Kolumni: Kotia kaipaavalle suoja ja unelmoijalle toivoa

Tässä ikkunanäkymää. En pese ikkunoita jotteivät linnut lentäisi laseja päin. Tämän lisäksi pidän kaikenlaisia roikottimia ikkunoiden edessä ihan varmuuden vuoksi.

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. Olin kiitollinen unesta ja levosta. Yhtenäinen uni on minulle aika harvinaista. Sitten minua nauratti, kun tajusin heränneeni käpytikan koputukseen. Se oli löytänyt ikkunaristikkoon kiinnittämäni lintujen ruokintalaitteen, otti siemenen nokkaansa ja siirtyi hirsiseinälle takomaan.

Ulkona paistoi aurinko. Etelän ikkunassa roikkuva kristalli sinkoili prisman värejä pikkuiseen torppaani. Yöllä oli ollut pakkasta. Sisällä oli viitisentoista astetta lämmintä. Laitoin tulet takkaan. Iloitsin, kun puut syttyivät heti. Nykyajan sanomalehti syttyy huonosti. Takan vieressä oli kannettuna moneksi päiväksi polttopuita.

Vein tuhka-astian ulos ja ruokin linnut. Käpytikka päästi aivan viereensä, se tunnistaa minut vaarattomaksi. Kun avasin huussin oven, talitiainen lensi ulos. Se oli siirtänyt ja nostellut hyllyn tavaroita, tiputtanut pari koriste-esinettä ja nyppinyt vessapaperirullaa, jos jostain löytyisi talvehtivia hämähäkkejä.

Tintit tuntevat hyvin elinympäristönsä ja sen pienimmätkin muutokset. Ulos ei tarvitse jättää kuin hetkeksi mikä tahansa tavara, niin talitiaiset ovat parin minuutin sisällä nyppimässä ja tutkimassa mistä on kyse. Huussin aukinaisen oven ne tunnistavat heti. Se on merkki, että nyt olisi pähkinää tarjolla. Hyvä kun ehdin istuutua ja avata pähkinäpurkin, kun kahdeksan tiaista tuijotti minua puiden oksilla odottavan näköisenä.

Viileyteen karaistuu nopeasti. Huussissa venähtää talvellakin eläinten käyttäytymistä seuratessa pitkä aika. Orava tömähti tuomesta huussin katolle, jatkoi matkaansa koivuun, teki siitä pienen loikan omenapuuhun, jatkoi sieltä helposti talon katolle ja seinää pitkin ikkunalaudan ruokinnalle. Maahan oravan ei tarvinnut laskeutua kertaakaan.

Elämä keskittyy monilla siihen miltä elämä ulkoisesti näyttää ja mitä omistaa

Rikoin vesiastiaan muodostuneen jään, jotta eläimet pääsisivät juomaan. Sitten menin itsekin syömään. Aamupalaksi paistettuja perunoita. Ystäväni kantoi minulle edellisviikolla kummassakin kädessään kymmenen kilon perunasäkkiä kuultuaan, että itsekasvattamani olivat loppu. Vesimyyrillä oli juhlat tänä vuonna. Kun sain lämmitettyä ja takanpellit kiinni, menin jatkamaan kesken jääneen viirupöllönpöntön rakentamista.

Monet ihmiset kummastelevat elinolosuhteitani ja näkevät elämäni jotenkin puutteellisena. Elämä keskittyy monilla siihen miltä elämä ulkoisesti näyttää ja mitä omistaa.

Eikö ole kummallisempaa, että aiemmin pienessä torpassa pärjäsi kymmenenkin ihmistä ja nyt pienet perhekunnat tarvitsevat satojen neliöiden lukaaleja? Elintaso on eri asia kuin elämänlaatu.

Sen sain tuta aikoinaan sairaanhoitajan työssäni. Harvoin sain toteuttaa parasta osaamistani ja käyttää asiantuntemustani asiakkaideni hyväksi. Ajan, energian, varojen ja järkevien toimintatapojen puutteen vuoksi jouduin useimmiten hoitamaan sairastavien ihmisten oireita, en (elintaso)sairauksien syitä.

Jatkuvat suorituspaineet ja riittämättömyyden tunteet aiheuttivat sen, että minäkin sairastuin ja väsyin. Tämä oli elimistöltäni terve reaktio epäterveeseen elämäntapaan. Loin itselleni luonnonläheisemmän, kohtuuteen pyrkivän, elämän. Kaupunkiasuntoni vaihtui pieneen torppaan ja jatkuva kiire maaseudun rauhaan.

Kotini on pieni, mutta se jatkuu ulkona. Ei ulkoisissa asioissa vaan maassa ja taivaassa, luonnossa

Pyrin nauttimaan elämästä joka päivä enkä "sitten joskus".

Ulkovessa, puulämmitys ja luonnoneläinten läheisyys maadoittavat minua ja pitävät minut lähellä perusasioita. Nämä puitteet luovat minulle ylellisyyttä: minun ei tarvitse sitoa itseäni isoon asuntolainaan tai kokopäivätyöhön.

Tämä elämänmuoto antaa minulle mielenrauhaa, ei vie sitä. Kotini on pieni, mutta se jatkuu ulkona. Ei ulkoisissa asioissa vaan maassa ja taivaassa, luonnossa.

Luonnon ympäröimänä elämä on rikasta. Kunnioitus ja kiitollisuus antaa henkistä tyydytystä ja vapauttaa nauttimaan elämästä.

Sain viirupöllön pöntön rakennettua kotoa löytyvillä aineksilla. Siitä tuli perin hassun näköinen ja painava hökötys. Taas nauratti. Tätä pönttöäkään ei arvioida ulkonaisten ominaisuuksiensa perusteella.

Vaikka pönttöön ei koskaan muuttaisi pöllöä, vaan vaikkapa orava, naakka, telkkä tai isokoskelo, se on jo täyttänyt tehtävänsä: se tarjoaa jollekulle kotia kaipaavalle suojan ja sitä rakennettaessa ja ripustettaessa on maailmaan luotu iloa, mukavia unelmia, hyvän odotusta ja toivoa.

Puutarhurin päiväunelmia

Vietin eilen hikisen tunnin talikoidessani lupiineja maasta. Maa on hetken vielä sen verran pehmeää, että lupiini irtoaa juurineen suhteellisen helposti.

Minulla on unelma: saada kaikki lupiinit juurineen pois pihastani. Hävittämisurakka tuntuu joka vuosi toivottomalta. Aina kun oikaisee selkänsä, löytyy seuraava lupiinipaakku jostain. Periksi ei anneta. Kiitoksena kottikärryyn kertyi paljon vähemmän tavaraa kuin aiempina vuosina. Olen siis edistynyt. Ainakin hetkellisesti. Lupiinit lähestyvät tonttini ulkopuoleltakin uhkaavasti tännepäin. Voi kun toisetkin yrittäisivät pitää lupiinia kurissa. Yritän olla ajattelematta, että tämä ei ole turhaa työtä. 

Kilokaupalla tavaraa. Nämä ovat enää "pieniä" juuria. Vuosia sitten ne olivat ainakin viisinkertaisia kooltaan ja painoltaan.

Tärkeä pyyntö: hävittäkää lupiinit pihoiltanne ja tienvarsilta. Sitä ei kannata ihailla tai sääliä. Lupiini ei ole kaunis (Suomen luonnossa). Se on kuin irvihampainen voimakas hirviö, joka edetessään hävittää herkän ja haavoittuvan suomalaisen luonnon.

Me pikkuiset hentoiset olemme katoamassa.

Aiemmat postaukseni lupiineihin liittyen:
Päiväni lupiinintappajana (2012)
Nurmikot niityiksi ja metsäpuistoiksi (2014)

Kun katselee lupiinin juuria ja siemeniä ja vertaa niitä esimerkiksi harakankellon siemeniin (tai vaikkapa suhteellisen voimakaskasvuisen koiranputken tai voikukan juuriin) - tai ylipäätään suomalaisten kasvien kukintoihin, varsiin ja yleisolemuksiin - on päivänselvää, että suomalaisilla kasveilla ole mitään saumaa lupiinia vastaan ellei ihminen tule hätiin.

Näin pikkuruisia harakankellon siemenet ovat! Lupiinin siemenet ovat pienen herneen kokoisia. Joskus hellepäivinä tienvarsilla kulkiessa kuulee kun lupiinien siemenkodat rapsahtavat, kun ne singauttavat siemenet kauas eteenpäin maastoon.

Vieraslajit ovat toiseksi vakavin syy luonnon monimuotoisuuden häviämiselle heti elinympäristöjen tuhoutumisen jälkeen. Lupiinit (ja muut vieraslajit: ilmoita havaintosi) valtaavat esimerkiksi niityt, lehdot ja rannat, jotka menettävät monimuotoisen kasviston ja eläimistön yhden ainoan isokokoisen ja kilpailukykyisen lajin vallatessa elinalueen.

 

Meillä on Suomessa akuutti tarve mittaville vieraslajitalkoille. Olemme reagoinnissa pahasti jälkijunassa. Kuinka tilanteen voisi pelastaa?

Kaikenlaista ehtii miettiä repiessään lupiinin juuria maasta...

Mitä jos:

• Jokaisen koululaisen olisi kasvion keräämisen tavoin, kerättävä hävitettäväksi kesän aikana sata lupiininjuurta? Siinä oppisi niiiin kantapään kautta, miten syvälle lupiinin juuret hakeutuvat ja leviävät.
• Joo! Ja kunnallisvaltuutettujen ja kansanedustajien olisi luottamustehtäviensä kunniaksi talikoitava joka kesä vähintään 500 lupiininjuurta maasta. Ai jee, siinä muuttuisivat päätökset ja lainsäädäntö ruohonjuuritasolle huippasen nopeasti.
• Kuntosaleja ei enää tarvittaisi, kun tajuttaisiin miten monipuoliset lihakset saa ihan ilmaiseksi ja ohimennen tehdessään kaikki mahdolliset akrobaattiset temppunsa ja käyttäessään jokaisen lihaksensa ja voimanrippeensä saadakseen juuret kokonaisena irti.
• Pian kehiteltäisiin kestävä (lupiini)talikko, joka kestää ihmisen roikkumisen vipuvarren päässä lupiinin juuren vastapainona.
• Erilaiset tuet kuten opintotuki, asumistuki, lapsilisä, työttömyystuki tai vaikkapa kansalaispalkka olisivat ehdollisia ja ne saisi vasta kun olisi todistettavasti osallistunut tavalla tai toisella vieraslajitorjuntaan ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen.

Parempi olla pieni ja valaista kuin olla iso ja varjostaa. 

-Anita Tiikasalo-

(Huom. tämä ajatus ei päde puihin. Puiden kuuluu olla isoja ja varjostaa.)

Taannoin Ystävähaasteessa kysyttiin mitä tekisin, jos saisin rajattomasti rahaa. Minä (muun muassa) organisoisin lupiininjuuri- ja siemenpalautuspaikkoja ympäri Suomea. Tavallaan niin kuin nykyisin on pullonpalautusautomaatteja, olisi paikkoja, jossa lupiinit otettaisiin vastaan ja aines kompostoitaisiin takaisin turvalliseksi maaksi. Ihmiset saisivat hyvän korvauksen lupiinien hävittämisestä ja sen lisäksi he saisivat suomalaisten luonnonvaraisten kukkien siemeniä kylvettäviksi. 

Paljon panostaisin ihmisten valistamiseen, että ihmiset haluaisivat ja tahtoisivat vaalia luonnon monimuotoisuutta ja sen kautta torjuisivat vieraslajeja vapaaehtoisesti, kun he huomaisivat miten korvaamattoman arvokas ja upea Suomen herkkä pohjoinen luonto on.

Uskotteko, että Muumipappakin kitkee tuossa lupiineja? (Ehkä ne olivat 80-luvun alussa vielä niin pieniä ettei tarvittu talikoita.)

Lupiineja kitkiessäni tuli mieleeni, että lupiini on kuin Suomen bruttokansantuotteen kasvuun tähtäävä politiikka. Kun yksipuolinen kasvusto = rajoittunut yhteiskunnallinen -jatkuvaan kasvuun pyrkivä - keskustelu kitketään pois, saadaan tilalle monipuolista päätöksentekoa. 

Meillä on vaihtoehtoja elää rikkaasti, monipuolisesti ja paljon onnellisemmin ilman köyhdyttävää kasvua (sillä sitähän tämä nykyaika on: köyhyyden kasvattamista). 

Vaihtoehdoista ei ole pulaa, niitä on jo olemassa, mutta yksipuolisen ja hyvin vahvan kasvuston takia konkreettiset toimenpiteet ja ratkaisut jäävät tekemättä. Moniäänisempi kukinta = keskustelu mahdollistaisi uudenlaisen maailman luomisen.    

 

Unelmien toteutuminen vaatii työtä, aikaa ja sitkeyttä: kottikärryllisiä, vuosia, palkatonta uurastamista, voimien ja sitkeyden kasvattamista, ajattelemista ja äänen pitämistä ja rohkeutta puhua unelmistaan ja seistä itselleen tärkeiden asioiden takana.