Ohessa mielipidekirjoitukseni Aamulehdessä. Se syntyi vastauksena Jaana Luorasen ja Taina Rajantin loistavaan kirjoitukseen lähiluonnon suojelusta ja kansalaisvaikuttamisen haasteista.
Olen viime aikoina huomannut kirjoittavani mielipidekirjoituksia yllättävän usein. Se ei ole ollut tietoista. Aina vain jokin asia jää vaivaamaan, ja teksti syntyy ikään kuin sisäisestä pakosta. Lähiluonto katoaa pala kerrallaan, enkä voi olla hiljaa. Jos me emme puhu, kuka puhuu? Käykää kommentoimassa! (Skrollaa sivua tarpeeksi paljon alaspäin, kommenttiosio on hämäävän alhaalla.)
**
Kuka puolustaa lähimetsääsi, jos et sinä?
Kiitos Jaana Luoranen ja Taina Rajanti erinomaisesta mielipidekirjoituksesta Onko lähiluonnon suojelu kansalaisvaikuttamisen varassa? (AL 4.10.) Kyllä on. Virallinen päätöksenteko ei huomioi luontoa riittävästi. Kirjoittajat viittasivat useisiin puistoihin ja luontoalueisiin, joissa asukkaiden ja kaupunkisuunnittelun välillä on ollut ristiriitoja. Esimerkkeihin voi lisätä vaikkapa Pyynikin, Kauppi-Niihaman ja Lempäälän ja Pirkkalan välisen metsäalueen nk. LemPi-metsän. 1960-luvulla suunniteltiin jopa moottoritietä Pyynikin päälle, mutta hanke torpattiin heräävän ympäristöliikehdinnän ansiosta. Aivan kuten Eteläpuiston tapauksessa, kansalaisvaikuttaminen toimii, kunhan sitä jaksaa harjoittaa loputtomasti joka ikisessä tapauksessa erikseen.
Tänä päivänä Kauppi-Niihaman yli 800 hehtaarin metsäaluetta nakerretaan pala palalta. Vuoden 2024 kuntalaisaloitteessa Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri ja kymmenen muuta järjestöä ja kansanliikettä esitti sen suojelua. Kaupunki tarjoaa kuitenkin vain suppeampia vaihtoehtoja: laajimmillaan 360 hehtaaria, suppeimmillaan noin 47 hehtaaria. Suojelu ei tarkoita alueen sulkemista, metsässä voisi edelleen harrastaa ja virkistäytyä, kun luonto vain huomioidaan. Tampereen luonnonsuojelualueohjelman luonnos julkaistaan marraskuussa, ja kaupunginhallitus päättää asiasta ensi keväänä. Ilman kansalaisten painetta päätös voi olla mikä tahansa.
Onneksi aktiiviset kansalaiset puolustavat myös LemPi-metsää ja kyseenalaistavat sitä uhkaavan Puskiaisten oikaisun välttämättömyyttä. Vastaavia tilanteita kohdataan jatkuvasti ympäri Pirkanmaata ja Suomea.
Kaavoitukseen vaikuttaminen vaatii rohkeutta. Kansalaisia kannustetaan osallistumaan, mutta kun he puolustavat luontoa ja merkityksellisiä elinympäristöjä, heidät leimataan helposti vastustajiksi ja vastarannankiiskeiksi. Jos kansalaiset eivät osallistu kaavoitukseen, lähiluonto häviää. Joku siis joutuu pakosta tekemään tätä työtä, jos haluaa säilyttää jotain arvokasta.
Kirjoittajat toteavat, että onneksi on olemassa "hulluja kansalaisia", jotka jaksavat uhrata aikaansa näiden monimutkaisten prosessien läpikäymiseen. Hulluus on suhteellista. Onko hullu se, joka puolustaa ainutkertaista luontoa vai se, jonka toiminta tuhoaa, aiheuttaa miljoonien laskut ja heikentää kaikkien hyvinvointia?
On hyvä muistaa, että päättäjät esimerkiksi kunnanvaltuustossa ja -hallituksessa sekä virkamiehet kaavoituksessa ovat ihan samanlaisia tavallisia pulliaisia kuin muutkin ihmiset. Ei heitä ole siunattu sen suuremmilla aivoilla. Usein he ovat liian kiireisiä muodostaakseen mistään selkeää kokonaiskuvaa. Sen vuoksi he nimenomaan tarvitsevat kansalaisia muodostamaan sen heille. Kaupungit sijoittavat miljoonia uusiin sairaaloihin, mutta ilmainen parantaja, lähimetsä, kaadetaan. Kansalaisten tehtävä on tarjota kuormittuneille päättäjille tietoa, jotta he voivat tehdä parempia päätöksiä.
Ongelmana on, että aktiivisia ihmisiä on aivan liian vähän. Valtaosa luottaa siihen, että se kuuluisa ”joku muu” puolustaa luontoa, samalla kun itse nauttii lähimetsissä. Luonnon tila on kuitenkin meidän jokaisen vastuulla. Riittää, että olet sinnikäs tavallinen ihminen, joka sanoo: EI, tämä metsä tai puisto ei katoa eikä joudu rakennustyömaan alle. Et tarvitse erityisosaamista. Jokainen voi auttaa omalla tavallaan.
Työ ei aina ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Voitto on jo se, että yrität etkä katsele vierestä. Tule mukaan puolustamaan lähiluontoa. Sinua tarvitaan.
.jpg)