Kun puut katoavat, katoaa kaupungin sielu

Tämä teksti syntyi huolesta Nokian puiden ja kaupunkiluonnon kohtalosta. Tarjosin sitä paikallislehteen mielipidekirjoitukseksi ja julkaisen sen nyt täällä.

Nokian Uutisissa kerrottiin toukokuussa, että Välikatu 3–9:n tonteille suunnitellaan kolmen uuden kerrostalon rakentamista kirjastosta lähteen päin.

Kaupunkien tiivistysrakentaminen on ymmärrettävää ja suositeltavaakin, jotta luontoa säästyisi muualla ja esimerkiksi autoilua voisi vähentää, kun ihmiset asuvat jo palveluiden ja valmiin infrastruktuurin äärellä. Kuitenkin ensimmäinen ajatukseni oli, että rakentaminen johtaa melko varmasti yhden Nokian kauneimmista hevoskastanjoista kaatamiseen. Täytyisi alkaa jo ajatuksissaan luopumaan siitä.

Kävin varta vasten tervehtimässä kaunista monihaaraista hevoskastanjaa. Sen kukinta oli parhaimmillaan. Kaksikymmentäsenttiset pinkki-kellanvalkoiset kukintotertut tuoksuivat makeilta ja iloiseksi yllätyksekseni hernekerttu ja peippo lauloivat puun tuuhean latvuston uumenissa. Harva kaupunki voi ylpeillä sillä, että hernekerttu laulaa sen keskustassa. Puu on mitä ihastuttavin, mutta moniko sitä mahtaa huomata ja arvostaa. Suomessa puihin kiintymistä pidetään usein liian tunteellisena ja hävettävänä, vaikka kyse on terveestä luontoyhteydestä ja siitä, että ymmärtää laajempia yhteyksiä ja merkityksiä.

Olen vuosien varrella surrut monta menetettyä puuta. Ei ole kertaa, jolloin kävisin Nokialla, etten muistaisi miten upea Nokian rautatieasema joskus oli: idyllinen, runsasta vehreyttä, varttuneiden puiden varjoa ja lintujen laulua. Erityisesti ihastelin Suomen suurimpia hopeapoppeleita, joiden ympärysmitta oli kolme ja puoli metriä. Puut kaadettiin muutaman parkkipaikan tähden. Kaadon jälkeen paljastui, että puut olivat täysin terveitä - tämän olisi selvittänyt muutaman sadan euron arboristin tutkimus. Samoin kaadettiin kiinteistöyhtiön pihasta komeat vaahterat ja huoltoaseman purppurainen verivaahtera. Ne olivat kaikki merkityksellisiä puita ja tärkeä osa kaupungin viihtyvyyttä.

Keski- ja Etelä-Euroopassa puita tuetaan ja suojellaan kaikin keinoin. Suomessa puita kaadetaan mielivaltaisesti varmuuden vuoksi miettimättä, että uutta vastaavaa täysikokoista puuta ei oman elämän aikana ehdi näkemään samalla paikalla.

Mitä tulee Välikadun hevoskastanjan kohtaloon, kaupunkikehityslautakunta ei ollut tyytyväinen kaavasuunnitelmiin. Se kaipasi luovempaa suunnittelua ja palautti kaavaluonnoksen uudelleen valmisteluun.

Toivon että kaavasuunnittelija ja päättäjät nostaisivat kunnia-asiakseen kaupunkiluonnon merkityksen. Kaavoissa pitäisi huomioida paljon paremmin puiden merkitys ja kaupunkiluontoa tulisi vaalia ja lisätä.

Onnistunut kaavoitus on alueen merkityksellisten ominaisuuksien säilyttäminen, kukkiva hevoskastanja, ihmiset penkeillä sen varjossa, lasten leikki kastanjoiden kanssa ja hernekertun ja peipon laulu keskellä kaupunkia. Näitä menetämme, kun valitsemme betonin. Vielä voimme valita toisin.

Mietteitä muutoksesta tai muutoksentarpeesta

Sain pitkän koskettavan kirjeen, jossa pohditaan asumista, luonnonläheisempää elämäntapaa, luonnon parantavaa vaikutusta ja erilaisia vaihtoehtoja tai vaihtoehdottomuutta. Kiitos kirjeen lähettäjälle tuntojensa jakamisesta! Moni kipuilee samojen asioiden parissa. 

Ohessa on otteita kirjeestä, pitkä postaus tästä silti taas tuli. Koetin taas kuvilla vähän keventää. Lihavoin tärkeitä kohtia.

Vinkkini ja vastaukseni löytyvät lopusta.

**

Otteita kirjeestä: Luin juuri uudelleen kirjasi Irti oravanpyörästä. Toisinnäkijän päiväkirja odottaa seuraavana. Haen kirjoistasi laajennusta ajatuksiini, että osaisin nähdä asioita hiukan toiselta kantilta kuin mitä oma pääni tarjoilee. Se olisi jälleen tarpeen, sillä olen tekemässä muutoksia elämässäni.

Kevät oli apeaa aikaa, kaipasin aivan valtavasti pois kaupungista. (...) Olen nauttinut olostani mökillä. Raikas ilma, luonnon tuoksut, se miltä erilaiset säätilat tuntuvat, linnunlaulu ja pesäpönttöjen asukkaat, oravaperhe, jäniksenpoikanen, illalla laskeutuva hiljaisuus... on ollut niin hyvä olla, että on tehnyt fyysisesti kipeää lähteä käymään kaupungissa. (...) Nautin jokaisesta timoteitä kasvavasta peltopläntistäkin, sellaisesta "hoitamattomuudesta", mitä isommissa kaupungeissa ei juuri ole, kun kaikki halutaan rakentaa täyteen ja siistiä kliiniseksi ja tylsäksi. (...)

Haluan suunnata kauemmas oravanpyörästä, minun kohdallani ja ympäristössäni lähinnä kulutuksen oravanpyörästä. Olen huomannut, että tämä muutos on välttämätön, jos ja kun haluan vähentää kulutustani. Kun lähiympäristö koostuu kaikenlaisista kaupungin kulutusmahdollisuuksista, läpi kaupungin vedetyt moottoritiet saavat tuntemaan oloni kuin karsinassa olevaksi eläimeksi, ja on liikaa aikaa, tulee kulutettua muutakin kuin välttämättömyyksiä vaikka miten yrittäisi sitä välttää.

Maaseudulla kulutusmahdollisuudet ovat varsin rajalliset, mikä sopii paremmin kuin hyvin. Siellä korostuu muunlainen sisältö elämälle kuin täällä. (...) Autottomuus ja ajokortittomuus rajaa liikkumistani, ja se vaikuttaa myös siihen millaiselta paikalta voin hankkia asunnon, jotta pääsen vielä hyvin kulkemaan minne on tarpeen kulkea. Toivoisin kovasti sellaista onnenpotkua, että löytäisin edullisen asunnon mahdollisimman luonnonkauniilta paikalta.

(...) Kirjoitit Irti oravanpyörästä -kirjassasi kuin minun elämästäni, kun kerroit miltä elämä tuntuu maalla ja miltä se tuntuu kaupungissa. Minä en todellakaan ole aamuvirkku, mutta maalla (siis mökillä) unirytmini tasaantui hetkessä ja aloin herätä virkeänä ja iloisena aamuisin. Kaupungissa en herää virkeänä saati iloisena koskaan, en mihinkään aikaan. Kaupunkiympäristössä on minulle selvästi jotakin masentavaa ja ahdistavaa, sillä on kuin suurin osa voimistani olisi imetty minusta pois. Mökillä tällaisesta voimattomuudesta ja apatiasta ei ole tietoakaan. Luonnolla on valtavan suuri elvyttävä vaikutus.

(...)

Millaista olisi asua paikkakunnalla, josta ei tunne ketään, eikä ole sellaisia luontaisia keinoja luoda uusia suhteita kuten opiskelu- tai työpaikka? Enää en edes jaksa miettiä tuollaisia. Minun on päästävä täältä pois, ja kaikki järjestyy kyllä tavalla tai toisella. Kaipaan hyvin vähän ihmisten seuraa, ja läheiset ihmiset pysyvät mielessäni ja puhelimessani (useimmiten tekstiviesteinä) hyvin vaikken heitä juuri tapaisikaan, mutta luontoa tarvitsen joka päivä tai voin huonosti. Ja sitä huonovointisuutta on jatkunut nyt jo aivan liian pitkään. Joskus on vain aivan pakko uskaltaa.

(...) Suomessa oppii yliarvostamaan tuttua ja turvallista. Luovuus ja toisenlaiset ratkaisut ovat harvinaisia. Luen joka ainoan jutun minkä suinkin näen ihmisistä, jotka ovat valinneet asua ja elää jollakin tavalla toisin kuin enemmistö. Olen usein miettinyt, miten paljon suomalainen sosiaaliturva kahlitsee ihmisten ajattelua, myös minun, niin hyvä kuin se onkin. Voisiko pelko ottaa riskejä, kohtuullisen pieniäkin, johtua osaltaan siitä, että on totuttu sosiaaliturvan auttavan joka käänteessä? On huolestuttavaa, että moni tekee tai joutuu tekemään päätöksiä sen mukaan, miten se vaikuttaa sosiaaliturvaan. Minäkin mietin vuokra-asuntoa etsiessäni miten se vaikuttaa asumistuen saantiin, ja entä sitten jos asumistuen tasoa lasketaan, kuten välillä jo joidenkin puolueiden toiveissa oli. Haluaisin olla riippumattomampi siitä, minkä verran valtio kulloinkin päättää sosiaaliturvaa maksaa. (..)

Tällä kaikella haluan varmaan sanoa jotakin sellaista, että mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa? Meillä on hyvä elämä, terveyttä ja riittävä toimeentulo, ja haluamme pitää tämän turvallisuuden niin tiukasti, että emme uskalla tehdä yhtään mitään. Ja sanottava on, etten minä tälle mitenkään immuuni ole itsekään, ja se ottaa niin vietävästi päähän.

Haluan vielä sanoa sanasen kateudesta. Se kertonee meille jotakin siitä mitä pidämme, tai kuvittelemme pitävämme, tärkeänä. (...) Mistä olen ollut jollekin kateellinen esimerkiksi viimeisten 20 vuoden aikana? Kaikki kateuden kohteeni ovat liittyneet luontoon. Siihen, että joku näkee ja kuulee omalta kotipihaltaan lintuja ja tähtitaivaan, läheisteni lintuhavaintoihin, hiljaisuuden kokemuksiin. Niistä minä olen ollut kateellinen, en mistään muusta. Eikö se kerro jotakin siitä, mihin suuntaan minun kannattaa lähteä?

Kirjoitan tätä ajatusteni virtaa paljolti selvittääkseni ajatuksiani, mutta haluan jakaa tämän kanssasi, koska tiedän myös sinun ajatelleen tällaisia asioita elämässäsi. (...)

Tästä tuli kovin pitkä vuodatus. Voi miten kaipaisin kuulla sinusta taas kirjan muodossa! Sinulla on raikas tapa ajatella, näet asiat vähän toisin kuin moni muu. (...) Kiitos vielä kerran kirjoistasi. Hain ne kirjastosta henkiseksi tuekseni jo ennen kuin varmasti tiesinkään mitä varten niitä tulen tarvitsemaan. Intuitio on jännä juttu. Kun katson aikaa taaksepäin, huomaan, että sitä olisi pitänyt kuunnella paljon enemmän kuin kuuntelin. (...) Minulla on taipumusta elää liian helposti toisen ehdoilla, (...) kuuntelematta itseäni tarpeeksi. Siksi onkin ollut niin paljon helpompaa elää nyt yksin ja vihdoin kuunnella enemmän itseään. Välillä kyllä edelleen hieman pelottaa kuulla, mitä oikeastaan haluan. Tekee kipeää huomata haluavansa jotakin, mikä on vähintään vaikeaa ellei mahdotonta saavuttaa. Se, mitä tässä kirjeessä tulevaisuudekseni kaavailin, on jo paljon eteenpäin nykyhetkestä. Kauempana kaupungin humusta, lähempänä luontoa. Ehkä ajatukset matkan varrella kirkastuvat. On luotettava, että niin käy, ja löydän tien jatkaa eteenpäin.

Kuumana kesäyönä kaupungissa, pääskysten kirskunaa kuunnellessa,

XX

Vastaukseni:

Tässä erilaisia sekalaisia ajatuksia sen mukaan mitä itse kukin haluaa kokeilla, toivottavasti näistä on apua.

Kaikkeen ei tarvita alkuinvestointia. Luonnonläheinen asuminen onnistuu monilla eri tavoin.

Eikä Kansaneläkelaitosta tai asumistuen myöntäjää tarvitse pelätä. Sinne voi ottaa suoraan yhteyttä ja kertoa muuttoaikeistaan ja kysyä millaisena asumistuki säilyy jos muuttaa.

Parhaassa tapauksessa ei joutuisi olemaan sosiaaliturvan varassa vaan voisi luoda elämäntavan joka ei ole niin rahasta riippuvaista.

Netti on täynnä vaihtoehtoja, mutta tässä muutamia hakusanoja, joita kannattaa googlata ja sen perusteella ideoida edelleen hakutuloksia ja erilaisia asumisratkaisuja.

Ystävyyden majatalo 
Gaijan luomukylä 

http://elämäntarkoitus.fi/

https://www.workaway.info

ynnä muita on loputtomiin...

Tässä on vuosien takaa Usein Kysytyt Kysymykset -osiosta yksi vastaukseni:

Miten köyhä irrottautuu oravanpyörästä?

Yksi tapa on itse etsintäkuuluttaa sopivaa asuntoa ja elinympäristöä. Kukaan ei ole ajatustenlukija. Maaseutu on täynnä maajusseja ja maajussittaria, jotka voisivat tarjota asumuksen auttavaa käsiparia vastaan. Moni tarvitsee mökilleen vahtia ja vanhukset mökkitalkkaria tai kodin hengetärtä. 

Tässä on muutama valokuva vanhoista lehdistä. Näitä soveltamalla voi loihtia omannäköisen ilmoituksen joka saattaa poikia mitä vaan. ;)

 

Kotiliedestä vuodelta 1941.

Kotiliesi 1946.

Muuttoaikeita pohtiessa, kannattaa suunnata nykyisen elinympäristönsä luontokohteisiin. Kannattaa jättää lompakko vallan kotiin, tarkoituksella karttaa ostoskeskusten humua ja suunnata kulkunsa – ja huomionsa – eri suuntiin kuin yleensä. Luontoa löytyy kaupungissakin ihan vaikka sadevesikourun alta sammaleina, täytyy vain virittäytyä oikealle taajuudelle. Eläimet liikkuvat kaupungissa öisin. Yökävelylle? 

Kaupungissa on esimerkiksi puutarhapalstoja ja luontopolkuja, kansalaisaktiivisuuden kautta voi vaikuttaa esimerkiksi kaupunkiluontoon kaavoituksen kautta ja mielipidekirjoituksin tai vaikkapa puiston siivoustempauksin. Jokainen voi olla itse tuomassa luontoa kaupunkiin ja olla puhumassa sen puolesta. Se voi tuoda elämäntarkoituksen juuri niillä sijoilla jossa nyt olet. (Kateutta ei kannata kohdentaa edes luontohavaintoihin. Kateus lähtee egosta, sen ääni ei anna rauhaa.)

Jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan. Maaseutu tai kaupunki - kahtiajako tai mustavalkoinen ajattelutapa johtaa usein ahdistukseen.

Joustava elämänasenne sen sijaan helpottaa. Aina ei tarvitse muuttaa fyysisesti asuinpaikkaa, sen kun muuttaa omia ajatuksiaan ja asenteitaan.

Ollakseen vapaa, ei tarvitse olla yksinäinen omantienkulkija, kaikki me kaipaamme lähimmäisenrakkautta.

Parhaimmillaan suomalainen sosiaaliturva voi vapauttaa ihmisten ajattelua. Itsestä on kiinni suostuuko passiiviseksi. Olen elänyt vuosikausia ilman sosiaaliturvaa kitkutellen todella pienillä tuloilla. Olisin niin kiitollinen, jos saisin pientäkin sosiaaliturvaa esimerkiksi kansalaispalkan muodossa. Se helpottaisi suunnattomasti elämää. Antaisin takaisin yhteiskunnalle kaikkea oppimaani hyvää - mitä nytkin koetan tehdä saamatta pennin killinkiä - joutumatta miettimään mistä seuraavan roposen tienaan.

Vapaus ei löydy rahastakaan. Vapaus on mielentila joka syntyy päätöksestä.

Kokeile vaikka ihan tässä ja nyt, sano itsellesi: ”Olen onnellinen ja vapaa.”

Simsalabim!

Sinä olet.  💚

Puut tarvitsevat kulttuurillista arvostamista

Mielipidekirjoitukseni tämän päivän Nokian Uutisissa.

Siuron Knuutilassa kaadettu lehtikuusi oli yli 120 vuotias ja vasta kasvunsa alussa.

Kohta 21.-27.8. vietetään valtakunnallista puunhalausviikkoa. Teemaviikon tarkoitus on kehottaa ihmisiä halaamaan puita osoittaakseen, että he arvostavat omaa lähiympäristöään ja muistuttaa viherympäristöjen merkityksestä.

Vuosien ajan minulle rakkaita maamerkkejä Nokialla olivat rautatieaseman valkopoppelit - Suomen suurimmat – ja niiden seurana kasvaneet isot kuuset ja koivut, niistä kivenheiton päässä puuksi kasvanut vanha hortensia ja saman pihan tuuhea vaahterarivistö, huoltoaseman edessä kasvava violetti verivaahtera ja Siuron Knuutilan suurenmoinen lehtikuusi. Kaikkia näitä puita halaisin, jos voisin, mutta niitä ei enää ole. Kaikki olivat hyvässä kasvussa olevia hienoja puuyksilöitä, silti ne kaadettiin. Valkopoppeleita ei edes tutkittu etukäteen. Puiden kaadon syyksi esitettiin turvallisuus ja koska alue haluttiin ”siistiä”.

Puunhalausviikonjärjestäjät innostavat ihmisiä halailemaan vaikka isolla porukalla myös satavuotiaita puuvanhuksia Suomen itsenäisyyden juhlavuonna. Mistä näitä satavuotiaita puita enää löytää, kysyn vaan. Kyllä hakemista on. Miksi tsaarinajoilta saakka kasvanut Knuutilan yli 120-vuotias, täysin terve, puu piti kaataa? Yli sataan vuoteen se ei ollut ollut kenenkään tiellä. Lehtikuusi voi kasvaa jopa tuhat vuotiaaksi kestävän puuaineksensa ansiosta. Puun kaatamisessa on ollut iso työ. Joku oli nähnyt kovasti vaivaa pätkiessään sen niin lyhyiksi pätkiksi, etteivät erikoispuuta kaipaavat puusepätkään pysty sitä hyödyntämään.

Skotlannin Perthin maakunnassa on alue jota kutsutaan Big Tree Countryksi. Se on kuulu suurista puistaan. Ne ovat luoneet ympärilleen taloudellistakin elinvoimaa. Suuria puita matkustetaan katsomaan kaukaa. Keski- ja Etelä-Euroopassa puita tuetaan metallirakennelmin ja sidotaan toisiin puihin tai rakennuksiin kiinni. Puiden halutaan pysyvän pystyssä, niitä rakastetaan. Suomessa vanha puu kaadetaan varmuuden vuoksi: ”Siinähän voi olla lahovikaa.” Puun tutkiminen ei montaa kymppiä maksa. Suomesta puuttuu puiden kulttuurillinen arvostaminen.

On kurjaa, että ihmiset eivät saisi ajatella liikaa, vaan pitäisi olla kiltti ja alistua toisten siistimisinnolle ja sulkea silmänsä kaikelta vahingolliselta mitä ympärillä tapahtuu, muuten leimautuu ”puunhalaaja-viherpiipertäjäksi”, vaikka kyse on sielunsa kuuntelemisesta ja luonnon arvostamisesta.

Seuraavana kaatovuorossa ovat kuulemma Souranderintien vanhat kuuset ja koivut. Jossain on päätetty, että tiestä pitää tulla tammikuja. Sitäkö asukkaat todella haluavat? Liekö näitäkään kaadettavaksi aiottuja puita porattu ja tutkittu. Punaiset pisteet puiden kyljissä kertovat, että kohta surraan taas. Käykää halaamassa ja ihailemassa näitä puita kun vielä voitte.

Kaupunkiluonto katoaa, ellei jokainen yritä pitää huolta sen säilymisestä. Kiitos kaikille, jotka näette vaivaa kaupunkipuiden pystyssä pitämiseksi ja viheralueiden säilyttämiseksi turhan toimeliaiden puunkaatajien työpaineisissa puristuksissa. Luonnon ja puiden puolustaminen ei ole täällä pohjoisen junttilassa aina helppoa, mutta se on suurta viisautta.

Aikamatkalla: kohtuudesta kohtuuttomuuteen ja takaisin

Tästä tulee poukkoileva tajunnanvirta-aasinsilta-postaus. Minun piti kertoa vain Annikinkadun korttelissa pidetystä pienimuotoisuudesta tilaisuudesta, jossa keskustelimme Kohtuudesta. mutta visiitti Tampereelle synnytti liikaa ajatuksia ja tunteita. Tarina paisui.
(Blogin päivityksessä/asettelussa oli teknisiä vaikeuksia, sorry.)

En ole asunut Tampereella 16 vuoteen. Ei ikinä uskoisi. Muistot ovat niin voimakkaita. 

Tamperelainen-lehdet (otteet ohessa) ovat 47 vuoden takaa.

Muutettuani Tampereelta olen asunut kahdessa paikassa: koillis-Hämeenkyrössä omakotitalossa ja nyt etelä-Hämeenkyrössä pikku torpassani. Kummastakin on noin 30 kilometriä Tampereen Keskustorille.
Näettekö? Tuolla maisemassa minä olen ja vilkutan teille. ;) 

Seuraan mielenkiinnolla mitä muutoksia on tapahtunut, kun käyn Tampereella. Edelleen tuntuu kuin kävisin ulkomailla vieraassa kulttuurissa. Kuinka olen voinut soljua siellä aikoinani niin suvereenisti?

Olin reilusti etuajassa, joten lähdin Annikinkadulta kävelylle katsomaan vanhoja tuttuja maisemia. Asuin muinoin lähinurkilla.

Osmonmäellä on ihastuttava sataviisi vuotias puisto. Korkealta näkee mm. Tuomiokirkon.

Tammelassa oli useita umpikortteli puutaloryhmiä, jonka keskellä oli piha. Moni näistä tuhoutui 1918 sisällissodassa sekä talvisodan lentopommituksissa. Kuva on vuodelta 1930.

Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto

Osmonmäellä on laulu/esiintymislava (ks seuraava kuva), josta otin tämän kuvan Tammelantorin suuntaan.

Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto

Kävelin kohti Armonkalliota. Kuljin näitä kuvien reittejä vuosien ajan kesätöihin Rauhaniemeen Koukkuniemen vanhainkotiin.

Menin ihan änkäksi.

Olen kulkenut tästä sen sadat kerrat. Seisoin kartan keltaisen tähden kohdalla ja mietin mitä ihmettä on tapahtunut. Minne kaupukiluonto oli kadonnut?

Muistin paikan tällaiseksi. Kaappasin Google Mapsista vertailukuvia (vuodelta 2011). 

Nyt sama paikka näytti tältä. (vrt. ainoastaan koivut jätetty pystyyn)

Ennen.

Jälkeen.

Ennen.

Jälkeen. 

Mitähän ikinä noiden talojen asukkaat mahtavat tuntea ja miettiä, kun heidän elinympäristönsä on tuhoutunut? Mittasuhteet eivät tule kuvista näkyviin. Tämä on val-ta-van kokoinen monttu.

Ennen.
Puiden välistä pilkottaa hiukan tehtaan punaista seinää.

Nyt. 
Jaa niin minkä puiden? Missä maa?

”Kun maata ja sen rikkauksia käytetään antamatta mitään tilalle, seuraa kaikenlaista tuhoa, kuolemaa ja luonnonkatastrofeja. Mikäli osoittaisimme maalle sen ansaitsemaa kunnioitusta, tuhot eivät olisi niin pahoja.”  -Bear Heart

Ennen kerrostalot oikealla olivat puiden suojissa.

Nyt meluaitaa on korotettu, kun puut on kaadettu.

Ennen.

Nyt ei kahdeksankaan kaistaa riitä.

Armonkallio sai nimensä siitä, kun Tampereen keskustaa asemakaavoitettiin 1800-luvun lopulla ja köyhät joutuivat muuttamaan kalleilta tonteilta pois. Kaupunki antoi köyhille raha-avustuksia ja kaavoitti kunnallistekniikaltaan ja muilta asumisolosuhteiltaan heikomman työläiskaupunginosan ja antoi sinne muuttaville viisi ensimmäistä vuotta vuokratonta ”armonaikaa”. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto

Kuntia velvoittavat monimuotoisuuden säilyttämisen määräykset paikallisista suojeluohjelmista EU-direktiiveihin...

Talvelta 2011. Puut lepotilassa.

Nyt.

 

"Kadonneen maiseman ikävöinnille on olemassa nimikin. Solastalgia. Se kuvaa eksistentiaalista tuskaa, jonka ympäristön muutos (kuten ilmastonmuutos, kaivos tai avohakkuu) ihmisissä aiheuttaa. Nostalgia tarkoittaa sananmukaisesti koti-ikävää. Se on melankoliaa, jota tunnetaan kun kaivataan rakkaaseen kotimaahan tai menneisyyteen. Solastalgia on tuskaa, jonka ihminen tuntee silloin, kun hän on kotona, mutta kaikki ympärillä muuttuu ja katoaa. Solastalgialla on suora vaikutus ihmisten terveyteen."

Ote kirjastani Toisinnäkijän päiväkirja.

Rautaa sen ainoan suojaksi. Pienellä puulla on valtavan tärkeä tehtävä. 

”Katuvalot eivät voita kuutamoa, paperimassatapetit eivät voita kalliota, kankaat eivät voita kukkia.

Missä on yhteiskunnan moraali? Missä on ihmisten etäisyys väkijoukoista, oma ajattelu ja mietiskely? Mikä on tarpeellista ja mikä välttämätöntä? Yhteiskunta koostuu ihmisistä. Sen sijaan että ihmiset muokkaisivat yhteiskuntaansa, on jouduttu tilaan, jossa yhteiskunta muokkaa ihmistä.”
- Tom Hodkinson

Maisema etelään rautatieasemalle 2011.

Sama kohta viisi vuotta myöhemmin.

Yritän katsella tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. En halua osallistua tähän tuhoon. Keksimme varmasti paremmat tavat elää, jos vain pysähtyisimme ajattelemaan ja koettaisimme katsella asioita laatikon ulkopuolelta. 
Kun ympäristö on tällainen, on vaikea nähdä kiitollisuuden aiheita. Kun tuntee (alitajuisesti ainakin, jos ei tietoisesti) surua ja huolta, elämisestä tulee haasteellista. Pelot ja masennus muuttuvat normeiksi. On tärkeää tietoisesti keskittyä ilonaiheisiin, pitämään itsensä vireänä ja hyvä energia elämässään.

Vuosi 1969. Naurattais, jos ei itkettäis. Samaa taidetaan ihmetellä tänäkin päivänä - jäljistä päätellen.

Miellyttäviä nämä muutokset eivät ole. Mutta ehkä kaiken voi kääntää positiiviseksi ajattelemalla, että tästäkin taas havahduin lisää ja yritän entistä enemmän muuttua toivomaani suuntaan.

Harjoittelen elämään paremmin. Harjoittelen elämään paremmin sopusoinnussa arvojeni kanssa. Harjoittelen rauhan tuomista elämääni. Harjoittelen elämän vaalimista

Olen äärimmäisen huolissani siitä mitä teemme itsellemme ja luonnolle, mutta yritän olla lannistumatta negatiivisten ajatusten alle. Kun olen onnellinen, jaksan paremmin yrittää vaikuttaa siihen, että muutoksia tulisi. Emme ole yksin. Yhdessä voimme muuttaa kaiken, jos vain tarpeeksi tahdomme niin.

Oli parempi palata Osmonpuistoon.

On ihanaa kun jotkut asiat pysyvät muuttumattomina - tai kasvavat entistä verrattomammaksi.

Suunnattomia ilon aiheita tuottavat tutut, vankistuneet kaupunkipuut, yllättävät kaupunkiluontohavainnot ja paikat, jotka tuntuvat kuin eivät olisi muuttuneet yhtään.
Kuka noin ylös on kiivennyt pönttöä ripustamaan?! 

"Laskelmien mukaan kaupungin viherympäristö tuottaa takaisin satakertaisesti siihen sijoitetut rahat. Mielenterveyden parantumista puistokävelyiden ansiosta tai puiston kykyä varastoida hiiltä ei ole vielä kyetty laskemaan." - Liisa Tyrväinen ja Kalevi Korpela Luonnosta terveyttä onnistuneella kaupunkisuunnittelulla 

Menneisyys, kulttuurihistoria ja vakiintuneet asiat tuovat jatkuvuutta ja turvallisuutta.  

Pikkuruinen Annikin kivikioski on rakennettu 1920-luvun alussa. Kioski toimi vielä 1980-luvulla. Olin noin kymmenen vanha, kun vielä ostin täältä pennin nallekarkkeja. Laitoin 20 pennisen tiskiin: ”Koko rahalla nallekarkkeja.” Oliko rikkaampaa fiilistä.

Kioski on tunnettu nimillä ”Santran kioski” ja ”Mamman kioski”. Vaikka kioski oli pieni kooltaan, sinne kerrotaan mahtuneen jopa kaksitoista juomakoria. Sota-aikaan kioskissa myytiin saksalaista tupakkaa, salmiakkia, poltettua lakritsia, omenan paloja ja kuivattuja porkkanoita. 
Nykyään kioski on adoptoitu Pirkanmaan maakuntamuseolta.
Googlaa "adoptoi monumentti", jos etsit uutta harrastusta ja haluaisit hoitaa muinaisjäännöstä tai vanhaa rakennusta.

Kioskin takana on 1920 valmistuneet ja 1990 Tampereen asuntomessuille peruskorjatut siniseksi maalatut puu-Tammelan asuinrakennukset. Tien toisella puolen on ainoa Tammerkosken itäpuolella säilynyt kokonainen puukortteli, Annikin puutalokortteli.

Puutalokortteli haluttiin purkaa kaupungin toimesta. Kansalaisvaikuttamisen ansiosta kortteli viimein pelastui, mutta tiukkaa teki. 
 Meillä on niin kummia päättäjiä että ihmetellä täytyy.  (Annikinkadun historiaa)

Kansalaisilla on oikeus ja velvollisuus kantaa vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan ja elinympäristönsä laadusta. Jos asukkaat eivät kerro ajatuksistaan, eivät suunnittelijat ja päättäjät (selvästikään!) ymmärrä miten asiat koetaan.

Arkkitehdin pohdintaa vuodelta 1969.

Tapaaminen oli tässä vanhassa pesula + huussirakennuksessa (jossa on ollut 16 reikää!) jonne on remontoitu viihtyisät kokoustilat. Vain pieni porukka oli saapunut paikalle. 

Ai? Ne Paasikiventiellä huristaneet tuhannet autoilijat eivät kiirehtineetkään tänne keskustelemaan kohtuudesta...

 Mikä on hyvinvoinnin kokonaisuus?

Mikä on talouden tehtävä ja mihin sitä tarvitaan?

Tarvitaan monipuolista/moniäänisempää talouskeskustelua ja talouspoliittista päätöksentekoa, joka auttaisi oivaltamaan, että talouskasvun tavoittelusta on itse asiassa tullut epätaloudellista. Vaihtoehdoista ei ole pulaa, niitä on jo olemassa, mutta yksipuolisen keskustelun takia mahdolliset konkreettiset politiikkatoimenpiteet ja ratkaisuvaihtoehdot jäävät pöytälaatikoihin.

BKT:n kasvuun tähtäävä politiikka on menettänyt kykynsä ratkaista taloudelliset ja ekologiset ongelmat. Menneinä vuosikymmeninä talouskasvu on nostanut meidän kaikkien elintasoa. Talouskasvulla on vahva yhteys ympäristöongelmiin. Tietyn aineellisen elintason jälkeen hyvinvointi on ennen kaikkea sosiaalista ja psykologista. Suomen kaltaiset hyvinvointivaltiot ovat umpikujassa. Irtautuminen kasvuriippuvuudesta onnistuu, kun tehdään tarpeeksi mittavia yhteiskunnallisia uudistuksia.

Pieni ekologinen jalanjälki palvelee perustarpeita, iso tai suuri ekologinen jalanjälki palvelee haluja.

Tapaamisesta jäi hyvä mieli. Vielä on ihmisiä, joiden tarpeet ovat vaatimattomia, joilla on kansalaistaitoja ja joilla on rauhallinen ja hyvä olo itsensä kanssa.

Hedelmäpuu ja perhoskukkia. Talventörröttäjiksi jätetyt kukat tarjoavat ruokaa linnuille.

Lukemista kohtuutaloudesta, mm.:

• Talouskasvun jälkeen, Maria Joutsenvirta, Tuuli Hirvilammi, Marko Ulvila & Kristoffer Wilén
• Talous ja demokratia – ratkaisuja Suomesta ja muualta maailmasta,Jaana Airaksinen, Outi Hakkarainen ja Tove Selin
• Onnen aikoja rajallisella planeetalla, maksuton e-julkaisu
• Kohtuutalouden ratkaisut, maksuton e-julkaisu (pdf latautuu)