Kolumni: Jokaisella on kyky tehdä elämästä merkityksellistä

Kirjoitin Elonkehä-lehteen 3/25 kolumnin, joten jaetaan se tänne blogiinkin. Lehti ilmestyi hiljattain ja sen teemana on ilo & suru. 

Elonkehä-lehti on syväekologinen kulttuurilehti, jonka tarkoituksena on edistää syväekologista tietoisuutta, elämää suojelevaa kulttuuria ja ekologisesti kestävää yhteiskuntaa ja elämänmuotoa sekä ylläpitää kriittistä keskustelua kestämättömästä kulutus- ja talouskasvuyhteiskunnasta, sen arvoista, ilmiöistä, rakenteesta ja seurauksista. 

Jotkut lehden artikkeleista ovat niin tieteellisiä että ne menevät minulta osittain ns. yli hilseen, mutta pääosin lehteä lukiessa kokee helpotusta, että onneksi on muitakin samalla tavalla ajattelevia. Tunnen olevani hyvässä samanhenkisten ihmisten seurassa, jotka rakastavat luontoa ja ymmärtävät, miten merkittävästi elintapojemme tulisi muuttua kestävän elämän mahdollistamiseksi. 

 

Jokaisella on kyky tehdä elämästä merkityksellistä

Tänä kesänä lupiinit ovat kukkineet ennätysmäisen pitkinä ja runsaina. Vieraslajit edustavat vain pientä osaa kaikista ihmisten aiheuttamista tragedioista, mutta ne ovat kouriintuntuvan läheisiä ja edustavat käytännön arjen surua. Lupiinikasvustot lähestyvät tiluksiani uhkaavasti ja minua huolettaa, kuinka vähän ponnistelemme alkuperäisluonnon puolesta.

Mielipidepalstoilla huudetaan apuun milloin ELY-keskusta, kuntaa tai luonnonsuojeluyhdistyksiä, mutta peiliin katsotaan vähän. Murheellista on sekin, että iso osa suomalaisista ei edes tiedä lupiinin olevan vieraslaji, niitä ihaillaan ja suositaan.

Hiljattain kuuntelin radiouutisia, jossa kerrottiin useiden lintulajien määrien ennätyksellisestä vähenemisestä. Kuovia, varpusia ja tervapääskyjä oli vähemmän kuin koskaan, mutta mustarastas, peukaloinen ja tiltaltti olivat runsastuneet. Uutisten jälkeen radiotoimittaja tunnusti, ettei ollut koskaan kuullutkaan tiltaltista. Sellaistakin elämää eletään, jossa luonto ei ole kaiken keskiössä.

Tiedonpuute aiheuttaa sekä surua että ilottomuutta. Tunsin myötätuntoa toimittajan puolesta, hän ei ole kuullut tiltaltin rytmikästä laulua, joka muistuttaa veden tippumista astiaan, jossa jo ennestään on vettä.

Erilaisia kehityskulkuja seuratessa olisi helppo todeta, että kaikki on lohdutonta lopun alkua. Miten säilyttää ilo elämässä?

Ilo tulee siitä, kun ohjaa ajatuksiaan terveempään suuntaan eikä jää märehtimään synkkiä. Ilo tulee siitä, kun pitää sitkeästi kiinni elämänarvoistaan ja työskentelee paremman maailman puolesta.

Voimme aina valita, toimimmeko surusta vai ilosta käsin. Kannattaa painottaa iloa. Yhteiskunnan päättäjät ovat saattaneet luopua oikeudenmukaisen maailman luomisesta, mikä aiheuttaa kyynisyyttä, mutta meillä on paljon keinoja muuttaa asioita. Aliarvioimme helposti omien tekojemme tärkeyden ja unohdamme, miten valtava merkitys on sillä, että toimii ja yrittää vaikuttaa omassa elämässään.

Tein aloitteen tienhoitokunnalle järjestää lupiinintorjuntatalkoot ennen kuin lupiini leviää laajemmin ja ehtii siementää. Pian tienhoitourakoitsija olikin niittänyt tien alkupään lupiinit ja jättänyt luonnonvaraiset kukat koskemattomiksi. Miten paljon iloa ja merkityksen tunnetta siitä syntyi!

Iloa tuottaa kaikenlainen luonnonsuojelutoiminta. On hämmästyttävää, mitä kourallinen ihmisiä voi saada aikaan. Voi nauraa, kun tajuaa olevansa jonkin luontoa tuhoavan monen miljoonan euron yrityksen pahin painajainen. Jopa pienimmät teot voivat synnyttää muutosta. Emme voi koskaan tietää etukäteen vaikutustemme voimaa. Aktiivisten ihmisten esimerkki voi tarttua niihin, jotka seisovat sivussa.

Vahva luontoyhteys tuo syvää iloa. Kun kuuntelee tiltalttia ja muiden lintujen laulua, voi kokea iloa, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi. On huikea ajatus, että tiltaltin laulu ei kuluta mitään eikä se kulu loppuun, vaikka tuhannet ihmiset kuulisivat sen.

Elämäämme määrittää se, mitä tunteita ja asioita päätämme painottaa. On muistettava, miten moni ihminen tekee tälläkin hetkellä parhaansa maailman muuttamiseksi.

Kuka tietää, ehkä vielä tulee päivä, jolloin luonnon arvostaminen on kaikkea toimintaamme ohjaava arvo. Siihen asti voimme nauttia jokaisesta hetkestä luonnon kanssa ja tehdä työtä sen puolesta, että tulevatkin sukupolvet oppivat tuntemaan tiltaltin ja voivat kokea saman ilon.

Puutarhurin päiväunelmia

Vietin eilen hikisen tunnin talikoidessani lupiineja maasta. Maa on hetken vielä sen verran pehmeää, että lupiini irtoaa juurineen suhteellisen helposti.

Minulla on unelma: saada kaikki lupiinit juurineen pois pihastani. Hävittämisurakka tuntuu joka vuosi toivottomalta. Aina kun oikaisee selkänsä, löytyy seuraava lupiinipaakku jostain. Periksi ei anneta. Kiitoksena kottikärryyn kertyi paljon vähemmän tavaraa kuin aiempina vuosina. Olen siis edistynyt. Ainakin hetkellisesti. Lupiinit lähestyvät tonttini ulkopuoleltakin uhkaavasti tännepäin. Voi kun toisetkin yrittäisivät pitää lupiinia kurissa. Yritän olla ajattelematta, että tämä ei ole turhaa työtä. 

Kilokaupalla tavaraa. Nämä ovat enää "pieniä" juuria. Vuosia sitten ne olivat ainakin viisinkertaisia kooltaan ja painoltaan.

Tärkeä pyyntö: hävittäkää lupiinit pihoiltanne ja tienvarsilta. Sitä ei kannata ihailla tai sääliä. Lupiini ei ole kaunis (Suomen luonnossa). Se on kuin irvihampainen voimakas hirviö, joka edetessään hävittää herkän ja haavoittuvan suomalaisen luonnon.

Me pikkuiset hentoiset olemme katoamassa.

Aiemmat postaukseni lupiineihin liittyen:
Päiväni lupiinintappajana (2012)
Nurmikot niityiksi ja metsäpuistoiksi (2014)

Kun katselee lupiinin juuria ja siemeniä ja vertaa niitä esimerkiksi harakankellon siemeniin (tai vaikkapa suhteellisen voimakaskasvuisen koiranputken tai voikukan juuriin) - tai ylipäätään suomalaisten kasvien kukintoihin, varsiin ja yleisolemuksiin - on päivänselvää, että suomalaisilla kasveilla ole mitään saumaa lupiinia vastaan ellei ihminen tule hätiin.

Näin pikkuruisia harakankellon siemenet ovat! Lupiinin siemenet ovat pienen herneen kokoisia. Joskus hellepäivinä tienvarsilla kulkiessa kuulee kun lupiinien siemenkodat rapsahtavat, kun ne singauttavat siemenet kauas eteenpäin maastoon.

Vieraslajit ovat toiseksi vakavin syy luonnon monimuotoisuuden häviämiselle heti elinympäristöjen tuhoutumisen jälkeen. Lupiinit (ja muut vieraslajit: ilmoita havaintosi) valtaavat esimerkiksi niityt, lehdot ja rannat, jotka menettävät monimuotoisen kasviston ja eläimistön yhden ainoan isokokoisen ja kilpailukykyisen lajin vallatessa elinalueen.

 

Meillä on Suomessa akuutti tarve mittaville vieraslajitalkoille. Olemme reagoinnissa pahasti jälkijunassa. Kuinka tilanteen voisi pelastaa?

Kaikenlaista ehtii miettiä repiessään lupiinin juuria maasta...

Mitä jos:

• Jokaisen koululaisen olisi kasvion keräämisen tavoin, kerättävä hävitettäväksi kesän aikana sata lupiininjuurta? Siinä oppisi niiiin kantapään kautta, miten syvälle lupiinin juuret hakeutuvat ja leviävät.
• Joo! Ja kunnallisvaltuutettujen ja kansanedustajien olisi luottamustehtäviensä kunniaksi talikoitava joka kesä vähintään 500 lupiininjuurta maasta. Ai jee, siinä muuttuisivat päätökset ja lainsäädäntö ruohonjuuritasolle huippasen nopeasti.
• Kuntosaleja ei enää tarvittaisi, kun tajuttaisiin miten monipuoliset lihakset saa ihan ilmaiseksi ja ohimennen tehdessään kaikki mahdolliset akrobaattiset temppunsa ja käyttäessään jokaisen lihaksensa ja voimanrippeensä saadakseen juuret kokonaisena irti.
• Pian kehiteltäisiin kestävä (lupiini)talikko, joka kestää ihmisen roikkumisen vipuvarren päässä lupiinin juuren vastapainona.
• Erilaiset tuet kuten opintotuki, asumistuki, lapsilisä, työttömyystuki tai vaikkapa kansalaispalkka olisivat ehdollisia ja ne saisi vasta kun olisi todistettavasti osallistunut tavalla tai toisella vieraslajitorjuntaan ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen.

Parempi olla pieni ja valaista kuin olla iso ja varjostaa. 

-Anita Tiikasalo-

(Huom. tämä ajatus ei päde puihin. Puiden kuuluu olla isoja ja varjostaa.)

Taannoin Ystävähaasteessa kysyttiin mitä tekisin, jos saisin rajattomasti rahaa. Minä (muun muassa) organisoisin lupiininjuuri- ja siemenpalautuspaikkoja ympäri Suomea. Tavallaan niin kuin nykyisin on pullonpalautusautomaatteja, olisi paikkoja, jossa lupiinit otettaisiin vastaan ja aines kompostoitaisiin takaisin turvalliseksi maaksi. Ihmiset saisivat hyvän korvauksen lupiinien hävittämisestä ja sen lisäksi he saisivat suomalaisten luonnonvaraisten kukkien siemeniä kylvettäviksi. 

Paljon panostaisin ihmisten valistamiseen, että ihmiset haluaisivat ja tahtoisivat vaalia luonnon monimuotoisuutta ja sen kautta torjuisivat vieraslajeja vapaaehtoisesti, kun he huomaisivat miten korvaamattoman arvokas ja upea Suomen herkkä pohjoinen luonto on.

Uskotteko, että Muumipappakin kitkee tuossa lupiineja? (Ehkä ne olivat 80-luvun alussa vielä niin pieniä ettei tarvittu talikoita.)

Lupiineja kitkiessäni tuli mieleeni, että lupiini on kuin Suomen bruttokansantuotteen kasvuun tähtäävä politiikka. Kun yksipuolinen kasvusto = rajoittunut yhteiskunnallinen -jatkuvaan kasvuun pyrkivä - keskustelu kitketään pois, saadaan tilalle monipuolista päätöksentekoa. 

Meillä on vaihtoehtoja elää rikkaasti, monipuolisesti ja paljon onnellisemmin ilman köyhdyttävää kasvua (sillä sitähän tämä nykyaika on: köyhyyden kasvattamista). 

Vaihtoehdoista ei ole pulaa, niitä on jo olemassa, mutta yksipuolisen ja hyvin vahvan kasvuston takia konkreettiset toimenpiteet ja ratkaisut jäävät tekemättä. Moniäänisempi kukinta = keskustelu mahdollistaisi uudenlaisen maailman luomisen.    

 

Unelmien toteutuminen vaatii työtä, aikaa ja sitkeyttä: kottikärryllisiä, vuosia, palkatonta uurastamista, voimien ja sitkeyden kasvattamista, ajattelemista ja äänen pitämistä ja rohkeutta puhua unelmistaan ja seistä itselleen tärkeiden asioiden takana.