysyi, kirjoittaako tätä blogiani useampikin henkilö. Ei, kuinka niin, kysyin ihmeissäni. Hän sanoi, että blogitekstit ovat välillä jotenkin erilaisia, niin hän ajatteli, että joskoos olisin valjastanut muitakin kirjoittajia tähän. Jos horoskooppeja uskoo, kala-ihmisen elämän sanotaan olevan liian syvä kuvattavaksi, joten ehkä tekstin vaihtelut kuvastavat erilaisia syvyystasoja(??). Tosiasiassa kirjoitan mitä milloinkin päähän sattuu pälkähtämään, erilaisten mielialojen mukaan. Jos jäisin liikaa analysoimaan ”tasalaatuisuutta”, jäisivät blogitekstit kirjoittamatta.  

Nyt on koettu oikein kunnon vanhan ajan talvi. Pakkasia ja lunta on piisannut. Valon määrä lisääntyy erityisen nopeasti nyt helmi- ja maaliskuussa. Sitä riemua riittää nyt juhannukseen asti, joten nyt kaikki ilo irti tästä upeudesta! Valon ja päivien pidentyminen olisi hyvä oikein todella tiedostaa ja arvostaa, ettei tule sitten kesän alussa ”yllätyksenä äkillinen pimeneminen”. Vuodenajat ovat todellinen rikkaus, mutta ei voi mitään, että kevättä sitä eniten aina odottaa. Merikotkia on muuttanut tästä yli ja ne ovat jo reviirejään varaamassa ja pesimäkauttaan aloittamassa. Ihmeelliseltä tuntuu.

Tammikuun puolivälin paikkeilla tänne pelmahti yli 180 urpiaisen parvi, hetken niitä oli noin 40–50 ja nyt lukumäärä on kasvanut yli 230:een. Urpiaiset ovat viihtyneet sekä puiden siemenillä että ruokintapaikalla. Lumihangelta erottaa missä puissa urpiaiset ovat käyneet. Koivun- ja lepänsiemenet ovat kuin kanelia olisi ripoteltu puuron/hangen päälle.  

Urpiaisten käyntikortti.

Ystäväni poikkesi kylässä ja näki ikkunasta kolme käpytikkaa ruokintapaikalla ja totesi ”anpeliivabl” (unbelievable= uskomatonta). Hän ei ollut ikinä nähnyt kolmea käpytikkaa samaan aikaan. Kun kerroin, että itse asiassa käpytikkoja on tässä välillä yksitoista samanaikaisesti, hän ei näyttänyt ottavan tietoa vastaan. Ehkä ajatus oli liian utopistinen ja meni yli hilseen. Hauskaa oli yhtä kaikki.  

Sitä tahtoo unohtaa, että tämä ei ole ihan ”tavallista elämää”. Kävin Tampereella viime viikolla ja voi huh huijaa sitä vilinää ja ihmisten kiirettä ja touhua. Ei näyttänyt kovin terveeltä, kaikki on keinotekoista ihmisten rakennelmaa ja tekeminen perustuu suorittamiseen ja kuluttamiseen. Olin niin onnellinen, kun pääsin illalla kotipihaan ja sain tuijotella ääretöntä tähtitaivasta ilman hälyä.

Piha on täynnä elämää ja mukavaa lintujen ja oravien ääntelyä. Tiaiset, punatulkut ja viherpeipot pitävät jo kevätääntelyitään ja käpytikat rummuttelevat. Urosoravat pitävät mukavaa putputustaan ja niiden kivekset ovat alkaneet kasvaa kokoa. Yksi päivä pilkoin koivuhalkoja, niin orava tuli yläpuolelleni haapaan. Ajattelin, että mahtaako se ärsyyntyä touhuistani vaan ei, se otti nokoset siinä kaiken kirveen mäiskeen ja puiden paukkeen keskellä. Käpersi päänsä kippuraan mahaansa kohti ja nukkui siinä oksalla puunrunkoa vasten kolmisen varttia eikä ollut touhuistani moksiskaan. Ehkä se pikemminkin laskelmoi, että haukka tai muu uhka ei uskalla tulla lähelleni. Tuli niin hyvä mieli oravan seurasta ja pelottomuudesta. Kai se oli kosiomenoissa väsähtänyt.

 

Oletteko katsoneet Ilveskuiskaajan? Se on nyt jo Areenassa nähtävillä. Ehkä ne taiteellisemmat osiot olisi voinut jättää pois (jossa Rantalaa esitetään hiukan erikoisesta näkökulmasta), niin dokumentti olisi ollut entistä vakuuttavampi ilvesten puolustuspuhe, mutta hienoja luonto-otoksia yhtä kaikki.

Ilveskuiskaajan ilveksiä on kuvattu jo niin monta vuotta, että ilvekset lienevät tottuneet liiketunnistinvaloihin ja kameroihin. Olen seurannut kuinka jänikset juoksevat itselleen tutuissa paikoissa ihmisten pihojen läpi välittämättä liiketunnistinvaloista. Voi kuvitella, että eläimet ovat kauhuissaan ensimmäisiä kertoja ne kokiessaan ja jähmettyvät valokeilaan tai pakenevat, kunnes oppivat, että valon päälle ja pois meneminen on vaaratonta. Minä en käytä pihavaloja, kun olen huomannut, että talitiaiset nukkuvat lamppujen yläpuolella talon katon rajassa enkä halua häiritä niiden yöunta. Eihän kukaan tykkää siitä, että räväytetään valot päin näköä kesken unien. Ja jos täällä olisi tunnistevalot, meno olisi kuin discossa. Käytän pihalla liikkuessani otsalamppua. Hanget ovat täynnään jänisten jälkiä. Kauniimpaa näkyä ei voi olla kuin tienoo, jossa näkyy villieläinten elämä. 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Kolumni: Murphy tietää paremmin

Linnut 4/18-lehdessä ollut kolumnini:

Murphyn laki on Yhdysvaltain armeijan kapteeni Edward. A. Murphyn mukaan nimetty periaate, jonka mukaan ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee”. Toinen jono liikkuu aina nopeammin. Varaat ajan lääkärille ja tunnet olosi heti paremmaksi. Jos et varaa aikaa, tulet sairaammaksi. Useammasta mahdollisesta tapahtumasta vain ei-toivottu toteutuu.

Monille lintuharrastajalle Murphyn laki on tuttu. Poistut hetkeksi takavasemmalle retkiväsymyksen takia tai saavut lintupaikalle minuutin myöhässä etkä näe lintuharvinaisuutta.

Oli pimeä vuodenaika ja pakkasjakso, jota kova tuuli pahensi. Minulla ei ollut hinkua pitkille luontoretkille. Sain heureka-idean toimittaa kameran kennon puhdistettavaksi. Liike lupasi kameran takaisin 4-5 päivän kuluttua. Älypuhelinta minulla ei ole, joten olin kameratta.

Kuinka kävikään? Heti seuraavana päivänä ruokintapaikalle ilmestyi ennennäkemätön määrä tiklejä, urpiaisia ja pyrstötiaisia. Niitä oli paljon ja ne olivat niin lähellä. Ensimmäinen ajatus: Olisipa kamera! Seuraavana päivänä maiseman valtasi mitä kaunein lumihuurre. Tulisipa tunnelmallisia valokuvia! Sitä seuraavana päivänä ruokintapaikalle ilmestyi talitiainen, jonka nokka oli poikkeuksellisen muotoinen. Voisinpa ottaa kuvan ja tutkia yksityiskohtia tarkemmin. Sitten pihaa koristivat ilveksen lumijäljet. Ja kerrankin orava, jolla ei ole häntää, olisi ollut hyvällä kuvaushollilla. Sitten lähdin kaupungille ja näin elämäni ensimmäiset taviokuurnat vilkkaan liikekeskuksen parkkipaikan puissa.

Oli hassua tuntea mielipahaa ja kaiherrusta, vaikka olin juuri kokenut ikimuistoisia hetkiä. Halu tallentaa ja säilyttää muisto kuvana vähensi mukamas havaintojeni arvoa. Mutta onneksi muistot tallentuivat mieleeni. Ei tarvinnut miettiä valotusarvoja, akun loppumista, epätarkkoja kuvia tai käden tärinää. En katsellut teknistä laitetta, vaan luontoa ja näin paljon enemmän. Keksin myönteisemmän Murphyn lain: Kun asioita tarkkailee paljain silmin, kaikki mikä voi toimia, toimii. 

Olin nähnyt suurin piirtein ufon laskeutuvan takapihalleni, Loch Nessin nousevan rantamudasta ja dodo-linnun ilmestyvän pihapuskastani, kun sain kameran viimein takaisin huollosta kolmen viikon kuluttua. Erikoiset luontohavainnot loppuivat kokolailla siihen.

                                                                                                                                

Mitä jos Murphyn lain maagisuutta voisi käyttää hyödykseen? Jättäisi kiikarinsa, kaukoputkensa, kameransa ja kaikki tekniset laitteensa tarkoituksella kotiin, olisi valppaana ja seuraisi mitä ihmeitä tapahtuu. Kävisi niin kuin eräälle naiselle joka soitti aprillipäivänä poliisilaitokselle ja sanoi että norsu seisoo hänen takapihallaan ja syö hänen kukkaistutuksiaan. Poliisi ei laittanut tikkua ristiin lähteäkseen apuun. Myöhemmin selvisi, että norsu oli karannut paikalliselta sirkukselta joka kävi hakemassa norsun hoteisiinsa. Olen ihan varma että silläkin naisella oli kamera huollossa.