Ikiaikaiset vaistot, uudet ratkaisut

 

Orava ymmärsi ajastimen tarkoituksen paremmin.

Odottamattomia yllätyksiä

Kesäkuun alussa heräsin aamuyöstä ukkosen jyrinään. Raottelin silmiäni miettien nousisinko ylös vai saisinko vielä nukuttua. Samassa salama välähti ja pamahti heti perään. Ukkonen oli ihan kohdalla, kauhistus! Jonkun ajan päästä ukkonen väistyi ja uskaltauduin kokeilemaan lukuvaloa: toimi. Ei ollut tullut sähkökatkoa eikä muuntaja hajonnut, niin kuin vuosien varrella on usein käynyt.  

Nukahdin ja heräsin monta tuntia myöhemmin. Laitoin teeveden kiehumaan ja menin ulos. Kun myöhemmin tulin sisälle, käynnistin tietokoneen, mutta yhteyttä internetiin ei muodostunut. Reitittimen valot eivät vilkkuneet. Ihmettelin, miten se saattoi olla rikki, kun se ei ollut edes seinässä ukkosen aikaan. Revin huhtikuusta lähtien töpselit seinistä, sillä tämä on niin ukkosherkkää seutua. Kun kiinnitin reitittimen samaan pistokkeeseen tietokoneen kanssa, laite alkoi toimia. Samassa tajusin, että pakastin eikä jääkaappikaan toiminut ja olivat olleet jo monta tuntia ilman virtaa. Siis osa pistokkeista toimi ja osa ei.

Ehdin juuri viritellä jatkojohdot toimivista pistokkeista kylmälaitteille, kun sähköyhtiön auto ajoi pihaan.

– Täällä on sähkövikaa, mies ilmoitti. – Muuntaja täytyy vaihtaa ja siitä aiheutuu parin tunnin sähkökatko.  

Muuntaja oli siis kuitenkin hajonnut, osittain. Menin äkkiä touhuamaan kaikkea tarpeellista ennen sähköjen katkeamista.

Sitten menin ulkotöihin. Muuntajan kimpussa työskentelevien sähköyhtiön miesten jutut kantautuivat korviini, kun oli tyyntä ja hiljaista.

– Aa-aa, apua! Kirosanoja… kohta joku lintu hyökkää kimppuuni, pylväästä kailotettiin.

Mitähän siellä tapahtui? Kaarteliko ruskosuohaukka pellon yllä. Ei kai mies sitä voinut pelätä?

Hetken päästä kuului taas huutoja:

– Helkkari, mikä täällä on! Kohta se hyökkää mun kimppuun! Hei, täällä on... oravanpoikasia!

Voi ei, tämä tietää vaikeuksia eläimille, huokaisin. Olin joitain viikkoja aiemmin huomannut, että muuntajasta törröttää oksia ja heiniä. Ylempänä sähkötolpan päässä oli pikkuvarpusen pesä ja tuumin olisiko toinen pikkuvarpunen voinut rakentaa alemmas muuntajaan, mutta nyt selvisi, että orava siis oli ollut asialla.

Kohta sähkömies käveli kohti pihakuustani ja kantoi oravanpesää lapiossaan. Poikasia oli ainakin viisi heinien seassa suloisella sykkyrällä. Aika isoja ja karvanpeittämiä, mutta vielä täysin avuttomia. Poikaset olivat hiljaa silmät kiinni ja koettivat olla huomiota herättämättömän näköisiä. Oli niillä aikamoiset koettelemukset. Ensin lähelle osunut salamanisku ja nyt sitten meni pesäpaikka. Muuntaja oli irrotettava ja laitettava uusi tilalle.

Mies olisi halunnut jättää pesän kuusen juurelle, mutta ohjeistin hänet viemään pesän takaisin pylväälle. Emon on väistämättä kuljettava pesälle pylvään juurelta, joten sieltä se löytäisi poikasensa varmuudella. Toisesta paikasta se olisi sattumanvaraisempaa. Mies totteli ja vei pesän sinne.  

Sitten oli vain odotettava ja seurattava kuinka kävisi. Pahaksi onneksi ukkosrintamia lähestyi kahteen eri otteeseen ja miehet joutuivat keskeyttämään työnsä siksi aikaa. Kastuisivatko poikaset? Hakisiko emo poikaset sillä aikaa, kun miehet olivat sadetta paossa autossa? Kauanko poikaset pärjäisivät ilman emon maitoa helteessä?

Muuntajan vaihtoon meni yhteensä neljä tuntia eikä emo mennyt sinä aikana pesälle. Asentajien autot olivat liian lähellä. Emot ovat niin tarkkoja, etteivät ne mene pesälle, jos pesän läheisyydessä on poikkeavaa. Kun autot lähtivät, varmistin miehiltä: hekään eivät olleet nähneet emoa.

Vaikka olin sydän sykkyrällä poikasten kohtalosta, ei minunkaan auttanut jäädä pesän lähelle seuraamaan tilannetta. En jäänyt edes kiikaroimaan mistään kauempaa vaan annoin rauhan. Eläimillä oli ollut jo tarpeeksi stressiä.

Arvelin poikasten olevan jo niin isoja ja painavia, että emolla olisi iso urakka niiden kantamisessa toiseen pesään. (Onneksi oravilla on aina varapesiä erilaisia yllättäviä tilanteita varten.) Emon täytyisi ehkä huilatakin välillä. Menin vasta puolentoista tunnin päästä katsomaan tilannetta. Voi onnea, pesä oli tyhjä!

Olisi ollut kiva tietää, minne emo poikaset kuljetti, mutta minun uteliaisuuteni tyydyttäminen on mitätön sivuseikka. Lähellä oli isokoloinen linnunpönttö ja lähikuusissa oravanpesiä, joten lähellä jossain oli rasittunut ja uupunut, mutta toivottavasti helpottunut perhe.

Kuva oravanpoikasista vuosien takaa. Muutaman viikon päästä muuntajan poikaset ovat tämän näköisiä ja tutkimusintoa täynnä.

  

Jos löydät pesän tai yksinäisen eläimen:

• Älä koske! Poistu paikalta ja jätä rauhaan. Emot jättävät poikaset pitkiksikin aikaa yksin ja poikaset pärjäävät hyvin. Esimerkiksi jänikset voivat käydä vain kaksi kolme kertaa vuorokaudessa imettämässä poikasiaan.

• Jos poikanen on pakosta siirrettävä (esim. on keskellä tietä), ohjaa turvaan koskettamatta. Poikasiin tai pesään ei saa koskea käsin. Jos on siirrettävä/nostettava, käytä kasveja, sammalta, käsineitä tai esim. lapiota. Älä siirrä pesää tai poikasta kauas vaan aivan minimaalisesti.   

• Pesän tai poikasen läheisyyteen ei saa jäädä katselemaan! Emot eivät tule, jos näkevät ihmisen kytiksessä.

• Ennen kuin teet yhtään mitään tai kosket mihinkään, kysy neuvoa luonnonvaraisten eläinten hoitoon erikoistuneilta eläinsuojeluneuvojilta tai luonnonvaraishoitajilta. Liian usein käy niin, että innokas auttaja menee kajoamaan täysin kunnossa olevaan poikaseen, joka johtaa hylkäämiseen. Turhat tragediat on vältettävissä, kun selvittää asioita ensin. Usein puuttuminen on turhaa (poikkeuksena vahingoittuneet eläimet). Auttamisenhalu on ihailtavaa, mutta on ymmärrettävä, milloin apua tarvitaan tai ei tarvita.

 

Tukalat paikat

Laitoin tänä aamuna vesipumpun päälle täyttääkseni sammakkoallasta. Altaan vedenpinta on laskenut haihdunnan seurauksena näillä helteillä ja haluan varmistaa, että nutipäillä on kaikki hyvin. Pumppu ottaa vetensä järvestä ja pitää matalaa hurinaa. Olen silmä kovana seurannut aiheutuuko siitä häiriötä rannalla eläjille. Ei ole aiheutunut. Esimerkiksi sorsat ovat aivan pumpun vieressä vedessä, vaikka pumppu käy. Kun asensin pumppua keväällä, laulujoutsenemo ei edes päätään nostanut siipensä alta, vaikka olin noin 60 metrin päässä pesästä touhuamassa. On valtaisan riemukasta ja huojentavaa voittaa eläinten luottamus.

Altaan täyttö kestää jonkun aikaa, joten rupesin leikkaamaan sireenistä kuivia oksia ja tuoksuttelin samalla parhaillaan kukkivia kukkia. Hetken päästä rannalta kuului räkimistä ja sylkemistä. Menikö pumppu tukkoon järvikasvillisuudesta? Jäät toivat veneväylälle ison ruokolautan, mutta en ole ryhtynyt toimiin sen rantauttamiseksi vielä, koska odotan joutsentenpoikasten kuoriutumista ensin. Toinen vaihtoehto pumpun sähinälle oli liian matala vesi. Maanantaiaamuisin järven vedenpinta on matalimmillaan, kun yläjuoksulla oleva tehdas ei juoksuta viikonloppuisin vettä. Ehkä pumppu hori ilmaa letkustoon?

Tällaisia ehdin miettiä, laitoin oksasakset taskuuni ja suuntasin kohti rantaa, kun samassa kuului joutsenen varoitushuuto. Voi ei, pelästyivätkö ne nyt pumpun outoja ääniä?

Kun pääsin saunan nurkan taakse katsomaan, selvisi heti, että ei se ollut pumppu ollenkaan. Äänet olivat joutsenen! Koirasemo oli valtavana siivet levällään torppaamassa rannalla uiskentelevaa saukkoa! Pesä oli tyhjä. Naaras oli parhaillaan pitämässä taukoa hautomisesta ja koiras oli yksin pesää puolustamassa ja hiukan hätää kärsimässä. Saukko on iso ja nopea. Joutsen lensi lyhyitä matkoja saukon perässä, sähisi ja koetti antaa kyytiä. Mutta aina on olemassa riski, että saukko kaartaa pesälle toista kautta. Saukko oli varmasti tullut rannalle sammakkojen perässä, mutta miksei siinä muutama munakin maistuisi, jos kohdalle sattuisi. Siinä samassa naarasjoutsen ehti paikalle ja laskeutui veteen pesän viereen. Se oli kuullut koiraan huudon.

Yhdessä ne muodostivat esteen pesän eteen. Saukko katosi korkeaan kasvillisuuteen. Hetken päästä kun tilanne oli rauhoittunut (etten aiheuta toimillani lisähärdelliä), hain kameran ja otin tämän kuvan. Emot ovat siinä edelleen valppaina (pesä vasemmalla). Joutsentenpoikasten pitäisi kuoriutua aivan näinä päivinä. On se ollut harrasta hautomista ja vartioimista. 

 

Minulla on teoria siitä, että eläimillä on oma sisäinen kalenterinsa ja vuodenkiertonsa, jota ne noudattavat ja tämä saukkohavainto vahvisti tätä olettamustani. Viime keväänä oli ihan samanlainen joutsenten ja saukkojen kohtaamisepisodi. Saukot kiertävät samaan aikaan vuodesta tietyt reviirinsä paikat ja muistavat muun muassa missä ja milloin sammakot kutevat. Talvella kierretään toisenlaiset paikat kuin syksyllä tai keväällä. Siksi saukonpoikaset seuraavat emoaan niin pitkään, että niille ehtii siirtyä toimintakulttuuri ja tärkeät selviytymiskeinot.  

Oravaemo oli seuranani, kun istuin terassilla tätä muistoa tallentamassa. Emo kävi ensin sadevesitynnyrillä juomassa ja sitten se kiipesi yläpuolelleni varjoon lepäämään. Kattoparru tuntui varmasti mukavan viileältä vatsaa vasten. Emolla on vielä osittain talviturkki ja se on imettäväinen (kuvassa erottuu nisä) eli on silläkin rankkaa. Helle verottaa entisestään voimia. Tulisipa sade!

  

Ilo irti valon määrän lisääntymisestä

Eräs ystäväni kysyi, kirjoittaako tätä blogiani useampikin henkilö. Ei, kuinka niin, kysyin ihmeissäni. Hän sanoi, että blogitekstit ovat välillä jotenkin erilaisia, niin hän ajatteli, että joskoos olisin valjastanut muitakin kirjoittajia tähän. Jos horoskooppeja uskoo, kala-ihmisen elämän sanotaan olevan liian syvä kuvattavaksi, joten ehkä tekstin vaihtelut kuvastavat erilaisia syvyystasoja(??). Tosiasiassa kirjoitan mitä milloinkin päähän sattuu pälkähtämään, erilaisten mielialojen mukaan. Jos jäisin liikaa analysoimaan ”tasalaatuisuutta”, jäisivät blogitekstit kirjoittamatta.  

Nyt on koettu oikein kunnon vanhan ajan talvi. Pakkasia ja lunta on piisannut. Valon määrä lisääntyy erityisen nopeasti nyt helmi- ja maaliskuussa. Sitä riemua riittää nyt juhannukseen asti, joten nyt kaikki ilo irti tästä upeudesta! Valon ja päivien pidentyminen olisi hyvä oikein todella tiedostaa ja arvostaa, ettei tule sitten kesän alussa ”yllätyksenä äkillinen pimeneminen”. Vuodenajat ovat todellinen rikkaus, mutta ei voi mitään, että kevättä sitä eniten aina odottaa. Merikotkia on muuttanut tästä yli ja ne ovat jo reviirejään varaamassa ja pesimäkauttaan aloittamassa. Ihmeelliseltä tuntuu.

Tammikuun puolivälin paikkeilla tänne pelmahti yli 180 urpiaisen parvi, hetken niitä oli noin 40–50 ja nyt lukumäärä on kasvanut yli 230:een. Urpiaiset ovat viihtyneet sekä puiden siemenillä että ruokintapaikalla. Lumihangelta erottaa missä puissa urpiaiset ovat käyneet. Koivun- ja lepänsiemenet ovat kuin kanelia olisi ripoteltu puuron/hangen päälle.  

Urpiaisten käyntikortti.

Ystäväni poikkesi kylässä ja näki ikkunasta kolme käpytikkaa ruokintapaikalla ja totesi ”anpeliivabl” (unbelievable= uskomatonta). Hän ei ollut ikinä nähnyt kolmea käpytikkaa samaan aikaan. Kun kerroin, että itse asiassa käpytikkoja on tässä välillä yksitoista samanaikaisesti, hän ei näyttänyt ottavan tietoa vastaan. Ehkä ajatus oli liian utopistinen ja meni yli hilseen. Hauskaa oli yhtä kaikki.  

Sitä tahtoo unohtaa, että tämä ei ole ihan ”tavallista elämää”. Kävin Tampereella viime viikolla ja voi huh huijaa sitä vilinää ja ihmisten kiirettä ja touhua. Ei näyttänyt kovin terveeltä, kaikki on keinotekoista ihmisten rakennelmaa ja tekeminen perustuu suorittamiseen ja kuluttamiseen. Olin niin onnellinen, kun pääsin illalla kotipihaan ja sain tuijotella ääretöntä tähtitaivasta ilman hälyä.

Piha on täynnä elämää ja mukavaa lintujen ja oravien ääntelyä. Tiaiset, punatulkut ja viherpeipot pitävät jo kevätääntelyitään ja käpytikat rummuttelevat. Urosoravat pitävät mukavaa putputustaan ja niiden kivekset ovat alkaneet kasvaa kokoa. Yksi päivä pilkoin koivuhalkoja, niin orava tuli yläpuolelleni haapaan. Ajattelin, että mahtaako se ärsyyntyä touhuistani vaan ei, se otti nokoset siinä kaiken kirveen mäiskeen ja puiden paukkeen keskellä. Käpersi päänsä kippuraan mahaansa kohti ja nukkui siinä oksalla puunrunkoa vasten kolmisen varttia eikä ollut touhuistani moksiskaan. Ehkä se pikemminkin laskelmoi, että haukka tai muu uhka ei uskalla tulla lähelleni. Tuli niin hyvä mieli oravan seurasta ja pelottomuudesta. Kai se oli kosiomenoissa väsähtänyt.

 

Oletteko katsoneet Ilveskuiskaajan? Se on nyt jo Areenassa nähtävillä. Ehkä ne taiteellisemmat osiot olisi voinut jättää pois (jossa Rantalaa esitetään hiukan erikoisesta näkökulmasta), niin dokumentti olisi ollut entistä vakuuttavampi ilvesten puolustuspuhe, mutta hienoja luonto-otoksia yhtä kaikki.

Ilveskuiskaajan ilveksiä on kuvattu jo niin monta vuotta, että ilvekset lienevät tottuneet liiketunnistinvaloihin ja kameroihin. Olen seurannut kuinka jänikset juoksevat itselleen tutuissa paikoissa ihmisten pihojen läpi välittämättä liiketunnistinvaloista. Voi kuvitella, että eläimet ovat kauhuissaan ensimmäisiä kertoja ne kokiessaan ja jähmettyvät valokeilaan tai pakenevat, kunnes oppivat, että valon päälle ja pois meneminen on vaaratonta. Minä en käytä pihavaloja, kun olen huomannut, että talitiaiset nukkuvat lamppujen yläpuolella talon katon rajassa enkä halua häiritä niiden yöunta. Eihän kukaan tykkää siitä, että räväytetään valot päin näköä kesken unien. Ja jos täällä olisi tunnistevalot, meno olisi kuin discossa. Käytän pihalla liikkuessani otsalamppua. Hanget ovat täynnään jänisten jälkiä. Kauniimpaa näkyä ei voi olla kuin tienoo, jossa näkyy villieläinten elämä. 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!