Onnellisuuden arvioinnin käyttöohje

Luin Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset -kirjaa vuodelta 2003. Siellä oli luku nimeltään Lohdutus rahan riittämättömyydestä ja sen alla luku onneen tarvittavista asioista - tai mukamas onneen tarvittavista asioista - talo Lontoon keskustassa, makuuhuoneesta näkymä vetten yli, pihalta kuuluva suihkulähteen solina, vuoteiden pellavalakanat, ruokasalin 12 hengen pöytä, viikonloppuasuntona kattohuoneisto Pariisissa… ja sitä rataa.

Monia saattaa lohduttaa kuulla, että nautinnon todelliset ainekset eivät maksa paljon. Botton viittaa Epikurolaiseen ajatteluun, josta tässä yhteenvetoa.

Ihmiselle on luonnollista mutta tarpeetonta haluta isoa asuntoa, juhlia, omaa kotikylpylää, herkkuja ym. Maine ja valta on sekä luonnotonta että tarpeetonta. Luonnollista ja tarpeellista sen sijaan on ystävyys, vapaus ja ajattelu.

Ystävyys

Ennen kuin syöt tai juot mitään, harkitse tarkkaan, kenen kanssa syöt tai juot, pikemminkin kuin mitä syöt tai juot. Moni saattaa olla rahanhimoinen, mutta ei elääkseen ylellistä elämää vaan saadakseen arvostusta ja hyvää kohtelua, mutta todellinen ystävyys ei ole riippuvaista asemasta tai vaikkapa ulkomuodosta. Todelliset ystävät voivat tuoda meille enemmän rakkautta ja kunnioitusta kuin kaikki maailman rikkaudet. Lisäisin tähän, että ystävyys voi käsittää myös eläimet.

Vapaus

Yksinkertaisen elämän avulla voi saavuttaa itsenäisyyden. Sinulla voi olla vähemmän rahaa, mutta sinun ei tarvitse noudattaa vastenmielisiä käskyjä keneltäkään. Tuo voisi olla Irti oravanpyörästä -kirjani kiteytys...

Ajattelu

Huolten hälventämiseen ei ole tehokkaampaa keinoa kuin ajatteleminen. Kirjoittamalla ongelman paperille tai keskustelemalla siitä muiden kanssa, sen olennaiset puolet kirkastuvat. Asiallinen pohdinta rauhoittaa mielen.

Epikuroksen mukaan jos meillä ei ole ystäviä, vapautta ja analyyttistä elämänasennetta, emme voisi koskaan olla aidosti onnellisia. Jos meillä on nuo, mutta ei rikkautta, emme voi silti koskaan olla onnettomia. Epikuroksen mukaan onni on sitä, ettei kärsi. Me emme olisi onnellisia, vaikka meillä olisi upea auto, muttei ystäviä: huvila, muttei vapautta; pellavalakanat, mutta liikaa ahdistusta, jotta pystyisimme nukkumaan.

**

Jotta emme hankkisi sellaista, mitä emme tarvitse, tai haikailisi asioita, joihin meillä ei ole varaa, meidän tulee kallista esinettä halutessamme välittömästi kysyä itseltämme, onko halumme oikein. Botton tarjoaa sarjan ajatuskokeita, tavallaan käyttöohjeen, jolla voi arvioida tulevan onnellisuuden määrää, joka menee tiivistettynä jokseenkin näin:

• Oletetaan, että haluat huvilan (tai minkä tahansa asian).
• Kuvittele, että halusi on väärä. Pohdi voisitko olla onnellinen lomalla, vaikka sinulla ei olisi haluamaasi asiaa, ja jos et käyttäisi niin paljon rahaa kuin huvilaan tarvitaan?
• Ehkä voisit tuntea olosi kurjaksi huvilalla, jos tunnet itsesi yksinäiseksi. Voisit esimerkiksi olla onnellinen teltassa, jos olet ihmisen kanssa, jota rakastat ja joka arvostaa sinua. Veden äärellä, korkean puun oksien alla hyvässä seurassa voi virkistää itseään ilmaiseksi, ei tarvitse edes telttaa.
• Toisin sanoen voidaksesi olla onnellinen huvilassa, sinun pitää olla ihmisen kanssa jota rakastat ja joka arvostaa sinua. Onnesi siis riippuu enemmän sopivasta seurasta kuin hienosti kalustetusta huvilasta.

Meillä on paljon ajatusvirheitä, jossa kallis tavara tai asia voi tuntua järkeenkäyvältä, jos emme ymmärrä perustarpeitamme. Bottonin mukaan tavarat jäljentävät materian tasolla psykologista tarvettamme. Meidän pitäisi saada ajatuksemme järjestykseen, mutta hankimmekin uudet kirjahyllyt. Ostamme maastoauton, vaikka etsimme vapautta. Ostamme alkoholia, mutta kaipasimme ystävyyttä. 

Omien tarpeiden tunnistamista vaikeuttavat Epikuroksen mukaan toisten ihmisten ”joutavat mielipiteet”, jotka eivät vastaa tarpeiden luonnollista hierarkiaa, vaan korostavat ylellisyyttä ja vaurautta ystävyyden, vapauden ja ajattelun sijaan. Joutavien mielipiteiden yleisyys ei ole sattumaa. (Huomatkaa, että tämä kirja on kirjoitettu 20 vuotta sitten aikana ennen sosiaalista mediaa. Voi sitä joutavien mielipiteiden määrää tänä päivänä!)

On kaupallisten yritysten etujen mukaista vääristää tarpeiden hierarkiaa ja vähätellä kaikkea, mitä ei voi myydä. Mainonta ei olisi niin yleistä, ellemme olisi vaikutuksille alttiita. Yritykset herättävät tarpeettomia haluja ihmisissä, jotka eivät ymmärrä todellisia tarpeitaan. Me haluamme asioita, jos ne esitetään näyttävästi ja menetämme kiinnostuksemme, jos ne jätetään huomiotta tai niistä ei puhuta hyväksyvästi. Ylellisyystuotteista ja mielikuvista ei ole ympärillämme puutetta. Harvoin meitä rohkaistaan tyytymään kohtuullisiin iltoihin, lapsen kanssa leikkimiseen, aurinkoiseen iltapäivähetkeen, keskusteluun ystävän kanssa tai tuoreelle leivälle levitettyyn juustoon.

Taiteella ja filosofialla on kyky palauttaa tasapaino. Jos ihmisten itsetuntemus ja yksinkertaisuuden arvostus lisääntyisi ja ihmiset oivaltavat, mitä he tarvitsevat, ja he jättävät hetken mielijohteensa huomiotta ja tarpeettomat tavarat ostamatta, voisi se tuhota kokonaisia kulutuksen alueita. Syntyisi yhteiskunta, joka huolehtii välttämättömien aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä, mutta ei nosta elintasoa yli toimeentulominimin. Yhteiskunta, jonka tarpeet olisivat rajoitetummat kuin meidän, tarvitsisi vähemmän resursseja emmekä silti olisi onnettomia.

Tyhmä on onnen suhteen ahne, viisas ei ole

Joskus saa lukea niin ytimekkäästi ja hyvin kuvattuja asioita, että alkaa naurattaa. Tässä suunpieliä nostattanut ote Valdur Mikitan Lingvistinen metsä -kirjasta: 

Viisaalla ja tyhmällä lienee vain yksi merkittävä ero. Tyhmä tarvitsee valtavia määriä onnea tunteakseen itsensä onnelliseksi, mutta viisaan onnellisuuskynnys on niin matala, että kaikki asiat herättävät hänessä onnen tunnetta. Tyhmä on onnen suhteen ahne, viisas ei ole. Onnellisuuden kynnyksen madaltuminen elämän kuluessa on merkki ihmisen kehityksestä. Viisaan ihmisen puheita otetaan harvemmin vakavasti, sillä ne ovat usein melko kuluneita. Hän saattaa sanoa vaikkapa, että olkaa kiitollisia läheisistänne, ajatelkaa hyviä asioita ja katsokaa, miten kauniisti kukat kukkivat. Tyhmä ei ymmärrä sellaisesta mitään. Hänelle on tärkeää saada ongituksi valtavan korkean muurin takaa rahtunen onnea saadakseen siitä elämälleen merkitystä. Hänen mielestään tarvitaan kovaa yrittämistä, hyvä koulutus, rahaa, suhteita, tuuria, talo, terveyttä, mies tai nainen, lapsia (tai sitä ettei niitä ole), matkoja, elämyksiä, hyvä työ ja niin edelleen. Hölmön onni lymyää aina jossakin saavuttamattomissa, ja sen pyydystämiseksi on satsattava kaikkensa, jotta omaankin pöytään eksyisi jokunen onnen murunen. Tyhmän maailma on monimutkainen ja hauras; hänen elämänsä kuluu hankaluuksien ylittämiseen, missä hän ei loppujen lopuksi oikein onnistukaan. Viisaalla taas näyttäisi olevan naurettavan, jopa surrealistisen matala kynnys onneen – hänellä onni syntyy kuin tyhjästä. Lähes mitäänsanomattomat asiat tekevät hänet onnelliseksi. Sen vuoksi hänen puheitaan onkin niin vaikea ymmärtää tai uskoa.

 

Kolopuu on elämän antaja

Valokuvani ovat viimein jonkinlaisessa järjestyksessä. Jee! Sen kunniaksi koostin seuraavan kuvakertomuksen. En osaa kuvankäsittelyä, joten kuvat ovat ”luomua” (rajauksia lukuun ottamatta). Toisaalta hyvä niin, nyt kuvat ovat autenttisia ja osoittavat miten luonnoneläimiä voi olla vaikea havaita eri valo- ja varjo-olosuhteissa.     

                                                  ***

Olen kertonut teille Irti oravanpyörästä – kirjassa siitä käänteentekevästä hetkestä jolloin käpytikan romanssi havahdutti minut synkistä elämän pohdinnoista. Mietin sitä hetkeä usein ja voisin kertoa siitä uudestaan ja uudestaan. Se oli kevättä 90-luvun lopulla.

"...makasin mökin edessä puutarhatuolissa kevään auringossa shaalin alla ja yritin torkkua, kun yhtäkkiä aivan pääni päälle omenapuuhun lensi kaksi tikkaa. Ne pitivät aikamoista äläkkää. Avasin silmäni ja pysyin aivan hiljaa paikoillani. Lumoissani sain tarkkailla aivan lähietäisyydeltä niiden touhuja. Jahdattuaan toisiaan puun rungon ympärillä ne parittelivat siinä aivan pääni päällä oksistossa. Hyvänen aika. Olipas näky. Kipin kapin kirjastoon taas lintukirjaa lainaamaan. Selvisi, että kyse oli käpytikkojen romanssista. Huomasin saavani voimaa, kun tuollaiset pienet lintujen tuokiokuvat tulivat mieleeni, ja hymy nousi huulilleni. Siihen aikaan en hymyillyt paljoakaan, enkä jaksanut olla kiinnostunut mistään. Oli riemuisaa havaita, että ympärilläni luonnossa tapahtuu koko ajan asioita, joista minä en tiedä tuon taivaallista. Luonnon olentoja eivät ihmisten huolet rasita. Tuntui kuin osa niiden huolettomuudesta tarttuisi minuunkin." 

Sama meininki jatkuu. Käpytikkojen parittelu. Kuva on otettu toukokuussa 2013.

Silloin olen tajunnut sen verran, että tiesin lintujen olevan tikkoja. Mutta mitä tikkoja? Mustavalkoisten värien ja lintukirjan tietojen perusteella vaihtoehtoja oli pikkutikka, käpytikka tai valkoselkätikka. Pikkutikka se ei kokonsa puolesta voinut olla. Jäljelle jäi käpytikka tai valkoselkätikka. Silloin en osannut kiinnittää yksityiskohtiin huomiota. Muistan toivoneeni, että kyseessä olisi ollut valkoselkätikka. Olisi ollut hienoa havaita jotain harvinaista ja erikoista. 

Harvinaista ja erikoista minä olinkin havainnut. En valkoselkätikkaa, vaan käpytikan – ja luonnon. Niihin aikoihin kiinnitin tavattoman paljon huomiota ulkonäkööni, näyteikkunoihin ja toisten ihmisten mielipiteisiin. Sillä kertaa lintu tai luonto ei hukkunut ajatusteni taustalle (vaikka viisas alitajuntani oli ohjannut minut hakemaan luonnosta rauhaa) vaan oli huomioni pääkohde. Käpytikka oli tärkeänä osana auttamassa minua ymmärtämään miksi minulle tuli niin hyvä olo luonnossa.

Kaikki alkoi luonnon näkemisestä. Tapahtui jotain odottamatonta ja ihastuttavaa, johon en ollut osannut valmistautua. Havahduin, kiinnyin ja muutuin. Luonto ei vaatinut minulta mitään, se ainoastaan antoi.


Ei puhettakaan, että olisin tiennyt kauanko linnut hautovat tai koska poikaset lähtevät pesästä. ”Sattumalta” olin muutamia viikkoja myöhemmin taas täällä Alhonlahdessa, silloisella autiotilalla, keräämässä hiljaisuudesta voimia, kun havahduin rannalta kuuluvaan loppumattomaan käkätykseen. Lähdin pujottelemaan ryteikön sekaan paikallistaakseni mikä ääni se oli. Kauan sain hakea. Viimein näin korkealla puun oksistossa kolon, josta käpytikan poikasen pää pilkotti. 

Kesällä pesäkolohavaintojen tekeminen on vaikeaa, kun puissa on lehti.

 Kaupunkiin palattuani kerroin kaikille ”kailottavasta” tikanpojasta. Olin tosi onnellinen havainnoistani. Käpytikat saivat vankan sijan sydämessäni. 

Edelleen joka kevät toivon käpytikkojen jäävän talviruokinnalta tälle reviirille ja tekevän kolonsa isojen haapojen uumeniin.

Käpytikka oppii taitavasti käyttämään ruokintalaitteita.



Käpytikka aloittaa toukokuussa pesän kovertamisen. Kolo valmistuu 3-4 päivässä. Aika nopeasti minusta.



 

Tämä on metsässä asuvan käpytikan majapuu. 

On hauska seurata kolon valmistumista. Ensin tikka nakuttaa pää vain vähän kumarassa, kohta kolosta vilkkuu enää pyrstösulkia. Välillä käpytikka peruuttaa ja tuo mahansa ja puun välissä "tikanpurun" pois pesän valmistumisen tieltä.

Sama kuva kuin yllä mutta rajattuna. Kolosta tulevaa purua on jäänyt käävän päälle.

Keväisin maassa puun juurella oleva tikanpuru paljastaa työn touhussa olevan tikan. Muutamassa viikossa puru on kadonnut maasta nousevan kasvillisuuden sekaan.

 

Pesän rakennuksen välillä täytyy käydä ajamassa kilpakosijoita pois.

Sitten alkaa haudonta ja käpytikkakoiras käy ruokkimassa pesässä hautovaa puolisoaan ja vuorottelee haudontavuoroja sen kanssa.



Käpytikkaemo antaa poikasilleen proteiinipitoisen muurahais- ja kirva-aterian. Yksi muurahainen on tipahtanut rinnuksille.


Kesäkuun lopulla/heinäkuun alussa tikanpoikaset lähtevät kolosta ja jäävät lähialueen puihin opettelemaan lentämistä ja emot jatkavat poikasten ruokkimista maastossa. Siitä olen kertonut TÄÄLLÄ. 

Kun tikkaperhe lähtee maailmalle, tulee äänimaisemaan tyhjä paikka ja puuhun kolo. Tikat eivät tule siihen enää seuraavana vuonna pesimään (mutta ne saattavat käyttää sitä tulevina talvina nukkumapaikkanaan). Käpytikat kovertavat joka vuosi uuden kolon.

On kulunut yli kaksikymmentä vuotta aikaa siitä kun havaitsin haavassa "kailottavan tikanpojan". Kolo on edelleen olemassa. Näinä vuosina kolossa on asunut monia eri eläimiä. 

Tänä talvena kolo näytti tältä: 

Kolossa on asunut mm. kottaraisia. Kolon alla oleva punainen väri tulee jäkälästä, joka kasvaa ja viihtyy kottaraisen ulosteella.

Tältä kottaraisen kolo näyttää keväällä täydessä vauhdissa. (Kuva on otettu toisesta läheisestä kolopuusta.)  

 

Tässä suurennos ylempänä olevasta talvikuvasta. Kolossa on "eristetty ovi”. Se on meidän talon hirsien välistä vietyä eristepellavaa. Pellava on loputtoman suosittua eläinten keskuudessa.

Orava kesäpuvussaan koostamassa kakkospesänsä aineksia. Hups, rysän päältä kiinni. (Kuvan otettuani menen häiritsemästä ja annan oravalle työrauhan. Syksyisin tuuppaan uudet pellavat hirsien väliin.)

Kailottavan tikanpojan kolo on tällä hetkellä oravan talvikoti. Kuvassa toinen orava haistelee kolon vierustaa ja selvittää hajujen perusteella kuka kolossa uinailee. ”Ovi” on kiinni, kun joku on sisällä.

 

Onnen löytäminen on joskus pienestä kiinni. Olisi voinut käydä niin, etten olisi koskaan havahtunut luontoon ympärilläni. Monet ihmiset toistuvasti kehottivat kaatamaan puut pois varjostamasta. Silloin en ollut nähnyt käpytikkoja enkä ymmärtänyt kolopuiden merkitystä. En edes tajunnut miten paljon puissa on koloja. Silti, vaikka siihen aikaan olin melkoinen myötäilijä, minusta löytyi oikeassa paikassa rohkeutta puolustaa puita ja kestää väsytystaistelut. Puita ei kaadettu. Lepäsin niiden juurella, luotin sydämeni ääneen ja se vei oikeaan.