Tukalat paikat

Laitoin tänä aamuna vesipumpun päälle täyttääkseni sammakkoallasta. Altaan vedenpinta on laskenut haihdunnan seurauksena näillä helteillä ja haluan varmistaa, että nutipäillä on kaikki hyvin. Pumppu ottaa vetensä järvestä ja pitää matalaa hurinaa. Olen silmä kovana seurannut aiheutuuko siitä häiriötä rannalla eläjille. Ei ole aiheutunut. Esimerkiksi sorsat ovat aivan pumpun vieressä vedessä, vaikka pumppu käy. Kun asensin pumppua keväällä, laulujoutsenemo ei edes päätään nostanut siipensä alta, vaikka olin noin 60 metrin päässä pesästä touhuamassa. On valtaisan riemukasta ja huojentavaa voittaa eläinten luottamus.

Altaan täyttö kestää jonkun aikaa, joten rupesin leikkaamaan sireenistä kuivia oksia ja tuoksuttelin samalla parhaillaan kukkivia kukkia. Hetken päästä rannalta kuului räkimistä ja sylkemistä. Menikö pumppu tukkoon järvikasvillisuudesta? Jäät toivat veneväylälle ison ruokolautan, mutta en ole ryhtynyt toimiin sen rantauttamiseksi vielä, koska odotan joutsentenpoikasten kuoriutumista ensin. Toinen vaihtoehto pumpun sähinälle oli liian matala vesi. Maanantaiaamuisin järven vedenpinta on matalimmillaan, kun yläjuoksulla oleva tehdas ei juoksuta viikonloppuisin vettä. Ehkä pumppu hori ilmaa letkustoon?

Tällaisia ehdin miettiä, laitoin oksasakset taskuuni ja suuntasin kohti rantaa, kun samassa kuului joutsenen varoitushuuto. Voi ei, pelästyivätkö ne nyt pumpun outoja ääniä?

Kun pääsin saunan nurkan taakse katsomaan, selvisi heti, että ei se ollut pumppu ollenkaan. Äänet olivat joutsenen! Koirasemo oli valtavana siivet levällään torppaamassa rannalla uiskentelevaa saukkoa! Pesä oli tyhjä. Naaras oli parhaillaan pitämässä taukoa hautomisesta ja koiras oli yksin pesää puolustamassa ja hiukan hätää kärsimässä. Saukko on iso ja nopea. Joutsen lensi lyhyitä matkoja saukon perässä, sähisi ja koetti antaa kyytiä. Mutta aina on olemassa riski, että saukko kaartaa pesälle toista kautta. Saukko oli varmasti tullut rannalle sammakkojen perässä, mutta miksei siinä muutama munakin maistuisi, jos kohdalle sattuisi. Siinä samassa naarasjoutsen ehti paikalle ja laskeutui veteen pesän viereen. Se oli kuullut koiraan huudon.

Yhdessä ne muodostivat esteen pesän eteen. Saukko katosi korkeaan kasvillisuuteen. Hetken päästä kun tilanne oli rauhoittunut (etten aiheuta toimillani lisähärdelliä), hain kameran ja otin tämän kuvan. Emot ovat siinä edelleen valppaina (pesä vasemmalla). Joutsentenpoikasten pitäisi kuoriutua aivan näinä päivinä. On se ollut harrasta hautomista ja vartioimista. 

 

Minulla on teoria siitä, että eläimillä on oma sisäinen kalenterinsa ja vuodenkiertonsa, jota ne noudattavat ja tämä saukkohavainto vahvisti tätä olettamustani. Viime keväänä oli ihan samanlainen joutsenten ja saukkojen kohtaamisepisodi. Saukot kiertävät samaan aikaan vuodesta tietyt reviirinsä paikat ja muistavat muun muassa missä ja milloin sammakot kutevat. Talvella kierretään toisenlaiset paikat kuin syksyllä tai keväällä. Siksi saukonpoikaset seuraavat emoaan niin pitkään, että niille ehtii siirtyä toimintakulttuuri ja tärkeät selviytymiskeinot.  

Oravaemo oli seuranani, kun istuin terassilla tätä muistoa tallentamassa. Emo kävi ensin sadevesitynnyrillä juomassa ja sitten se kiipesi yläpuolelleni varjoon lepäämään. Kattoparru tuntui varmasti mukavan viileältä vatsaa vasten. Emolla on vielä osittain talviturkki ja se on imettäväinen (kuvassa erottuu nisä) eli on silläkin rankkaa. Helle verottaa entisestään voimia. Tulisipa sade!

  

Koskettava kohtaaminen yön pimeydessä

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ukkosti. Tuntui karmivalta: lokakuussa ukkonen? Heräsin jyrähdykseen ja nousin kiireen vilkkaa repimään töpseleitä pistokkeista. Muutenkin on ollut merkillisen lämpimiä öitä, välillä jopa + 12 astetta. On pitänyt hieroa silmiään ja varmistaa, ettei näe unta.

Eilen ja toissayönä oli sitten pakkasta kunnolla ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta syyskuussa olleita hallaöitä. Täytyy syödä kasvihuoneesta viimeiset viinirypäleet ennen kuin pakkanen hiipii sinnekin. Sadevesitynnyreistä pitää aamuisin muistaa rikkoa jää, että linnut ja oravat pääsevät juomaan.

Ukkosyönä satoi 28 millimetriä vettä, tuli kaatamalla välillä. Kun heräsin aamulla viiden jälkeen, menin ulos yön pimeyteen juomaan teetä. Lähistöltä kuului kiljuntaa, jollaista en ollut ennen kuullut. Hetken ajattelin että ääni kuului lehtopöllölle. Lintuja on erilaisia persoonallisuuksia, joten niillä on varmasti erilaisia äänialojakin ja eri ääniä erilaisiin tilanteisiin. Pian tajusin, että kuului ääni mille eläimelle hyvänsä, se ei ollut tavallista yhteysääntä, vaan huutajalla on hätä, se oli vähän kuin itkua. Kävelin pihassa paikallistaakseni tarkalleen äänen suunnan. Kiljahdukset tulivat taajaan, sekunnin kahden välein. Huutaja oli periksiantamaton ja sitkeä eikä pitänyt taukoja. Ääni ei vaihtanut paikkaa vaan kuului rannasta samasta paikasta, jolloin oli helppo arvata, että eläin oli kiikissä melko lähellä sijaitsevassa metsästäjän kanu-loukussa. Kiskoin kumisaappaat jalkaani ja lähdin taskulampun kajossa märkään ja pimeään selvittämään tilannetta.  

Kun pääsin loukulle, siellä oli pienehkö eläin, joka juoksi häkissä minua vastaan ja tuhisi! Ei siis paennut toiseen nurkkaan kuten villieläimet yleensä vaan ilahtui jonkun tulosta. Se oli tämän kesän saukonpoikanen! Voi ressua sentään. Se oli vielä pieni kooltaan ja litimärkä sateesta. Saukko on tietysti vesieläin ja veteen sopeutunut vettähylkivällä turkillaan, mutta eihän loukussa pääse lämpimikseen liikkumaan vaan se oli joutunut kyyhöttämään paikoillaan. Ehkä huutaminen oli auttanut sitä pysymään lämpimänä, mutta energiavarantoja huutaminen ja stressi olivat kuluttaneet varmasti riippumatta siitä, että se oli saanut syödäkseen loukun syötin. Päästin tietysti saukon pois. Nostin loukun reunaa ja saukko vilahti silmänräpäyksessä pimeyteen ja vapauteen.

Minulle jäi tietysti kova huoli sen kohtalosta. Kauanko se oli ehtinyt olla loukussa ja huutaa? Energiavarastot ovat elintärkeitä, kun talvea lähestytään, niitä ei saisi yhtään menettää. Loukkuun päädyttyään se on joutunut eroamaan emostaan. Emolla ja poikasella on hyvin kiinteä suhde melkein vuoden ajan poikasen syntymästä. Poikanen on täysin riippuvainen emosta opetellessaan vasta saalistamaan ja tunnistamaan reviiriään ja maailmaa. Poikanen oppii uimaankin vasta 2-3 kuukauden ikäisenä emon opettamana. Emo luotsaa poikaset ensimmäisen talven ja jäisen kauden yli ja näyttää sulapaikat ja selviytymisen tapoja.  

Saukkojen reviiri voi olla kymmenien kilometrien laajuinen. Täytyy toivoa, että poikanen oli jo oppinut kulkemaan tietyillä tutuilla alueilla ja osaa seurata hajuposteja johon emo ennen pitkää palaa. Toivon tietysti, että emo oli jäänyt lähistölle odottamaan ja seuraamaan tilannetta ja niille tuli onnellinen jälleennäkeminen. Onhan se ollut kärsimystä emollekin kuunnella toisen itkua voimatta tehdä mitään.

Saukko on rauhoitettu ympäri vuoden, joten en tehnyt mitään väärää kajotessani toisen loukkuun. Lisäksi ilmoitin asiasta pyydyksen haltijalle. Onneksi kyseessä ei ollut heti tappavat raudat. Katiskoissa pitää olla aina kalterit nieluissa etteivät saukot huku niihin.

Saukko kuuluu niihin moniin eläinlajeihin, jotka ovat olleet sukupuuton partaalla metsästyksen takia. Ei kerran vaan kahdesti. Kun rauhoituksesta luovuttiin ensimmäisen kerran, saukot metsästettiin uudestaan sukupuuton partaalle. ”Hyvinpä” oli mennyt metsästäjillä opit jakeluun. Nyt saukot ovat olleet rauhoitettuja vuodesta 1974. Luonnonsuojelu on pelastanut saukot.

Saukonpoikanen on ollut mielessäni tuon tuosta viime päivät. Toivottavasti se löysi emonsa. Se oli niin luottavainen ja suloinen. Ennen kaikkea se ei ollut lannistunut ja antanut periksi. Pienessä saukossa eli toivo, että kun tarpeeksi yritän ja huudan, joku tulee minut pelastamaan. Toivoa ei saa ikinä menettää.

Tässä on kuva eräältä keväältä, kun saukot -oletettavasti emo ja edellisvuoden poikanen- vipeltävät jäällä eteenpäin etsien seuraavaa sulapaikkaa.