Myrskyillan mysteeri

Eräänä iltana reilu viikko sitten alkoi kova tuuli pidemmän tyynen ajanjakson jälkeen. Laitoin tulet takkaan, pidin puhelimen, tietokoneen ja television suljettuna ja vietin aikaani lukien kirjoja ja ratkoen ristikoita. Kuului vain vaimeaa tuulen huminaa ja takan lämmöstä aiheutuvia naksauksia ja rapsahduksia. Siinä oli vierähtänyt tunti jos toinenkin, kun yhtäkkiä ulkoa pimeydestä talon seinältä kuului hätääntynyttä kiipeilyä. Orava! Se kulki tutut reittinsä, mutta eteni tavanomaista paljon nopeammin etelän seinältä, idän seinälle ja sieltä pohjoisen puolelle. Mikä oli saanut sen liikkeelle kesken unien myrskyyn?

En ehtinyt pohtia asiaa, kun heti perään idänpuoleiselle ikkunaristikolle tupsahti talitiaiskoiras. Näin sen lukuvalon kajossa hyvin ja oletin, että se näki sisälle yhtä lailla. Olimme noin puolen metrin päässä toisistamme. Ristikko ja kynä käteeni jähmettyneinä pysyin liikkumattomana, etten aiheuttaisi lisähäiriötä. Kökötimme siinä kymmenisen minuuttia aloillamme. Mikä oli herättänyt eläimet?

Orava ja talitiainen olivat ilmeisesti yöpyneet samalla etelän suunnalla, kun ne kumpikin kaarsivat talon itäpuolelta hakemaan turvaa. Oliko myrsky pudottanut oksan tai pöllö kurkistanut yöpymiskoloihin? Toisaalta, tokko tiainen pääsisi pöllön ohi kolosta pois. Olisiko kärppä aiheuttanut kaaoksen? Vai aiheuttiko orava ketjureaktion ja säikäytti talitiaisen liikkeelle paetessaan jotain? Oliko myrskyllä mitään osuutta asiaan?

Sitten talitiainen alkoi liikehtiä, joten ilmeisemmin vaara oli ohi. Se pyydysti muutaman seinänrakosiin piiloutuneen hyönteisen, lennähti ylemmälle ikkunanpienalle, sitten alemmalle, sitten ikkunalaudalle ja taas ylös ja välillä sivuttain ja taas edestakaisin. Seurasin, mietin ja ihmettelin. Milloin se lennähtää pois? Mistähän se löytää suojaisan piilopaikan? Eikö sen pitäisi rauhoittua jo nukkumaan? Aina kun tintti tähysti pimeyteen, käänsin lukulamppua varovasti poispäin ikkunasta. Viimein sain valon sammutettua. Kattovalosta ulottui ikkunalle vain himmeä kajo. Tiainen rauhoittui heti ja jäi verhon toiselle puolelle piiloon. Äänistä päättelin oravan jääneen pohjoisseinustalle hirren päälle nukkumaan.

Siinä oli sitten mietittävä, miten pääsen myöhemmin kulkemaan huussiin häiritsemättä kumpaakaan. Tiainen olisi normaalisti käyttämäni polun varrella, orava kiertotien. Kaarsin kaukaa etelän kautta. Reitille kertyi matkaa, mutta näin en häirinnyt jo kertaalleen häirittyjä eläimiä, mikä oli minulle tärkeää. Onneksi oli leutoa ja lämpötila nollan paikkeilla. Kovalla pakkasella eläimiltä olisi huvennut nopeasti tärkeitä energiavarantoja. Oravilla on enemmän liikkumavaraa ja ne voivat joskus paastota pakkaspäivien yli niin etteivät lähde koloistaan ollenkaan, mutta pienillä linnuilla on rajallinen vararavintoreservi. Pimeyttä kestää nyt noin 16 tuntia vuorokaudessa, siksi talviruokinta on äärimmäisen tärkeää eläimille. Moni eläin menehtyisi ilman sitä.

Aamulla lähdin liikkeelle sinisen hetken aikaan. Ruokintapaikalla hämärässä oli jo aika vilinä, joten ajattelin yökulkijoiden jo lähteneen. Kuljin tavallista polkuani. Talitiainen oli kuin olikin vielä ikkunalla! Se pyrähti lentoon, kun tulin nurkan takaa. Liikuttavaa, että se siinä sitten yönsä vietti. Olisi kuvitellut sen etsivän vaikkapa tyhjän linnunpöntön suojakseen. Oravaa ei näkynyt, oli varmaan siirtynyt jo ruokintapaikalle.  

Myrsky-yön tapahtumista tuli ristikkoa kiperämpi aivopähkinä selvitettäväksi, mutta ratkomatta jäi. Luonto pysyy ikuisena mysteerinä ja mielikuvitusta kehittävänä.

**

PS. Tiedoksi: Jos olet tilaamassa kirjojani joululahjaksi, Posti ilmoittaa jouluksi ehtivien pikkupakettien viimeiseksi lähetyspäiväksi torstain 14.12. Kiitos!

 

Kesällä kaikki on toisin

Tämä kesä on tuntunut harvinaisen pitkältä. Aivan kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtunut ajalle. Asia, jonka muistelin tapahtuneen viime kesänä, tapahtuikin tämän vuoden kesäkuussa. Voi ihmeiden ihme, että kesä voi tuntua pitkältä! Tällaista ei ole tapahtunut sitten lapsuuden. Tapahtuisipa näin tulevinakin kesinä, jos niitä suodaan.

Luin kesällä Laurie Leen ihastuttavaa ”Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna” (julkaistu vuonna 1969 ja suomennettu 1982). Se kertoo vuodesta 1935, kun englantilainen poika lähtee maailmalle kevyin varustein ja päätyy Espanjaan. Hän soittaa viulua, elää vähällä, nukkuu oliivilehdoissa ja törmää uudenlaiseen elämänpiiriin. Kirjassa on tällainen kohta:

”Ilta oli tukahduttava ja savuinen. Lamppu oli sytytetty ja suuret ovet suljettu. Aloin tottua espanjalaisen elämän kaavaan jonka olisi ehkä voinut tavata Englannissa kaksisataa vuotta aiemmin. Tässä talossa kuten muissakaan näkemissäni ei ollut mitään jokapäiväisen elämän kannalta tarpeetonta – ei hienostelua huonekaluilla eikä ylimääräisiä koristeita – sitä paitsi talous oli yhtä omavarainen kuin Nooan arkki. Padat, pannut, tuolit, pöydät, seimi ja kaukalo oli kaikki tehty puusta, kivestä tai savesta, ne olivat muodoltaan yksinkertaisia, ja sileitä kuin työkalut. Päivän päättyessä ovista ja ikkunoista laskettiin sisään kaikki perheen jäsenet: isä, poika, tytär, serkku, aasi, porsas, kana ja jopa hiiri ja pesivä pääskynen; pimeän tullen he jakoivat yhteisen yösijan. Niin oli tässäkin nimettömässä kylässä; yö tapasi meidät hohtavan huoneen sylistä jossa perhe ja vieras istuivat yhdessä pitkän paljaan pöydän ääressä keskellä savun, ruoan ja eläinten hajuja. Kalkituilla seinillä lepattivat valtavina ihmisten ja eläinten varjot kuin esi-isien henget, jotka luola-ajoista lähtien ovat kummitelleet mielikuvituksen laitamilla, mutta jotka sähkövalo on tappanut.” 

Aamulla sitten puolen viiden maissa ovet avattiin ja perhe eläimet mukaan lukien ajettiin pellolle. Vieras heräsi siihen, että kanoja hätisteltiin koivuluudalla hänen kasvojensa yli. 

Kun luin tuon, mieleeni heräsi muistoja lapsuudesta, kun kuljin täällä kynttilänvalossa. Varjot kulkivat kynttilän kuljettamisen mukana ja lankesivat huoneiden seinille suurina ja elävinä.

Ajattelin kuinka ihanaa olisi, jos Suomessa ei tarvitsisi niin mahdottomasti keskittyä kotinsa lämpimänä pitämiseen. En tiedä ihanampaa ajatusta kuin että talossa olisi sellaiset rakenteet, että voisi elää saman katon alla vaikkapa pääskysten ja tiaisten kanssa. Minua ei haittaisi niiden jätökset. Sen kun lakaisisi aamulla lattian puhtaaksi.

Kun tarkemmin ajattelen, minähän elän tiaisten kanssa saman katon alla, en vain samassa huoneessa. Talitiainen nukkuu ulkona yhden hirren päällä räystään alla. Se menee tähän aikaan vuodesta noin kahdeksan aikaan illalla nukkumaan. Sen kavereista yksi nukkuu saunan räystään alla, toinen tuuheassa humalaköynnöksessä ja kolmas kotiovelle johtavan polun yllä tiheässä kohdassa jossa vaahteran ja koivun oksat kohtaavat. Jos satun juuri tinttien nukkumaanmenoaikoihin liikkumaan niiden ohi, tiaiset ilmoittavat pienellä rähinä-äänellä. Kai ne mutisevat, että nyt on nukkumaanmenoaika. Pahoittelen kovasti ja koetan olla häiritsemättä niitä juuri siihen aikaan. Tinttien herätys tapahtuu aamulla kuuden paikkeilla. Niiden aikataulut muuttuvat päivittäin auringonvalon mukaan.

Luin uudestaan vuosien tauon jälkeen Eeva Kilven Erakko-kirjaa (osana julkaisua Kuolema ja nuori rakastaja) ja hekottelin seuraavalle otteelle, kun se kuulosti jollain tapaa niin tutulta: 

”Kunpa minä vain onnistuisin selittämään tämän edes muutamille ihmisille, että he ymmärtäisivät. Jotenkin sitä vain sittenkin kaipaa ymmärtämystä, kaipaa, että tietäisi edes muutaman ihmisen hyväksyvän tällaisenkin elämäntavan. Vaikka tietää, että luonto ympärillä hyväksyy, ymmärtää ja ottaa vastaan, mutta että oma laji ei aivan tuomitsisi… Oli raskasta tietää olevansa kummeksittu, jopa paheksuttu, höynähtäneeksi leimattu. Sen tunteen yli pääseminen vei aina muutaman päivän kaupungissa käynnin jälkeen. Piti toipua kuin jonkinlaisesta traumasta: kokemuksesta että kaikki oli käynyt entistäkin etäisemmäksi, että ihmiset ovat vielä vieraampia kuin oli muistanut heidän olevan, vielä pikkumaisempia, tärkeilevämpiä, vielä pinnallisempia… Että kun sanoi: ”Lepakoita on tänä kesänä paljon, niiden talvehtiminen ilmeisesti onnistui hyvin kovista pakkasista huolimatta”, keskustelu tyrehtyi ja sijaan astui kömpelö hiljaisuus (…)”

Onneksi olen jo vuosia sitten päässyt siitä, että välittäisin ajatella olenko paheksuttu tai leimattu. Jos joku paheksuu toisia, se kertoo yleensä leimaajan omista peloista, kateellisuudesta tai rohkeuden puutteesta. Aika moni haluaisi elää vapaammin, mutta on sitonut itsensä liekaan.

Lähinnä tunnistan tuosta otteesta sen miten ihmisten kiinnostuksenkohteet kulkevat hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta melko epäolennaisissa asioissa.

Viime viikon torstaina 20.8. vietettiin maailman ylikulutuspäivää. Radion uutisissa toitotettiin, että maapallon luonnonvarojen vuosittaiset resurssit on ylitetty. Aivan kuin tuo uutinen ei olisi tarpeeksi järkyttävä, Suomen maakohtaista ylikulutuspäivää vietettiin jo 5.4.2020. Käytämme noin kolmessa kuukaudessa luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Eikö tätä pitäisi toitottaa uutisissa yhtä mittaa, että alkaisi viimein mennä jakeluun?

Metsästyskausi alkoi viime viikolla ja eläimet aloittivat paniikinomaisen huutonsa ja sinkoilunsa löytääkseen jostain suojaa. On käsittämätöntä, että vietämme ystäväni ja minä (= eläimet ja minä) kaikessa harmoniassa kesäpäivää ja yhtäkkiä aloitetaan ampuminen ja tappaminen. Sitä vain kutsutaan ”metsästämiseksi”. Ystäväni joutuvat pakenemaan henkensä hädässä piiloon. Metsästyksestä syntyvää onnettomuutta, surun ja raivon määrää on vaikea selittää.

Jopa pieni pensaskerttu kasvihuoneen takana aloitti varoitushuutonsa ampumisen alettua. Mitähän kaikkea sekin pieni lintu lienee elämänsä aikana kokenut?

Metsästys on niin mennen talven lumia. Koskahan tämä todella ymmärretään? (Ko. kirjoituksella oli yli 15 000 jakoa, mutta jostain syystä Yle (? tai joku) nollasi lukemat ja mittari alkoi alusta.)

Yle uutisoi elokuussa, että Keski-Suomessa suunnitellaan maakuntakaavaan merkityille luonnonhiljaisille paikoille tuulivoimalapuistoa. Ympäristöasiantuntija Anne Savola epäilee, että tuulivoimaa edistettäessä ei ymmärretä riittävästi sen vaikutuksia hiljaisuuteen, luonnonrauhaan ja luonnon monimuotoisuuteen eikä hiljaisten alueiden säilyttämiseen kiinnitetä maankäytön suunnittelussa tarpeeksi huomiota. Hän muistuttaa, että melutasoltaan muuta ympäristöä hiljaisemmat alueet ovat monin paikoin valitettavan vähissä eri puolilla Suomea. ”

"Poliitikkojen ja valmistelevien virkamiesten olisikin hyvä miettiä enemmän, mitkä arvot ovat alueen ihmisille merkityksellisiä ja mikä luonnon merkitys ylipäätään on.” - ympäristöasiantuntija Anne Savola

Sitä olisi kaikkien syytä pohtia. 

Olettehan huomanneet katsoa Riikka Kaihovaaran Omavaraiset-dokumentin Areenalta? Se on mielenkiintoinen katsaus kolmeen elämänmuotoon.

 Kakkosjaksossa 4 minuutin 10 sekunnin kohdalla on hupaisa kohta, vaikka taustalla onkin vakava asia – masennus ja uupumus – jossa tulee ”pikakelauksella” kohta, jossa nainen luettelee mitä kaikkea heidän pitäisi ehtiä tehdä.

Ongelmallisinta omavaraisuuteen pyrkimisessä lienee, että perhekoot ovat nykyään niin pieniä. Helpottaisi, jos olisi enemmän työväkeä kuten ennen vanhaan, kun samassa taloudessa tai lähimaastossa oli vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, vävyt, miniät, tädit, sedät, enot ja serkut. Koko kylä oli talkoissa mukana. Omavaraisuuttaan lisäävällä miniperheellä olisi oltava hyvät suunnitelmat, ettei väsy. On mietittävä tärkeysjärjestyksiä. Suomen kesän lyhyys aiheuttaa sen että moni asia on hoidettava yhdessä sumassa. Kesällä olisi ehdittävä vaikka mitä. Tulee mieleen Kirkan Kesällä kaikki on toisin – biisi, heh.

Saattaa tulla liikaa stressiä, jos ei osaa minimoida töitään. Siksi esimerkiksi minulla ei ole eläimiä. 

Sain kirjeen. Kirjoittaja kertoi olevan kanssani samaa mieltä perustulosta, aihe jota käsittelen Toinen tie -kirjassani. Hänkin on pettynyt yhteiskunnan työsysteemiin, jossa todella tärkeää työtä ei nähdä tai sitä kutsutaan harrastukseksi ja jossa jopa palkkatyöstä maksetaan usein erittäin epäreilusti. Hän toivoi, ettei ihmisiä luokiteltaisi enää työttömiin, työllisiiin, opiskelijoihin tai yrittäjiin. Häntä ärsyttää joutuessaan vastaamaan kyselyihin, joissa kysytään mikä niistä titteleistä hän on, kun ihminen voi olla kaikkia niitä samaan aikaan. Hän on ratkaissut tilanteen oivallisesti vastaamalla olevansa "muu: ihminen". Yhteiskunnassamme on valtavasti työtä, jota yhteiskunnassamme ei lasketa työksi, koska siitä ei saa palkkaa. Ote lukijan kirjeestä:

”Aina kun tutustuu ihmisiin, kysytään heti, mitä tekee. Se ei tietenkään tarkoittaa, mitä tekee, vaan että mistä saa rahaa. Työtön-sana on niin leimaava. Kuvitellaan, että istutaan koko päivä sohvalla tekemättä mitään. Vaikeampi on jo miettiä, että ihminen on monen muun eläinlajin tapaan touhukas olento. Luulisin, että loputon sohvalla makoileminen olisi aika tylsä homma päivästä toiseen. Se, että ihminen ei välttämättä tarvitsekaan työnantajaa, joka sanoo hänelle, mitä tehdä, näyttäisi olevan vielä vaikeammin ymmärtää. Itse olen "työtön", vaikka minulla riittää työtä. Opin jatkuvasti uutta. (…) Minusta jokaisen ei tarvitse olla hyödyllinen koko aikaa. Luppoaika on erittäin terveellinen juttu ja usein siitä tuleekin uusia oivalluksia.”  

Perustulo olisi kyllä niin tärkeä. Nämä koronavaiheetkin ovat osoittaneet sen tarpeellisuuden. Kukaan ei putoisi väliin. Kaikista tärkein työ, luonnon- ja ympäristönsuojelu, on paljolti vapaaehtoisten aktiivisten kansalaisten harteilla. On täysin sattumanvaraista ja ihmisten jaksamisesta, osaamisesta ja viitseliäisyydestä kiinni, kuka osaa tai pystyy mitenkäkin vaikuttamaan.

Josta tulee mieleeni toinen kirje jonka sain, jossa lukija kommentoi kesäkuun blogikirjoitustani. Hän onnitteli minua, että toivun ihmisten tapaamisesta sentään viikossa. Häneltä toipuminen kestää usein paljon kauemmin. Hän sanoi, ettei nykyään enää tuo mielipiteitään julkisesti esille, sillä hän ei jaksa ihmisten palautteita. Kun hän ilmoittaa laiskottelevansa (vaikkei siis laiskottele vaan tekee tärkeitä asioita), kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät sen heti, toisin kuin maailmanparantamisen. Voi tätä ihmislajia!

Joidenkin on vaikea ymmärtää toisenlaista elämänmenoa. Minulta kysellään välillä mitä olen viime aikoina touhunnut. Jos olen nokkelalla päällä vastaan, että yritän tehdä itseni mahdollisimman harmittomaksi ja haitattomaksi. Josta moni tekee johtopäätöksen minun olevan patalaiska. Kokeilkaapa itse, onko se sitä:

1. Mitä olet tehnyt juuri tänään luonnon hyvinvoinnin edistämiseksi? Mitä haitallista olet jättänyt tekemättä?
2. Mistä olet kiitollinen tänään (sen sijaan että kokisit tyytymättömyyttä eli tarvetta jollekin tai johonkin)?
3. Kuinka paljon vietät aikaasi ulkona tänään ympäristöäsi kiireettömästi havainnoiden (tekemättä muuta)?
4. Mistä normeista ja kyseenalaistamattomista tavoista olet valmis päästämään tänään irti?
5. Mitä kaunista olet luonut tai vaalinut tänään?

Oukkei, johan tässä olikin pitkästä aikaa kaikenlaista. Kesä on ollut tavattoman vaiherikas suruineen ja iloineen. Ei ole yhtä ainutta tavallista päivää vaan erilaisia ja merkillisiä päiviä yksi toisensa jälkeen. Ihmettelen joskus (aika usein) miten yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin tavattomasti kaikkea.

Päätän tämän blogikirjoituksen tarinaan, jonka kuulin radiosta torstaina ja joka nauratti minua kovasti, koska tunnistin sen oikeaan osuvaksi. Radiossa haastateltiin Mikko Alataloa. Hän juonsi TV:ssä 1980-luvulla rock-ohjelmaa. Mikko oli toimittajantyönsä takia käynyt Amerikassa opiskelemassa viestintää ja toi oppimansa Suomeen. Rocktoimittajalta kai odotettiin karskimpaa otetta tai jotain, sillä hän kertoi saaneensa katsojilta paljon moitetta hymynsä takia(!). Hän totesi: ”Amerikassa hymyileminen on normaalia.”

 

Voimaa tuova ajatus

Tajusin juuri, että menee vain pari viikkoa, kun ensimmäiset talitiaisen kevään laulut kuuluvat! Yleensä ensilaulun kuulee jo tammikuun toiseksi viimeisellä viikolla. Se tietysti edellyttää, että on tarkkana. Kiireisemmältä varovaiset lauluntapailut jäävät kuulematta.

Millainen toivon tunne virisi tästä ajatuksesta. Hyvänen aika, nyt jo! Pimein talvi on takanapäin ja mennyt niin äkkiä.

Miten suunnaton huojennus ja voima, joka talitiaisen laulusta voi tulla.  💗

Jo pelkästä ajatuksesta siitä.

Rakkaat tintit.