Onnellisuuden arvioinnin käyttöohje

Luin Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset -kirjaa vuodelta 2003. Siellä oli luku nimeltään Lohdutus rahan riittämättömyydestä ja sen alla luku onneen tarvittavista asioista - tai mukamas onneen tarvittavista asioista - talo Lontoon keskustassa, makuuhuoneesta näkymä vetten yli, pihalta kuuluva suihkulähteen solina, vuoteiden pellavalakanat, ruokasalin 12 hengen pöytä, viikonloppuasuntona kattohuoneisto Pariisissa… ja sitä rataa.

Monia saattaa lohduttaa kuulla, että nautinnon todelliset ainekset eivät maksa paljon. Botton viittaa Epikurolaiseen ajatteluun, josta tässä yhteenvetoa.

Ihmiselle on luonnollista mutta tarpeetonta haluta isoa asuntoa, juhlia, omaa kotikylpylää, herkkuja ym. Maine ja valta on sekä luonnotonta että tarpeetonta. Luonnollista ja tarpeellista sen sijaan on ystävyys, vapaus ja ajattelu.

Ystävyys

Ennen kuin syöt tai juot mitään, harkitse tarkkaan, kenen kanssa syöt tai juot, pikemminkin kuin mitä syöt tai juot. Moni saattaa olla rahanhimoinen, mutta ei elääkseen ylellistä elämää vaan saadakseen arvostusta ja hyvää kohtelua, mutta todellinen ystävyys ei ole riippuvaista asemasta tai vaikkapa ulkomuodosta. Todelliset ystävät voivat tuoda meille enemmän rakkautta ja kunnioitusta kuin kaikki maailman rikkaudet. Lisäisin tähän, että ystävyys voi käsittää myös eläimet.

Vapaus

Yksinkertaisen elämän avulla voi saavuttaa itsenäisyyden. Sinulla voi olla vähemmän rahaa, mutta sinun ei tarvitse noudattaa vastenmielisiä käskyjä keneltäkään. Tuo voisi olla Irti oravanpyörästä -kirjani kiteytys...

Ajattelu

Huolten hälventämiseen ei ole tehokkaampaa keinoa kuin ajatteleminen. Kirjoittamalla ongelman paperille tai keskustelemalla siitä muiden kanssa, sen olennaiset puolet kirkastuvat. Asiallinen pohdinta rauhoittaa mielen.

Epikuroksen mukaan jos meillä ei ole ystäviä, vapautta ja analyyttistä elämänasennetta, emme voisi koskaan olla aidosti onnellisia. Jos meillä on nuo, mutta ei rikkautta, emme voi silti koskaan olla onnettomia. Epikuroksen mukaan onni on sitä, ettei kärsi. Me emme olisi onnellisia, vaikka meillä olisi upea auto, muttei ystäviä: huvila, muttei vapautta; pellavalakanat, mutta liikaa ahdistusta, jotta pystyisimme nukkumaan.

**

Jotta emme hankkisi sellaista, mitä emme tarvitse, tai haikailisi asioita, joihin meillä ei ole varaa, meidän tulee kallista esinettä halutessamme välittömästi kysyä itseltämme, onko halumme oikein. Botton tarjoaa sarjan ajatuskokeita, tavallaan käyttöohjeen, jolla voi arvioida tulevan onnellisuuden määrää, joka menee tiivistettynä jokseenkin näin:

• Oletetaan, että haluat huvilan (tai minkä tahansa asian).
• Kuvittele, että halusi on väärä. Pohdi voisitko olla onnellinen lomalla, vaikka sinulla ei olisi haluamaasi asiaa, ja jos et käyttäisi niin paljon rahaa kuin huvilaan tarvitaan?
• Ehkä voisit tuntea olosi kurjaksi huvilalla, jos tunnet itsesi yksinäiseksi. Voisit esimerkiksi olla onnellinen teltassa, jos olet ihmisen kanssa, jota rakastat ja joka arvostaa sinua. Veden äärellä, korkean puun oksien alla hyvässä seurassa voi virkistää itseään ilmaiseksi, ei tarvitse edes telttaa.
• Toisin sanoen voidaksesi olla onnellinen huvilassa, sinun pitää olla ihmisen kanssa jota rakastat ja joka arvostaa sinua. Onnesi siis riippuu enemmän sopivasta seurasta kuin hienosti kalustetusta huvilasta.

Meillä on paljon ajatusvirheitä, jossa kallis tavara tai asia voi tuntua järkeenkäyvältä, jos emme ymmärrä perustarpeitamme. Bottonin mukaan tavarat jäljentävät materian tasolla psykologista tarvettamme. Meidän pitäisi saada ajatuksemme järjestykseen, mutta hankimmekin uudet kirjahyllyt. Ostamme maastoauton, vaikka etsimme vapautta. Ostamme alkoholia, mutta kaipasimme ystävyyttä. 

Omien tarpeiden tunnistamista vaikeuttavat Epikuroksen mukaan toisten ihmisten ”joutavat mielipiteet”, jotka eivät vastaa tarpeiden luonnollista hierarkiaa, vaan korostavat ylellisyyttä ja vaurautta ystävyyden, vapauden ja ajattelun sijaan. Joutavien mielipiteiden yleisyys ei ole sattumaa. (Huomatkaa, että tämä kirja on kirjoitettu 20 vuotta sitten aikana ennen sosiaalista mediaa. Voi sitä joutavien mielipiteiden määrää tänä päivänä!)

On kaupallisten yritysten etujen mukaista vääristää tarpeiden hierarkiaa ja vähätellä kaikkea, mitä ei voi myydä. Mainonta ei olisi niin yleistä, ellemme olisi vaikutuksille alttiita. Yritykset herättävät tarpeettomia haluja ihmisissä, jotka eivät ymmärrä todellisia tarpeitaan. Me haluamme asioita, jos ne esitetään näyttävästi ja menetämme kiinnostuksemme, jos ne jätetään huomiotta tai niistä ei puhuta hyväksyvästi. Ylellisyystuotteista ja mielikuvista ei ole ympärillämme puutetta. Harvoin meitä rohkaistaan tyytymään kohtuullisiin iltoihin, lapsen kanssa leikkimiseen, aurinkoiseen iltapäivähetkeen, keskusteluun ystävän kanssa tai tuoreelle leivälle levitettyyn juustoon.

Taiteella ja filosofialla on kyky palauttaa tasapaino. Jos ihmisten itsetuntemus ja yksinkertaisuuden arvostus lisääntyisi ja ihmiset oivaltavat, mitä he tarvitsevat, ja he jättävät hetken mielijohteensa huomiotta ja tarpeettomat tavarat ostamatta, voisi se tuhota kokonaisia kulutuksen alueita. Syntyisi yhteiskunta, joka huolehtii välttämättömien aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä, mutta ei nosta elintasoa yli toimeentulominimin. Yhteiskunta, jonka tarpeet olisivat rajoitetummat kuin meidän, tarvitsisi vähemmän resursseja emmekä silti olisi onnettomia.

Kesällä kaikki on toisin

Tämä kesä on tuntunut harvinaisen pitkältä. Aivan kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtunut ajalle. Asia, jonka muistelin tapahtuneen viime kesänä, tapahtuikin tämän vuoden kesäkuussa. Voi ihmeiden ihme, että kesä voi tuntua pitkältä! Tällaista ei ole tapahtunut sitten lapsuuden. Tapahtuisipa näin tulevinakin kesinä, jos niitä suodaan.

Luin kesällä Laurie Leen ihastuttavaa ”Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna” (julkaistu vuonna 1969 ja suomennettu 1982). Se kertoo vuodesta 1935, kun englantilainen poika lähtee maailmalle kevyin varustein ja päätyy Espanjaan. Hän soittaa viulua, elää vähällä, nukkuu oliivilehdoissa ja törmää uudenlaiseen elämänpiiriin. Kirjassa on tällainen kohta:

”Ilta oli tukahduttava ja savuinen. Lamppu oli sytytetty ja suuret ovet suljettu. Aloin tottua espanjalaisen elämän kaavaan jonka olisi ehkä voinut tavata Englannissa kaksisataa vuotta aiemmin. Tässä talossa kuten muissakaan näkemissäni ei ollut mitään jokapäiväisen elämän kannalta tarpeetonta – ei hienostelua huonekaluilla eikä ylimääräisiä koristeita – sitä paitsi talous oli yhtä omavarainen kuin Nooan arkki. Padat, pannut, tuolit, pöydät, seimi ja kaukalo oli kaikki tehty puusta, kivestä tai savesta, ne olivat muodoltaan yksinkertaisia, ja sileitä kuin työkalut. Päivän päättyessä ovista ja ikkunoista laskettiin sisään kaikki perheen jäsenet: isä, poika, tytär, serkku, aasi, porsas, kana ja jopa hiiri ja pesivä pääskynen; pimeän tullen he jakoivat yhteisen yösijan. Niin oli tässäkin nimettömässä kylässä; yö tapasi meidät hohtavan huoneen sylistä jossa perhe ja vieras istuivat yhdessä pitkän paljaan pöydän ääressä keskellä savun, ruoan ja eläinten hajuja. Kalkituilla seinillä lepattivat valtavina ihmisten ja eläinten varjot kuin esi-isien henget, jotka luola-ajoista lähtien ovat kummitelleet mielikuvituksen laitamilla, mutta jotka sähkövalo on tappanut.” 

Aamulla sitten puolen viiden maissa ovet avattiin ja perhe eläimet mukaan lukien ajettiin pellolle. Vieras heräsi siihen, että kanoja hätisteltiin koivuluudalla hänen kasvojensa yli. 

Kun luin tuon, mieleeni heräsi muistoja lapsuudesta, kun kuljin täällä kynttilänvalossa. Varjot kulkivat kynttilän kuljettamisen mukana ja lankesivat huoneiden seinille suurina ja elävinä.

Ajattelin kuinka ihanaa olisi, jos Suomessa ei tarvitsisi niin mahdottomasti keskittyä kotinsa lämpimänä pitämiseen. En tiedä ihanampaa ajatusta kuin että talossa olisi sellaiset rakenteet, että voisi elää saman katon alla vaikkapa pääskysten ja tiaisten kanssa. Minua ei haittaisi niiden jätökset. Sen kun lakaisisi aamulla lattian puhtaaksi.

Kun tarkemmin ajattelen, minähän elän tiaisten kanssa saman katon alla, en vain samassa huoneessa. Talitiainen nukkuu ulkona yhden hirren päällä räystään alla. Se menee tähän aikaan vuodesta noin kahdeksan aikaan illalla nukkumaan. Sen kavereista yksi nukkuu saunan räystään alla, toinen tuuheassa humalaköynnöksessä ja kolmas kotiovelle johtavan polun yllä tiheässä kohdassa jossa vaahteran ja koivun oksat kohtaavat. Jos satun juuri tinttien nukkumaanmenoaikoihin liikkumaan niiden ohi, tiaiset ilmoittavat pienellä rähinä-äänellä. Kai ne mutisevat, että nyt on nukkumaanmenoaika. Pahoittelen kovasti ja koetan olla häiritsemättä niitä juuri siihen aikaan. Tinttien herätys tapahtuu aamulla kuuden paikkeilla. Niiden aikataulut muuttuvat päivittäin auringonvalon mukaan.

Luin uudestaan vuosien tauon jälkeen Eeva Kilven Erakko-kirjaa (osana julkaisua Kuolema ja nuori rakastaja) ja hekottelin seuraavalle otteelle, kun se kuulosti jollain tapaa niin tutulta: 

”Kunpa minä vain onnistuisin selittämään tämän edes muutamille ihmisille, että he ymmärtäisivät. Jotenkin sitä vain sittenkin kaipaa ymmärtämystä, kaipaa, että tietäisi edes muutaman ihmisen hyväksyvän tällaisenkin elämäntavan. Vaikka tietää, että luonto ympärillä hyväksyy, ymmärtää ja ottaa vastaan, mutta että oma laji ei aivan tuomitsisi… Oli raskasta tietää olevansa kummeksittu, jopa paheksuttu, höynähtäneeksi leimattu. Sen tunteen yli pääseminen vei aina muutaman päivän kaupungissa käynnin jälkeen. Piti toipua kuin jonkinlaisesta traumasta: kokemuksesta että kaikki oli käynyt entistäkin etäisemmäksi, että ihmiset ovat vielä vieraampia kuin oli muistanut heidän olevan, vielä pikkumaisempia, tärkeilevämpiä, vielä pinnallisempia… Että kun sanoi: ”Lepakoita on tänä kesänä paljon, niiden talvehtiminen ilmeisesti onnistui hyvin kovista pakkasista huolimatta”, keskustelu tyrehtyi ja sijaan astui kömpelö hiljaisuus (…)”

Onneksi olen jo vuosia sitten päässyt siitä, että välittäisin ajatella olenko paheksuttu tai leimattu. Jos joku paheksuu toisia, se kertoo yleensä leimaajan omista peloista, kateellisuudesta tai rohkeuden puutteesta. Aika moni haluaisi elää vapaammin, mutta on sitonut itsensä liekaan.

Lähinnä tunnistan tuosta otteesta sen miten ihmisten kiinnostuksenkohteet kulkevat hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta melko epäolennaisissa asioissa.

Viime viikon torstaina 20.8. vietettiin maailman ylikulutuspäivää. Radion uutisissa toitotettiin, että maapallon luonnonvarojen vuosittaiset resurssit on ylitetty. Aivan kuin tuo uutinen ei olisi tarpeeksi järkyttävä, Suomen maakohtaista ylikulutuspäivää vietettiin jo 5.4.2020. Käytämme noin kolmessa kuukaudessa luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Eikö tätä pitäisi toitottaa uutisissa yhtä mittaa, että alkaisi viimein mennä jakeluun?

Metsästyskausi alkoi viime viikolla ja eläimet aloittivat paniikinomaisen huutonsa ja sinkoilunsa löytääkseen jostain suojaa. On käsittämätöntä, että vietämme ystäväni ja minä (= eläimet ja minä) kaikessa harmoniassa kesäpäivää ja yhtäkkiä aloitetaan ampuminen ja tappaminen. Sitä vain kutsutaan ”metsästämiseksi”. Ystäväni joutuvat pakenemaan henkensä hädässä piiloon. Metsästyksestä syntyvää onnettomuutta, surun ja raivon määrää on vaikea selittää.

Jopa pieni pensaskerttu kasvihuoneen takana aloitti varoitushuutonsa ampumisen alettua. Mitähän kaikkea sekin pieni lintu lienee elämänsä aikana kokenut?

Metsästys on niin mennen talven lumia. Koskahan tämä todella ymmärretään? (Ko. kirjoituksella oli yli 15 000 jakoa, mutta jostain syystä Yle (? tai joku) nollasi lukemat ja mittari alkoi alusta.)

Yle uutisoi elokuussa, että Keski-Suomessa suunnitellaan maakuntakaavaan merkityille luonnonhiljaisille paikoille tuulivoimalapuistoa. Ympäristöasiantuntija Anne Savola epäilee, että tuulivoimaa edistettäessä ei ymmärretä riittävästi sen vaikutuksia hiljaisuuteen, luonnonrauhaan ja luonnon monimuotoisuuteen eikä hiljaisten alueiden säilyttämiseen kiinnitetä maankäytön suunnittelussa tarpeeksi huomiota. Hän muistuttaa, että melutasoltaan muuta ympäristöä hiljaisemmat alueet ovat monin paikoin valitettavan vähissä eri puolilla Suomea. ”

"Poliitikkojen ja valmistelevien virkamiesten olisikin hyvä miettiä enemmän, mitkä arvot ovat alueen ihmisille merkityksellisiä ja mikä luonnon merkitys ylipäätään on.” - ympäristöasiantuntija Anne Savola

Sitä olisi kaikkien syytä pohtia. 

Olettehan huomanneet katsoa Riikka Kaihovaaran Omavaraiset-dokumentin Areenalta? Se on mielenkiintoinen katsaus kolmeen elämänmuotoon.

 Kakkosjaksossa 4 minuutin 10 sekunnin kohdalla on hupaisa kohta, vaikka taustalla onkin vakava asia – masennus ja uupumus – jossa tulee ”pikakelauksella” kohta, jossa nainen luettelee mitä kaikkea heidän pitäisi ehtiä tehdä.

Ongelmallisinta omavaraisuuteen pyrkimisessä lienee, että perhekoot ovat nykyään niin pieniä. Helpottaisi, jos olisi enemmän työväkeä kuten ennen vanhaan, kun samassa taloudessa tai lähimaastossa oli vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, vävyt, miniät, tädit, sedät, enot ja serkut. Koko kylä oli talkoissa mukana. Omavaraisuuttaan lisäävällä miniperheellä olisi oltava hyvät suunnitelmat, ettei väsy. On mietittävä tärkeysjärjestyksiä. Suomen kesän lyhyys aiheuttaa sen että moni asia on hoidettava yhdessä sumassa. Kesällä olisi ehdittävä vaikka mitä. Tulee mieleen Kirkan Kesällä kaikki on toisin – biisi, heh.

Saattaa tulla liikaa stressiä, jos ei osaa minimoida töitään. Siksi esimerkiksi minulla ei ole eläimiä. 

Sain kirjeen. Kirjoittaja kertoi olevan kanssani samaa mieltä perustulosta, aihe jota käsittelen Toinen tie -kirjassani. Hänkin on pettynyt yhteiskunnan työsysteemiin, jossa todella tärkeää työtä ei nähdä tai sitä kutsutaan harrastukseksi ja jossa jopa palkkatyöstä maksetaan usein erittäin epäreilusti. Hän toivoi, ettei ihmisiä luokiteltaisi enää työttömiin, työllisiiin, opiskelijoihin tai yrittäjiin. Häntä ärsyttää joutuessaan vastaamaan kyselyihin, joissa kysytään mikä niistä titteleistä hän on, kun ihminen voi olla kaikkia niitä samaan aikaan. Hän on ratkaissut tilanteen oivallisesti vastaamalla olevansa "muu: ihminen". Yhteiskunnassamme on valtavasti työtä, jota yhteiskunnassamme ei lasketa työksi, koska siitä ei saa palkkaa. Ote lukijan kirjeestä:

”Aina kun tutustuu ihmisiin, kysytään heti, mitä tekee. Se ei tietenkään tarkoittaa, mitä tekee, vaan että mistä saa rahaa. Työtön-sana on niin leimaava. Kuvitellaan, että istutaan koko päivä sohvalla tekemättä mitään. Vaikeampi on jo miettiä, että ihminen on monen muun eläinlajin tapaan touhukas olento. Luulisin, että loputon sohvalla makoileminen olisi aika tylsä homma päivästä toiseen. Se, että ihminen ei välttämättä tarvitsekaan työnantajaa, joka sanoo hänelle, mitä tehdä, näyttäisi olevan vielä vaikeammin ymmärtää. Itse olen "työtön", vaikka minulla riittää työtä. Opin jatkuvasti uutta. (…) Minusta jokaisen ei tarvitse olla hyödyllinen koko aikaa. Luppoaika on erittäin terveellinen juttu ja usein siitä tuleekin uusia oivalluksia.”  

Perustulo olisi kyllä niin tärkeä. Nämä koronavaiheetkin ovat osoittaneet sen tarpeellisuuden. Kukaan ei putoisi väliin. Kaikista tärkein työ, luonnon- ja ympäristönsuojelu, on paljolti vapaaehtoisten aktiivisten kansalaisten harteilla. On täysin sattumanvaraista ja ihmisten jaksamisesta, osaamisesta ja viitseliäisyydestä kiinni, kuka osaa tai pystyy mitenkäkin vaikuttamaan.

Josta tulee mieleeni toinen kirje jonka sain, jossa lukija kommentoi kesäkuun blogikirjoitustani. Hän onnitteli minua, että toivun ihmisten tapaamisesta sentään viikossa. Häneltä toipuminen kestää usein paljon kauemmin. Hän sanoi, ettei nykyään enää tuo mielipiteitään julkisesti esille, sillä hän ei jaksa ihmisten palautteita. Kun hän ilmoittaa laiskottelevansa (vaikkei siis laiskottele vaan tekee tärkeitä asioita), kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät sen heti, toisin kuin maailmanparantamisen. Voi tätä ihmislajia!

Joidenkin on vaikea ymmärtää toisenlaista elämänmenoa. Minulta kysellään välillä mitä olen viime aikoina touhunnut. Jos olen nokkelalla päällä vastaan, että yritän tehdä itseni mahdollisimman harmittomaksi ja haitattomaksi. Josta moni tekee johtopäätöksen minun olevan patalaiska. Kokeilkaapa itse, onko se sitä:

1. Mitä olet tehnyt juuri tänään luonnon hyvinvoinnin edistämiseksi? Mitä haitallista olet jättänyt tekemättä?
2. Mistä olet kiitollinen tänään (sen sijaan että kokisit tyytymättömyyttä eli tarvetta jollekin tai johonkin)?
3. Kuinka paljon vietät aikaasi ulkona tänään ympäristöäsi kiireettömästi havainnoiden (tekemättä muuta)?
4. Mistä normeista ja kyseenalaistamattomista tavoista olet valmis päästämään tänään irti?
5. Mitä kaunista olet luonut tai vaalinut tänään?

Oukkei, johan tässä olikin pitkästä aikaa kaikenlaista. Kesä on ollut tavattoman vaiherikas suruineen ja iloineen. Ei ole yhtä ainutta tavallista päivää vaan erilaisia ja merkillisiä päiviä yksi toisensa jälkeen. Ihmettelen joskus (aika usein) miten yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin tavattomasti kaikkea.

Päätän tämän blogikirjoituksen tarinaan, jonka kuulin radiosta torstaina ja joka nauratti minua kovasti, koska tunnistin sen oikeaan osuvaksi. Radiossa haastateltiin Mikko Alataloa. Hän juonsi TV:ssä 1980-luvulla rock-ohjelmaa. Mikko oli toimittajantyönsä takia käynyt Amerikassa opiskelemassa viestintää ja toi oppimansa Suomeen. Rocktoimittajalta kai odotettiin karskimpaa otetta tai jotain, sillä hän kertoi saaneensa katsojilta paljon moitetta hymynsä takia(!). Hän totesi: ”Amerikassa hymyileminen on normaalia.”

 

Rohkea voi olla vain silloin kun pelkää

On syyskuun alku eikä tunnu yhtään siltä, ennemminkin joltain elokuun puoliväliltä. Se harhauttaa ja saattaa aiheuttaa hankaluuksia kotitarveviljelijälle. Kuvittelee että onhan tässä ruhtinaallisesti aikaa ja yhtäkkiä onkin kylmää ja kosteaa.

Sunnuntaina olin taas sadonkorjuussa. Tällä kertaa keräsin etupäässä perunoita, härkäpapuja ja valkosipuleita mutta myös ihan kaikkea mitä matkan varrella vastaani tuli. 

Keväällä oli kuuma kun istutin härkäpapuja. Väsyneenä kylvin ukko- ja savitaipalelaista härkäpapua vahingossa samaan riviin. Nyt syksyllä mietin miten erottaisin lajikkeet toisistaan, kun varret olivat ihan samannäköisiä. Mutta eipä hätää, pikkujakkaralla istuessani ja papuja riipiessäni huomasin, ettei erehtymisen vaaraa ollut. Lajikkeet olivat vallan erivärisiä. Olin onnellinen ongelman ratkeamisesta ja rallattelin ääneen.

Huomasin rallattelevani edellispäivänä radiosta kuulemaani Lady Gagan ja Bradley Cooperin Shallow-biisiä (= Pinnallinen). Korvamato eli musiikki soi päässäni: “Are you happy in this modern world?” (Oletko onnellinen tässä modernissa maailmassa?)

En elä liian modernissa maailmassa ja juuri siinä sadonkorjuun hetkellä olin valtavan onnellinen. Koppakaupalla saa iloa, ihmetystä ja riemua, kun:

• kimalaiset eivät välitä ovatko yrtit kasvissa vai korissa vaan tulevat yhtäkaikki keräämään niistä mettä.
• luteita on vaikka minkälaisia hienoja (ylläolevan kuvan luteen nimeä en ole selvittänyt, onko se luteen nymfi? Alempi kuva on veriluteista joka nimestään huolimatta nauttii ravinnokseen kasvien nesteitä).
• haukanpoikanen kimittää taivaalla. Välillä kimitys yltyy, kun poikanen tapaa emonsa taivaalla.
• keltiäiset ovat rakentaneet kertakaikkisen hienon pesän kookospähkinän kuoren alle. Ostin vuosia sitten kookosjäätelön, joka oli kookospähkinän puolikkaassa. Laitoin kuoren kompostiin mutta se ei ollut käsittelystä moinansakaan. Kuori oli melkein samanlainen kuin sen sinne laittaessani, joten sijoitin sen kasvimaalle löytämäni keltiäisten pesän viereen merkiksi, etten vahingossa häiritse muurahaisten elämää kun touhuan kasvimaalla. Nyt vilkaisin pähkinän alle. Härregyyd, en ollut uskoa silmiäni. Koko pähkinän puolikas oli TÄYNNÄ pieniä valkoisia munia. Nostostani aiheutui suunnaton kuhina. Siinä millisekunnissa laitoin kuoren takaisin. Olipa juttu ja uskomattoman hieno näky! Tuollaisella ”ilon sadonkorjuulla” menee jo pual vuotta. Vaikka niin tekisi mieleni vilkaista sinne uudestaan – munia oli tuhansia ja taas tuhansia hienossa pähkinän muotoisessa keossa – en katso. Elämisen rauha täytyy olla kaikilla.   
• kuuntelee heinäsirkan siritystä, tiaisparven tiititystä niiden kulkiessa pihan poikki, närhipoikueen mainioita kiljaisuja ja laulujoutsenten lentoharjoitusten läpätystä. Silloin unohtaa (hetkeksi) typerät luonnossa häiriötä aiheuttaneet Venetsialaiset, metsästäjät, irrallaan juoksevat koirat ja ties mitkä ihmisen suuruudenhullut aikeet.

Sillä hetkellä ainoat ”murheeni” ovat vadin pohjalle joutuneet mustamuurahaiset, jotka eivät ymmärrä hyviä aikeitani auttaa ne turvaan vaan ne piiloutuvat papujen alle. Leppäkertut ja luteet ovat helppoja pelastettavia, ne tarttuvat heti ojennettuun sormeen, mutta muurahaiset ja hämähäkit vilistävät täysillä piiloon.

Entä mitä teen kaikille itsekseen levittäytyneille valkosipulivauvoille? Multaisia ne ovat, mutta jos haluat Aleksandra-valkosipulinalkuja, täältä tulisi postikulujen hinnalla. Kylvä nyt syksyllä ennen lumentuloa maahan niin saat ensi vuonna isoja sipuleita. Tai pese mullasta ja syö ne. Tai älä pese. Arkkiatri Arvo Ylppö oli sitä mieltä että lapsen on hyvä syödä lusikallinen multaa aika ajoin, se parantaa vastustuskykyä. (Olen ikuinen lapsi.)

Siis jos haluat pikku solo-sipuleita, lähetä nimesi, osoitteesi ja puhelinnumerosi osoitteeseen kdvalkosipuli(at)gmail.com, niin saat automaattisen vastausviestin, jossa on kasvatusohjeet ja maksutiedot. Anna samalla osviittaa haluatko sipuleita paljon vai vähän (esim. alle vai yli sata).

Lauantaina juhlittiin Suomen luonnon päivää mutta tosiaan myös niitä Venetsialaisia. Suomen luonnon (päivän) kunniaksi Venetsialaiset saisi kieltää. Kun vastarannalla kahden kilometrin päässä aloitettiin ilotulitus, aloittivat laulujoutsenet, harmaahaikarat, kurjet ja hanhet varoitus- ja hätähuutonsa. Koirat räjähtivät haukkumaan pitkin niemiä ja notkoja (joka lisäsi taas dominoefektinä luonnoneläinten kärsimystä). Lepakotkin kaikkosivat puoleksi tunniksi muille maille. Lepakkodetektori oli avoimen ikkunan äärellä, kun tein ruokaa. Ihmettelin mikä helkkarin sota oli alkanut. Tällä kertaa ei ollut metsästäjien aiheuttamaa sotaa. Ilotulituksen nimeksi sopisi paljon paremmin mielipahapommitus. 

Sain viikonloppuna tekstarin, joka jäi pidemmäksikin aikaa pohdituttamaan. Aihe oli sellainen jota ei tekstarein edes kannattaisi yrittää käsitellä. Erään hoitajan työkaveri oli vaihtanut työpaikkaa ja työpaikkaansa tyytymätön hoitaja tuumi: ”Raha antaa jännästi mahdollisuuksia. Minäkin eläisin rohkeasti, jos olisi paljon rahaa. Voisin toimia tärkeiksi katsomieni asioiden eteen ilman, että tarvitsee pelätä työpaikan tai toimeentulon puolesta.”

Kun vastasin, että olisi paremminkin keskityttävä pieniin kuluihin kuin isoihin tuloihin, hän vastasi: ”Vähällä rahalla voi toimia, mutta isompi määrä antaa paaaaljon enemmän pelivaraa ja se tuo varmuutta.”

Vitsi on kuitenkin juuri siinä, että jos on paljon rahaa, ei tarvitse rohkeutta. (Rohkea ei ole myöskään ihminen, jolla on ase kädessään.) Rohkea voi olla oikeastaan vain silloin kun pelkää. Mutta pelkojaan ei saa pelätä liiaksi, koska pelot kertovat siitä mitkä asiat ovat tärkeitä. Pitää uskaltaa toimia välittämättä epävarmuudesta. Rikasta elämää voi elää olematta raharikas. Elämän rikkautta ei saa millään rahalla, vaikka kuinka yrittäisi.

Asioita joita ei voi rahalla ostaa:

1. käytöstapoja

2. moraalia

3. kunnioitusta

4. luonnetta

5. tervettä järkeä

6. luottamusta

7. kärsivällisyyttä

8. tyyliä

9. rehellisyyttä/suoraselkäisyyttä

10. rakkautta

Shallow-biisiin palatakseni, ihmiset ovat varmaan niin keskittyneitä siihen epäolennaiseen asiaan onko laulun esittäjillä rakkaussuhde, että biisin tärkeä sanoma unohtuu: Are you happy in this modern world? Oletko onnellinen tässä modernissa maailmassa?

Jos et ole, tee jotain muuttaaksesi sitä. Älä jää odottamaan että taivaasta tipahtaa ratkaisu vaan ole aktiivinen. Kiinnitä huomiota rahan- ja ajan käyttötottumuksiisi ja mieti mikä vie ne. Mihin olet tyytyväinen ja mihin et, sitten tee korjaustoimenpiteitä ja etene askel askeleelta kohti mielekkäämpää elämää. Ei tarvitse olla joko tai -asetelmaa, vähän tai paljon, rahallisesti köyhä tai rikas, yksin tai porukassa. Mustavalkoisen ääripäiden välistä löytyy monenmoista tapaa ja ratkaisua luoda elämästään mielekkäämpää. Asiat eivät mullistu päivässä mutta jos joka päivä tekee jotain pientä edistääkseen asioita, on vuodessa, kahdessa tai viidessä asiat jo paljon mielekkäämmällä mallilla.

Sunnuntaina vietettiin Tietokirjallisuuden päivää. Juuri ilmestyneessä Toinen tie -(tieto)kirjassani kerron mitä kaikkea tietokirjallisuus ja tietokirjailijan elämä voi olla. Tietokirja oli minulle pitkään mystinen käsite. Luen parhaillaan useita tietokirjoja, joista tässä muutamia:

Taloutta voi kyseenalaistaa ja ajatella uudestaan tutustumalla kääntäjä-kirjailija Eeva Talvikallion Elävä talous: yhteisen tulevaisuuden toimintaopas -kirjaan. Kuinka ymmärrämme "talouden" ja sen keskeiset ulottuvuudet, kuten "työn", "markkinat", "omistamisen" tai "sijoittamisen"? Taloutta voi ymmärtää ja harjoittaa monin eri tarvoin ja parantaa sen kautta yhteistä hyvinvointia rajallisella planeetalla.

Ote Elävä talous -kirjasta: ”Elävän talouden tavoite on ymmärtää, kuinka tehty työ palvelee oman hyvinvoinnin eri osa-alueita, joiden tasapainosta kokonaisvaltainen hyvinvointi riippuu, ja kuinka se vaikuttaa toisten ihmisten, muiden olentojen, yhteisten elinympäristöjen ja koko elonkehän hyvinvointiin. `Hyvä yhteinen toimeentulo´ tarkoittaa vähintäänkin sitä, ettei elollisille olennoille elintärkeitä yhteisiä elinympäristöjä tuota elinkelvottomiksi. Jos töitä paiskitaan aina vain ankarammin, jotta voitaisiin kuluttaa aina vain enemmän, käy juuri päinvastoin: hyvinvoiva elämä maapallolla käy monille yksilöille ja lajeille – mukaan lukien ihmiselle – mahdottomaksi.”

Hauska sivuanekdootti: Eeva mainitsee minut kirjassaan sivulla 105. Minä puolestaan mainitsen hänet Toinen tie -kirjassa sivulla 307.

Tietokirjassa Jos hyönteiset katoavat, Anne Sverdrup-Thygeson kirjoittaa biologi Edward Wilson lanseeraamasta biofilia-käsitteestä – rakkaudesta elävää elämää kohtaan:

”Wilsonin mukaan piirre on kehittynyt ja vahvistunut evoluution myötä, koska läheinen suhde luontoon parantaa ihmisen selviytymismahdollisuuksia. Jos huomasit kukat, saatoit löytää niiden hedelmät joitakin viikkoja myöhemmin. Ja jos tunsit hyvin lajit, jotka pystyivät vahingoittamaan tai tappamaan sinut, selviytymismahdollisuutesi kasvoivat.”

Tietokirja jota luen hitaasti ja nautiskellen on ystäväni Vesa Luhdan kirjoittama Lumottu Inarin Lappi. Muistutan väliinsä aika tavalla vanhan metsän asukkia töyhtötiaista: en juuri lähde omaa metsää kauemmas ylittämään aukeita tai vesistöjä. Siksi on ihastuttavaa tehdä nojatuolimatkoja. Ei tarvitse matkustaa mihinkään - muuten kuin mielessään. Vesan teos on todella hieno ja täynnä ihmeellisiä tarinoita ja käsittämättömän kauniita Martti Rikkosen ottamia kuvia. Kirjasta kertoo paljon se, että se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1997 ja siitä on vuosien ajan kysytty uutta painosta. Vesa on taiteillut samojen probleemien kanssa kuin jokainen kirjailija: mistä saada rahoitus teoksen kirjoittamiseen ja teoksen ajantasaistamiseen. Onneksi rahoitus järjestyi.

Naurattaa muisto, kun Vesa lähetti minulle kesällä tekstiviestiä Inarin erämaista, hän kertoi kiivenneensä vaaran laella olevan ikimännyn latvaan löytääkseen matkapuhelimelle kenttää.

Hänen kirjansa alkaa sanoilla:

 ”Ne hetket, jotka saa viettää tämän pallon pinnalla, kannattaa käyttää hyvin.”