Tukalat paikat

Laitoin tänä aamuna vesipumpun päälle täyttääkseni sammakkoallasta. Altaan vedenpinta on laskenut haihdunnan seurauksena näillä helteillä ja haluan varmistaa, että nutipäillä on kaikki hyvin. Pumppu ottaa vetensä järvestä ja pitää matalaa hurinaa. Olen silmä kovana seurannut aiheutuuko siitä häiriötä rannalla eläjille. Ei ole aiheutunut. Esimerkiksi sorsat ovat aivan pumpun vieressä vedessä, vaikka pumppu käy. Kun asensin pumppua keväällä, laulujoutsenemo ei edes päätään nostanut siipensä alta, vaikka olin noin 60 metrin päässä pesästä touhuamassa. On valtaisan riemukasta ja huojentavaa voittaa eläinten luottamus.

Altaan täyttö kestää jonkun aikaa, joten rupesin leikkaamaan sireenistä kuivia oksia ja tuoksuttelin samalla parhaillaan kukkivia kukkia. Hetken päästä rannalta kuului räkimistä ja sylkemistä. Menikö pumppu tukkoon järvikasvillisuudesta? Jäät toivat veneväylälle ison ruokolautan, mutta en ole ryhtynyt toimiin sen rantauttamiseksi vielä, koska odotan joutsentenpoikasten kuoriutumista ensin. Toinen vaihtoehto pumpun sähinälle oli liian matala vesi. Maanantaiaamuisin järven vedenpinta on matalimmillaan, kun yläjuoksulla oleva tehdas ei juoksuta viikonloppuisin vettä. Ehkä pumppu hori ilmaa letkustoon?

Tällaisia ehdin miettiä, laitoin oksasakset taskuuni ja suuntasin kohti rantaa, kun samassa kuului joutsenen varoitushuuto. Voi ei, pelästyivätkö ne nyt pumpun outoja ääniä?

Kun pääsin saunan nurkan taakse katsomaan, selvisi heti, että ei se ollut pumppu ollenkaan. Äänet olivat joutsenen! Koirasemo oli valtavana siivet levällään torppaamassa rannalla uiskentelevaa saukkoa! Pesä oli tyhjä. Naaras oli parhaillaan pitämässä taukoa hautomisesta ja koiras oli yksin pesää puolustamassa ja hiukan hätää kärsimässä. Saukko on iso ja nopea. Joutsen lensi lyhyitä matkoja saukon perässä, sähisi ja koetti antaa kyytiä. Mutta aina on olemassa riski, että saukko kaartaa pesälle toista kautta. Saukko oli varmasti tullut rannalle sammakkojen perässä, mutta miksei siinä muutama munakin maistuisi, jos kohdalle sattuisi. Siinä samassa naarasjoutsen ehti paikalle ja laskeutui veteen pesän viereen. Se oli kuullut koiraan huudon.

Yhdessä ne muodostivat esteen pesän eteen. Saukko katosi korkeaan kasvillisuuteen. Hetken päästä kun tilanne oli rauhoittunut (etten aiheuta toimillani lisähärdelliä), hain kameran ja otin tämän kuvan. Emot ovat siinä edelleen valppaina (pesä vasemmalla). Joutsentenpoikasten pitäisi kuoriutua aivan näinä päivinä. On se ollut harrasta hautomista ja vartioimista. 

 

Minulla on teoria siitä, että eläimillä on oma sisäinen kalenterinsa ja vuodenkiertonsa, jota ne noudattavat ja tämä saukkohavainto vahvisti tätä olettamustani. Viime keväänä oli ihan samanlainen joutsenten ja saukkojen kohtaamisepisodi. Saukot kiertävät samaan aikaan vuodesta tietyt reviirinsä paikat ja muistavat muun muassa missä ja milloin sammakot kutevat. Talvella kierretään toisenlaiset paikat kuin syksyllä tai keväällä. Siksi saukonpoikaset seuraavat emoaan niin pitkään, että niille ehtii siirtyä toimintakulttuuri ja tärkeät selviytymiskeinot.  

Oravaemo oli seuranani, kun istuin terassilla tätä muistoa tallentamassa. Emo kävi ensin sadevesitynnyrillä juomassa ja sitten se kiipesi yläpuolelleni varjoon lepäämään. Kattoparru tuntui varmasti mukavan viileältä vatsaa vasten. Emolla on vielä osittain talviturkki ja se on imettäväinen (kuvassa erottuu nisä) eli on silläkin rankkaa. Helle verottaa entisestään voimia. Tulisipa sade!

  

Pieniä hetkiä ja kulttuurisokkeja

Yksi tämän kesän monista kohokohdista oli kun päädyin pienelle lammelle, joka sanankuvainnollisesti kuhisi sammakon toukkavaiheen nutipäitä. Niitä oli tuhansia ja taas tuhansia. Nutipäät etenivät vedessä pitkinä juonteina aaltoillen vedessä edestakaisin. Letkat ilmeisesti myötäilivät veden virtauksia ja kerrostumia joita ihmissilmä ei erota. Olin iloinen nähdessäni nutipäiden kukoistavan.

Oli kuuma päivä. En ole koskaan ollut kovin innokas uimari. Otin kengät pois, käärin lahkeeni, istuin laiturille ja laitoin jalkani veteen. Nutipäät tulivat saman tien maistelemaan jalkojani! Se oli ihmeellistä ja suloisen tuntuista. Jalkojani ei näkynyt vedestä välillä ollenkaan. Oli kuin minulla olisi ollut mustat saappaat, jalkani olivat niin peittyneet nutipäistä! Niiden pienet ympyriäiset suut ja ihon maistelu oli rentouttavaa. Oli hienoa saada katsella nutipäitä niin läheltä. Nutipäät saivat itse valita tulevatko ne luokseni vai eivät - ja ne totisesti tulivat.  

Kesän kohokohtia.

Kun tunteja myöhemmin palasin kotiin ja istahdin terassille, tunsin hetken päästä kylmänkostean nenän nilkassani. Orava oli millissä kiinni ja haisteli jalkojani hyvin kiinnostuneena. Hetken päästä tuli toinen orava ja sama toistui. Jokin jaloissani veti oravia magneetin lailla luokseen. Oravat olivat tavallista rohkeampia. Nutipäiden oli täytynyt jättää jokin tuoksu jalkoihini, joka vaati oravilta lähempää tutkimista. Voi vaan ihmetellä eläinten aisteja ja miettiä, mikä nutipäiden tuoksussa niin valloitti.

**

Kuuntelin Brysselinkonetta, jossa aiheena on kaivosteollisuus, suosittelen kuuntelemaan. Haastateltavana on Suomen Luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija biokemisti Jari Natunen. Hänen mukaansa sähköautovisio ja akkumineraalihype ei ole kestävää. Jos tarkoitus on vaihtaa kaikki autot sähköautoihin, pelkästään niiden rakentaminen täyttää länsimäisen ihmisen hiilidioksidipäästöt. Jos ostat auton, jossa on Terrafamen nikkeliä, niin pelkkä yhden auton nikkeliannos aiheuttaa 50 tonnia vaarallista ongelmajätettä, joka pystyy pilaamaan vuodeksi miljoonan kuution järven. "Nikkeliannoksia" on tarkoitus luoda miljoona vuodessa. Eli 50 miljoonaa tonnia läjitetään Saimaan Vuoksen vesistön ja Oulujoen vesistön vedenjakajalle ja sieltä ne tulisi vuotamaan vesistöihin tuhansia vuosia. Määrät ovat niin isoja, että hyvinkin pienikin osa jätteistä pystyy saastuttamaan alapuolisen vesistön kokonaan hyvin pitkiksi ajoiksi, jos tämä suunnitelma toteutetaan. Kysymys on äärimmäisen vakavasta asiasta.

Pahimmillaan Suomen koko maapinta-alasta on ollut kaivosvarauksia 16 %, se vaihtelee 10–15 % välillä. Varaus ei tarkoita sitä, että joku haluaisi etsiä koko alueella malmia vaan käytännössä samalla rahalla saa 1 500 km2 tai 2 000 km2 (eli 0.6 % koko Suomen saa maapinta-alasta muutamalla tonnilla) niin jotkut on ottanut niitä ja mainostavat pörssissä, että heillä on tuhansien neliökilometrien malminetsintävarauksia.

Yhdessä kohtaa haastattelua Natunen lausuu totuuden, joka on tahattoman hauska: ”Kaivosyhtiöt etsivät tällaisia rajamaita joissa on vähän asutusta, tyhmät ihmiset ja helpot viranomaiset. Sillä tavalla Suomi on ehkä houkutteleva.”

Jättäisin ehkä-sanan pois. Tyhmät ihmiset ja helpot viranomaiset pätee moniin muihinkin ympäristöasioihin, ei vain kaivoksiin. 

**

Esimerkiksi lintuinfluenssan leviäminen turkistarhoilla. Valtio tukee eläintenrääkkäystä ja epäeettistä toimintaa kymmenillä miljoonilla euroilla vuosittain. Näiden epäkohtien lisäksi tiedossa on riski, että lintuinfluenssa voi muuntautua turkistarhoilla ja vaarantaa muitakin eläimiä (mm. ihmisiä). Mitä tekee viranomainen? Sen sijaan, että viimein vedettäisiin johtopäätös, että turkistarhaus kielletään monin tavoin haitallisena, moraalittomana ja ongelmallisena Riistakeskus päätti myöntää luvan liki kymmenentuhannen lokin, kesykyyhkyn, räkättirastaan ja varislintujen tappamiseen keskellä pesimäkautta. Niin käsittämätön päätös kuin olla voi!

Tässä näkyy suomalaisten ”erityinen luontosuhde” ja ”helppojen viranomaisten terve suhde” luontoon. Päätös tappaa syyttömiä, kärsiviä luonnonvaraisia lintuja on vähän sama kuin koronapandemiassa olisi päätetty tappaa tartunnan saaneita ihmisiä, jotta tauti ei leviäisi eteenpäin toisiin ihmisiin. Ihmisten ongelmallinen käytös (mm. siipikarjateollisuus, turkistarhaus ja elinympäristöjen tuhoaminen) on sairauden syy. Virukset leviävät helpommin, kun eläimet ovat stressaavissa oloissa.  

**

Ihminen on valitettavan ymmärtämätön ja tuhovoimainen eläin. Todistan sitä tässä kotikulmillakin. Monimuotoista ja elinvoimaista luontoa hävitetään ja tilalle tuodaan siirtomaata ja rakennetaan köyhää, rumaa ja pilaantunutta ympäristöä. 

Mitä monimuotoisempia ja luonnontilaisempia elinympäristöt ovat sen paremmin eläimet (siis myös ihmiset) voivat. Jokainen eliö tarvitsee omanlaisia ominaisuuksia elinalueeltaan. Mitä vaihtelevampia ja yhtenäisempiä luonnonalueita on sen parempia edellytyksiä ne tarjoavat moninaisille eri lajeille. Kun ihminen jatkuvasti levittäytyy ja tuhoaa luonnonvaraisten eläinten elinympäristöjä, tasapaino rikkoutuu. Eläimet joutuvat kilpailemaan asuinalueista ja ravinnosta. Monet lajit, jotka vaatisivat rauhaa, häiriintyvät. Jos ne eivät pysty sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, ne kuolevat. Ne lajit, jotka jotenkin sopeutuvat, kärsivät jatkuvasta stressistä. Ne joutuvat elämään oloissa, joita eivät ole itse valinneet. Samalla tavalla kuin ihmisillä myös toisilla eläimillä jatkuva stressi aiheuttaa sairauksia ja kehon puolustusjärjestelmän heikkenemistä. Eläimet ovat helpommin alttiina saalistajille ja häiriöille jolloin esimerkiksi pesiminen heikkenee ja selviytymisen mahdollisuudet vähenevät entisestään. Sitä on luontokato.

Eläimet sairastuvat herkemmin, tartuttavuus lisääntyy ja koska eläimet ovat pakotettuja elämään ihmisten lähellä erilaisten pandemioiden riski kasvaa. Koronapandemian olisi pitänyt opettaa meille, että ihminen sahaa omaan nilkkaansa tuhotessaan, muuttaessaan ja saastuttaessaan elinympäristöjä ja pitäessään eläimiä teollisina tuotteina. Luonto pärjää parhaiten, kun emme tee sille mitään. Jos vahinkoa on jo aiheutettu, vahingollinen toiminta on lopetettava ja koetettava korjata mitä korjattavissa tai ennallistettavissa on. 

**

Sain maailmanloppua maalailevan tekstarin, jossa luki, että ”olemme menossa kiihtyvää tahtia kohti kolmatta maailmansotaa. Mitä tehdään kun tulee se Iso paukku? Säteily leviää kaikkialle, ihan jokaiseen puutarhaan. Ei ole puhdasta ruokaa sen jälkeen…”

Niin, jos näin käy, mitä sitten tapahtuu? Me kuollaan. Mitä sitten? Me voidaan kuolla viikon sisällä punkin tai verenmyrkytyksen takia, huomenna hirvieläinkolariin, ensi vuonna halvaukseen tai päättää vaikka itse päivämme jos siltä tuntuu. Kaikki kuolevat, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Ihminen on ansainnut kohtalonsa. Lähinnä minua surettaa syytön luonto. Se tarjoaa meille kaiken ja kohtelemme sitä niin epäreilusti. Luonto selviytyy tavalla tai toisella se on varmaa, mutta olisi hienoa, kun se voisi kukoistaa. Ihminenkin voisi nauttia siitä, kun ymmärtäisi vaalimisesta sen verran.

Maailmassa tapahtuu paljon ikävää ja pahaa, mutta sitä ei tarvitse jäädä märehtimään tai murehtimaan. Sydämessä voisi kantaa vihaa, mutta ei se kannata. Elämässä on paljon hyvää ja pahaa. Kannattaa keskittyä hyvään. Tärkeintä on elää omien arvojensa mukaan ja toimia paremman maailman puolesta. Pienet asiat ovat suuria ja ne täyttävät monia unelmia ja toiveita.

**

Se synkistä aiheista. Tässä vähän kevyempää kamaa:

Heinäkuussa kävelin ystäväni kanssa Nokian keskustassa. Vastaamme tuli vanhempi nainen, joka katsoi minua suoraan silmiin. Aistinko hänessä yksinäisyyttä? Hymyilin hänelle ja tervehdin. Hän tervehti ja hymyili varovasti takaisin. 

– Tunsitko sä tuon rouvan? ystäväni kysyi.

– En, vastasin.

– Mutta kun sä tervehdit sitä, ystäväni ihmetteli.

– Niin, kun meidän katseet kohtasivat. Tuntui ihan luonnolliselta moikata.

– Ei täällä Nokialla tuntemattomat tervehdi toisiaan, ystäväni totesi.

– No nyt tervehti, naurahdin.

Jäin tapani mukaan pohdiskelemaan tätä jälkeenpäin. Olen amerikkalaisen isäni tytär ja oppinut epäsuomalaiseen tapaan moikkaamaan vastaantulevia. Emme ole yksin täällä. Pieni hymy tai tervehdys luo hyvää energiaa helposti. Se voi olla toiselle harvinainen tai tärkeä asia. Tunnelma muuttuu heti paremmaksi. Hetkestä tulee merkityksellinen, kun tajuamme oman elämämme ja pienten tekojen arvon. Menettää monia kivoja kohtaamisia, jos kulkee yksitotisena.  

Tampereella piipahtamisesta on toisenlaisiakin kokemuksia. Minullahan ei ole älypuhelinta, joten jos en löydä jotain paikkaa, pysäytän ihmisiä ja kysyn neuvoa. Monet marssivat ilmeettöminä ja mitään reagoimattomina ohitseni. Ihmettelin mikä heitä vaivaa, kunnes tajusin, että valtaosalla on nappikuulokkeet korvillaan eivätkä he edes huomaa, että heitä koetetaan lähestyä! Aistit on täysin suljettu ulkomaailmalta (onko se ainoa konsti selviytyä kaupunkielämästä?). Minusta se on huvittavan järkyttävää. Jotkut huomaavat ottaa kuulokkeet pois ja sanovat: ”kato netistä”. Lähtöoletus on että kaikki omaavat ”äly”puhelimen.

Ei tarvitse matkustaa ulkomaille kokeakseen kulttuurisokkeja. Elämä on kummallista tässä ja nyt.

**

Mielestäni parhaat luontokuvat ovat sellaisia, joissa eläimet eivät ole varuillaan ja häiriintyneet kuvaajasta vaan elävät normaalia elämäänsä.

 

Laulujoutsenille syntyi alkukesästä viisi poikasta. Kun ne kasvoivat tarpeeksi, emot veivät niitä laajemmalle reviirinsä alueelle eikä niitä näkynyt viikkoihin. Paikkoja vaihdellaan tarpeen mukaan. Havaitsin joutsenet muutaman kerran vilaukselta korkean järvikasvillisuuden seasta. Silloin poikasia oli enää neljä. Mietin pitkään ja hartaasti, mitä yhdelle poikaselle oli mahtanut tapahtua. Olisiko joku eläin saalistanut sen? Joutsenemot ovat kuitenkin niin tarkkoja ja varovaisia ja pystyvät tarvittaessa antamaan kovan vastuksen ja puolustuksen. Pari viikkoa sitten joutsenperhe saapui takaisin pesäpaikalleen ja ne ovat viihtyneet tässä taas päivittäin. Mitä huomasinkaan? Poikasia oli kuitenkin viisi! Miten hyvä mieli siitä tuli ja osoitti jälleen ihmisen havaintokyvyn puutteellisuuden.

Huokaisin onnesta. Kaikki on hyvin. Ja tässä minä olen. Ihminen joka 20 vuotta sitten hakemalla hain laulujoutsenia, että näkisin niistä edes vilauksen jossain kaukana. Nyt me elämme täällä yhdessä ja olen voittanut joutsenten luottamuksen. Vastoinkäymiset voi voittaa ja elämän sopusoinnun voi löytää. Kaikki on mahdollista.

Maailmassa on valtavasti hiljaista kauneutta, joka edellyttää vain hidastamista, pysähtymistä ja rauhoittumista.

 

Kesälukemista

Kesäkuu on ehtinyt jo näin pitkälle! Elän hengessäni vielä jotenkin toukokuussa tai keväässä, kun oli niin pitkään viileää. Kurpitsoiltakin sai vasta pari päivää sitten ottaa harsot pois. Yöt ovat olleet ennätyspitkään nollan tuntumassa.  

Toukokuussa sain seurata sääksen saalistusta lähietäisyydeltä. Avasin ulko-oven ja lintu kaarteli yläpuolellani puiden latvojen korkeudella. Jähmetyin paikoilleni ja jäin ihailemaan. Iso lintu kaarteli veneväylän yllä hetken ja syöksyi kalan perään noin 30 metrin päästä minusta. Sääksi sai suht isokokoisen särkikalan, veikkaan lahnaa tai säynävää.

Aina kun sääksi on saanut kalan, se lentää pienen matkan ja sitten ravistaa itsestään veden pois. Yleensä olen nähnyt veden ravistuksen kiikareilla tai kameran zoomilla. Tällä kertaa sääksi oli niin lähellä, että jopa kuulin sulkien kahahduksen ja vesipisaroiden tippumisen.

Nämä kuvat on vuosien takaa arkistojen uumenista.

 

 

Action-kuvaa ravistuksesta.

 **

Toukokuussa sain tekstiviestin: ”Juuri eilen ajattelin sinua, kun luin kirjaa, jossa kerrottiin viivästyneestä alkionkehityksestä näätäeläimillä, hylkeillä ja metsäkauriilla.”  Oli hauskaa ja mitä hienoin kohteliaisuus tulla ajatelluksi sellaisesta.

Jos joku miettii mitä viivästynyt alkionkehitys tarkoittaa niin sitä, että tietyillä lajeilla kiima ja parittelu ajoittuu kesään (yleensä heinäkuun paikkeille). Syntyneet varhaisalkiot jäävät naaraan nesteen täyttämään kohtuun syksyksi, talveksi ja kevääksi ja vasta noin 8-10 kuukauden kuluttua niiden kehitys jatkuu. Esimerkiksi kärppien paritteluaikana on saattanut olla hyvä myyrävuosi, mutta seuraavana vuonna ei olekaan. Tai päinvastoin: parittelun aikaan on voinut olla huono myyrävuosi, mutta seuraavana onkin parempi. Ulkoiset tekijät siis muokkaavat sitä, montako kohdunseinämään kiinnittyneistä alkioista kehittyy poikasiksi, loput tuhoutuvat.

**

Huhtikuussa katselin Ylen tv-uutisia jossa kerrottiin, että peli on menetetty, mitä tulee jäätiköiden sulamiseen ja merenpinnan nousuun.  Olin ihan varma, että nyt alkaa tulla erikoislähetyksiä syyskuun 11. päivän tapahtumien tyyliin. Mutta hyvä kun ehdin hengähtää, niin uutinen oli ohi. Se oli ikään kuin ilmoitusluontoinen asia vaan. Seuraavaksi käsiteltiin ensi-iltaan tulevaa Sissi-keisarinna-elokuvaa kaksi kertaa kauemmin. Voi pyhä jysäys. Ei ole huolen häivää. Ihminen on kelvoton otus. Sama meno jatkuu ja yltyy vaan, vaikka mitä mullistuksia tulisi. Onneksi minulla ei ole lapsia. Ihminen jos mikä tarvitsisi viivästyneen alkionkehityksen. Saisi aikaa miettiä onko elämisen edellytyksiä.

**

Huhtikuussa istuin terassilla lukemassa, kun läheltä kuului kahahduksia. Yritin paikallistaa, mistä ja kenestä ääni kuului. Oravako siellä oli? Ei, vaan talvihorroksestaan herännyt sammakko! Sammakot ovat paikkauskollisia, joten päättelin, että tämä on sama kaveri joka asuu tässä talon ympäristössä. Sammakko tarkisti tutut paikkansa ja hyppeli vaahteralta ruusupensaalle, sadevesitynnyrille, raparperille ja sitten koitti yllättävä osuus: sammakko hyppäsi terassin rappuselle aivan viereeni ja äänteli. Miten riemullista ja ihmeellistä (ja kerrankin minulla kamera vieressä). Tuntui siltä kuin sammakko olisi tullut varta vasten moikkaamaan ja sanonut, että täällä sitä taas ollaan ja selvitty talvihorroksesta. Kökötimme siinä hiljaa lähekkäin muutaman minuutin iloisen kevään vastaanottamisen ja jälleennäkemisen hengessä. Sitten sammakon tuli vissiin liian kuuma. Sammakot hengittävät ihollaan(kin) ja kuivuvat helposti. Se jatkoi matkaansa terassin alle varjoon ja sieltä järvelle, jossa sen lajitoverit jo pitivät orgioita. 

Moi! Täällä taas ja seikkailut jatkuvat.

 **

Eräs kevään yllättävistä asioista tapahtui kasvihuoneessa. Huomasin, että kastelukannusta pilkotti kasvuharsoa, sitä mitä käytetään hallasuojauksiin. Oravat poikkeavat kasvihuoneessa silloin tällöin ja ajattelin, että orava on repinyt mukaansa harsoa pesäaineiksi. Harson palasia löytyy sieltä täältä pihaa milloin mihinkäkin kiinni juuttuneena, joten tuumin, että harson matka on tyssännyt naulan kantaan, josta kastelukannu roikkui. Annoin harson olla siinä, jos orava tulisi jatkamaan nykimistään ennemmin tai myöhemmin. Seuraavana päivänä harso oli vaihtanut paikkaa. Kastelukannun sisään! Sieltä pilkotti myös sammalta. En voinut uskoa silmiäni, mutta totta se oli. Orava oli päättänyt rakentaa pesänsä kastelukannuun!

Onhan se kolo sekin, kun asiaa katsoo eläinten silmin. Alkuun ajattelin, että orava on tehnyt vain päivälepopaikan itselleen, että ei kai se poikaspesää siihen tekisi. Kun näin, että orava poistui paikalta, kävin varovasti koputtamassa kastelukannuun, että kopiseeko se onttouttaan. Ei kopissut, se oli täynnä pesätarpeita ja sieltä kuului pientä ininää! Poikaset olivat jo siellä! Voi ihmettä.

Hetken hihiteltyäni, huolestuin. Pesäpaikan valinta oli huono, sillä kannun alapuolella on vesitynnyri. Siinä on kansi, mutta se istuu huonosti (lue vanha postaukseni kasvihuoneessa majailevan sammakon seikkailuista ko. tynnyrissä) ja oravanpoikaset tunnetusti tutkivat joka paikan, kun tulee maailmalle lähdön aika. Virittelin tynnyriin lisää oksia turvaksi ja laitoin ison paksun pahvin tynnyrin päälle, ettei sinne kovin helposti eksyttäisi. Kävin usein tarkistamassa tilannetta. Koputin kohteliaasti saapuessani ja kurkistin kaukaa oven raosta. Jos emo oli siellä, se kurkisti takaisin kannusta ja minä peräännyin heti. Kävin kasvihuoneessa vain pikipäin, kun emo ei ollut siellä. Kannoin kasteluveden kauempaa kasvihuoneelle, etten menisi lähellekään pesää aiheuttamaan stressiä ja paniikkia tynnyrin kolistelulla.

Ehkä emo oli kyllästynyt palelemaan? Imettävän emon nisä näkyy.

Oravaperheellä täytyi olla hikiset paikat. Pelkästään kasvihuoneessa on lämmin, olla sitten  kastelukannussa tuplakuumana ja vielä turkit päällä... Onneksi kaikki järjestyi parhain päin. Pesä oli kasvihuoneessa parisen viikkoa. Sitten oravaemo oli varmaan todennut kuumuustilanteen kevään edetessä ja päätti siirtää poikaset. Kuinka satuinkin juuri silloin ulko-ovelle. Oravaemo juoksi pihapolkua minua kohti ja kuljetti poikaset turvaan saunanvintille.

Nyt olen seisoskellut saunan eteisessä ja kuunnellut vintiltä kuuluvaa rapinaa ja poikasten putputusta. Pian on tiedossa riemukkaita hetkiä, kun poikaset lähtevät tutkimaan lähiympäristöä.   

**

Juhannuspäivänä 24.6. tulee Ylen Ykköseltä klo 14.00 Simo Häklin Eloisa maailma -radio-ohjelma, jonka vieraana olen. Keskustelemme lintujen kielestä. Päivitän linkin tänne, kun juttu on kuunneltavissa Areenasta.

**

Hienoja luontohetkiä ja iloista kesää kaikille! 💚Muistakaa laittaa sadevesitynnyreihin ynnä muihin vesiastioihin oksia ja keppejä eläinten turvaksi ja kääntäkää tyhjät astiat ylösalaisin!

**

PS. Aiemmat kesälukemiset löytyvät täältä: 

2016

2017 

2018

2021

Sammakko, tikanheittoa ja viinaa

Eilen ulkona aamukahvin aikaan oli sankka usva, pakkasta oli vielä pari astetta (yöllä oli enemmän). Viitisenkymmentä räkättirastasta oli omenapuun juurella syömässä omenoita ja toistakymmentä naakkaa istui rannan haavoissa, kun rannalta kuului kummallinen rääkäisy. Se kuulosti kissanpoikasen valitukselta, muttei kuitenkaan ihan.

Ääni toistui kolme kertaa, jona aikana lähestyin rantaa varovasti koettaen paikallistaa äänen lähdettä. Kysyin: ”kuka täällä on?” Kukaan ei vastannut ääntelyin, mutta maassa parin metrin päässä minusta alkoi möyrintä.

Näkyykö ketään? Kyllä siellä joku on.

Muutaman sekunnin ajan koetin ymmärtää mitä näen. Maassa mongerteli jokin vaalea pötkäle. Ensin tuli mieleen jokin vaalea valtavan kokoinen toukka. Mutta se osoittautui sammakoksi! Sen kosteaan ihoon oli tarttunut keltaisia haavanlehtiä ja siksi se näytti aivan joltain muulta. Sammakko oli hidas kuin mikä, se oli puolijäässä. Sammakot ovat vaihtolämpöisiä ja ulkolämpötila vaikuttaa olennaisesti niiden elämään. 

Seurasin tilannetta ja mietin pitäisikö minun tehdä jotain vai olisiko parempi olla puuttumatta. Toisaalta sammakko oli huutanut(!). Minusta se oli hätääntynyt huuto. Sammakko oli rannalla ja tulkitsin sen pyrkivän järveä kohti, mutta järvenrannan vesi oli jo jäässä. Sammakoiden talvehtimisista tiedetään edelleen verraten vähän, mutta päättelin, että se saattaisi olla hakeutumassa järven mutapohjaan talvehtimaan tai hakiko se maaonkaloa?

Otin nopeasti valokuvia sammakosta mutten viivytellyt, ettei sammakko stressaisi ja kuluttaisi tärkeitä talven varalle keräämiään vararavintoja. Halusin selvittää, oliko kyseessä ruskosammakko (eli "tavallinen" sammakko) vai viitasammakko ja sen saa selville takajalan metatarsaalikyhmystä. Pullistuma tai kovettuma on sammakon työväline kun se kaivautuu maahan. Viitasammakolla pullistuma on isompi suhteessa varpaan pituuteen. Tulkitsin tämän ruskosammakoksi.

Menin veden äärelle ja rikoin jäähän reiän ja koversin paksulla oksalla rantamutaan väylää. Sitten otin kohtalon, eli jääkylmän kalikka-sammakon, omiin käsiini ja siirsin sitä 20 metriä länteen päin mutaväylän viereen. (Päättelin, että sellainen matka olisi vienyt jäiseltä sammakolta vähintään vuorokauden.) Siitä sammakko saisi itse päättää menisikö veteen vai pysyttelisikö kuivalla maalla. Naamioin sammakon kevyesti haavanlehdillä. Toivotin sille hyvää elämää ja toivoin tehneeni oikein.

Huom. ennen tätä siirto-operaatiota odotin, että pihalla liikkuvat varislinnut (naakat, harakat ja varikset) olivat lentäneet metsän taakse, jotten paljastaisi niille sammakon paikkaa.

Illalla kävin katsomassa: lehdet olivat paikoillaan, mutta sammakosta ei ollut jälkeäkään. Ehkä se oli mennyt jään alle horrostamaan?

Pieni ja hento ote. Hyvää talvihorrosta, Pikkuinen! 

Ja sitten vielä yksi hassu juttu. Otin käyttööni taas yhden niistä aitasta löytämistäni vuosikymmeniä vanhoista Tampella-paperilehtiöistä. Otan niistä aina päällimmäiset sivut pois, kun ne ovat ajan patinoimia ja likaantuneet. Mitä ensimmäisten sivujen alle olikaan kätkeytyneenä? Muistoja lapsuudesta!

Muisto ikuisista tikanheittokilpailuista (isoenoni vaimon veljen lastenlasten kanssa...), omaa käsialaani, ehkä vuodelta -79? Tikkataulu oli rannalla saunan takaseinällä (itse asiassa melkein samassa kohtaa mistä havaitsin sammakon). Kaiket illat me tikkaa jaksettiinkin heittää. Kivaa oli, vaikka minä hävisin melkein aina (siitä huolimatta että sain pienimpänä heittää puoli metriä lähempää).

Sitä mietin kuka tämän ostos/talouslistan on kirjoittanut. Luultavasti isoenoni Niilo. Makkara, lotto, kakut, pulla ja viina. Siinäpä tärkeimmät. Sellaista se aika oli.