Rakkaita puita on niin monia

Tiedoksenne tällainen mielenkiintoinen Puut lähellämme -hanke, joka kerää tietoa suomalaisille tärkeistä puista. Tutkimuksessa etsitään vastauksia kysymyksiin:

Millaisia yhteyksiä on puiden ja ihmisten välillä? 

Mikä puu ketäkin viehättää ja miksi? 

Voiko puulla olla tunnearvoa? 

Voiko puihin kiintyä? 

Miten hoidamme meille tärkeitä puita?

Tutkimukseen etsitään vastaajiksi kaikenikäisiä ihmisiä ympäri Suomen. Kyselylomakkeeseen vastaaminen kestää noin 15 minuuttia.

Vastasin kyselyyn. Tuntui vaikealta päättää mistä puusta kertoisi, kun erityisiä puita on niin monta. Tutkimuksessa voi kertoa myös puusta, jota ei enää ole. Niitä menetettyjäkin tärkeitä puita on valitettavan paljon. 

Päädyin kuitenkin onnelliseen puutarinaan ja kerroin pihallani kasvavasta jättiläishaavasta. Sitä ei olisi enää olemassa, jos en olisi aikoinaan 1990-luvulla puolustanut sitä, kun miehet olivat jo kaivamassa moottorisahaa esiin ja kaatamassa puuta ”auringon tieltä”. Ihmisillä on käsittämätön puiden kaatamishimo ja luonnon siistimisvimma. Siinä samalla menetetään mahdollisuus onneen.

Haapa on tuonut elämääni aurinkoa monin tavoin. Puu on mahdottoman tärkeä muillekin kuin vain minulle. Puu on koti. Siinä on erikokoisia asuntoja, isoja ja pieniä koloja, joissa on asunut vuosien varrella, ja asuu edelleen, kirjo eläimiä kuten naakkoja, oravia, käpytikkoja, kottaraisia, käenpiikoja, sini- ja talitiaisia. Haavan runko on ympärysmitaltaan noin kaksimetrinen ja sen kaarna on täynnä jäkäliä, kääpiä ja sieniä. Sen varassa elää mahdoton määrä hyönteisiäkin.

Tämä kuva ei ole ko. puusta vaan siitä pohjoiseen kasvavasta ”pikkuveljestä”, jossa siinäkin on jo kolme koloa. Rakkaita puita on niin monia.

Onneksi tällaisia tutkimuksia tehdään ja tietoa aiheesta kerätään ja koetetaan lisätä. Jospa joskus päästäisiin eroon negatiivisesta ”puunhalailija”-nimittelystä ja ymmärrettäisiin, että on ihan normaalia rakastaa puita. Puihin voi kiintyä tavattomasti ja niillä on suunnattoman suuri merkitys elämälle.

Kolopuu on elämän antaja

Valokuvani ovat viimein jonkinlaisessa järjestyksessä. Jee! Sen kunniaksi koostin seuraavan kuvakertomuksen. En osaa kuvankäsittelyä, joten kuvat ovat ”luomua” (rajauksia lukuun ottamatta). Toisaalta hyvä niin, nyt kuvat ovat autenttisia ja osoittavat miten luonnoneläimiä voi olla vaikea havaita eri valo- ja varjo-olosuhteissa.     

                                                  ***

Olen kertonut teille Irti oravanpyörästä – kirjassa siitä käänteentekevästä hetkestä jolloin käpytikan romanssi havahdutti minut synkistä elämän pohdinnoista. Mietin sitä hetkeä usein ja voisin kertoa siitä uudestaan ja uudestaan. Se oli kevättä 90-luvun lopulla.

"...makasin mökin edessä puutarhatuolissa kevään auringossa shaalin alla ja yritin torkkua, kun yhtäkkiä aivan pääni päälle omenapuuhun lensi kaksi tikkaa. Ne pitivät aikamoista äläkkää. Avasin silmäni ja pysyin aivan hiljaa paikoillani. Lumoissani sain tarkkailla aivan lähietäisyydeltä niiden touhuja. Jahdattuaan toisiaan puun rungon ympärillä ne parittelivat siinä aivan pääni päällä oksistossa. Hyvänen aika. Olipas näky. Kipin kapin kirjastoon taas lintukirjaa lainaamaan. Selvisi, että kyse oli käpytikkojen romanssista. Huomasin saavani voimaa, kun tuollaiset pienet lintujen tuokiokuvat tulivat mieleeni, ja hymy nousi huulilleni. Siihen aikaan en hymyillyt paljoakaan, enkä jaksanut olla kiinnostunut mistään. Oli riemuisaa havaita, että ympärilläni luonnossa tapahtuu koko ajan asioita, joista minä en tiedä tuon taivaallista. Luonnon olentoja eivät ihmisten huolet rasita. Tuntui kuin osa niiden huolettomuudesta tarttuisi minuunkin." 

Sama meininki jatkuu. Käpytikkojen parittelu. Kuva on otettu toukokuussa 2013.

Silloin olen tajunnut sen verran, että tiesin lintujen olevan tikkoja. Mutta mitä tikkoja? Mustavalkoisten värien ja lintukirjan tietojen perusteella vaihtoehtoja oli pikkutikka, käpytikka tai valkoselkätikka. Pikkutikka se ei kokonsa puolesta voinut olla. Jäljelle jäi käpytikka tai valkoselkätikka. Silloin en osannut kiinnittää yksityiskohtiin huomiota. Muistan toivoneeni, että kyseessä olisi ollut valkoselkätikka. Olisi ollut hienoa havaita jotain harvinaista ja erikoista. 

Harvinaista ja erikoista minä olinkin havainnut. En valkoselkätikkaa, vaan käpytikan – ja luonnon. Niihin aikoihin kiinnitin tavattoman paljon huomiota ulkonäkööni, näyteikkunoihin ja toisten ihmisten mielipiteisiin. Sillä kertaa lintu tai luonto ei hukkunut ajatusteni taustalle (vaikka viisas alitajuntani oli ohjannut minut hakemaan luonnosta rauhaa) vaan oli huomioni pääkohde. Käpytikka oli tärkeänä osana auttamassa minua ymmärtämään miksi minulle tuli niin hyvä olo luonnossa.

Kaikki alkoi luonnon näkemisestä. Tapahtui jotain odottamatonta ja ihastuttavaa, johon en ollut osannut valmistautua. Havahduin, kiinnyin ja muutuin. Luonto ei vaatinut minulta mitään, se ainoastaan antoi.


Ei puhettakaan, että olisin tiennyt kauanko linnut hautovat tai koska poikaset lähtevät pesästä. ”Sattumalta” olin muutamia viikkoja myöhemmin taas täällä Alhonlahdessa, silloisella autiotilalla, keräämässä hiljaisuudesta voimia, kun havahduin rannalta kuuluvaan loppumattomaan käkätykseen. Lähdin pujottelemaan ryteikön sekaan paikallistaakseni mikä ääni se oli. Kauan sain hakea. Viimein näin korkealla puun oksistossa kolon, josta käpytikan poikasen pää pilkotti. 

Kesällä pesäkolohavaintojen tekeminen on vaikeaa, kun puissa on lehti.

 Kaupunkiin palattuani kerroin kaikille ”kailottavasta” tikanpojasta. Olin tosi onnellinen havainnoistani. Käpytikat saivat vankan sijan sydämessäni. 

Edelleen joka kevät toivon käpytikkojen jäävän talviruokinnalta tälle reviirille ja tekevän kolonsa isojen haapojen uumeniin.

Käpytikka oppii taitavasti käyttämään ruokintalaitteita.



Käpytikka aloittaa toukokuussa pesän kovertamisen. Kolo valmistuu 3-4 päivässä. Aika nopeasti minusta.



 

Tämä on metsässä asuvan käpytikan majapuu. 

On hauska seurata kolon valmistumista. Ensin tikka nakuttaa pää vain vähän kumarassa, kohta kolosta vilkkuu enää pyrstösulkia. Välillä käpytikka peruuttaa ja tuo mahansa ja puun välissä "tikanpurun" pois pesän valmistumisen tieltä.

Sama kuva kuin yllä mutta rajattuna. Kolosta tulevaa purua on jäänyt käävän päälle.

Keväisin maassa puun juurella oleva tikanpuru paljastaa työn touhussa olevan tikan. Muutamassa viikossa puru on kadonnut maasta nousevan kasvillisuuden sekaan.

 

Pesän rakennuksen välillä täytyy käydä ajamassa kilpakosijoita pois.

Sitten alkaa haudonta ja käpytikkakoiras käy ruokkimassa pesässä hautovaa puolisoaan ja vuorottelee haudontavuoroja sen kanssa.



Käpytikkaemo antaa poikasilleen proteiinipitoisen muurahais- ja kirva-aterian. Yksi muurahainen on tipahtanut rinnuksille.


Kesäkuun lopulla/heinäkuun alussa tikanpoikaset lähtevät kolosta ja jäävät lähialueen puihin opettelemaan lentämistä ja emot jatkavat poikasten ruokkimista maastossa. Siitä olen kertonut TÄÄLLÄ. 

Kun tikkaperhe lähtee maailmalle, tulee äänimaisemaan tyhjä paikka ja puuhun kolo. Tikat eivät tule siihen enää seuraavana vuonna pesimään (mutta ne saattavat käyttää sitä tulevina talvina nukkumapaikkanaan). Käpytikat kovertavat joka vuosi uuden kolon.

On kulunut yli kaksikymmentä vuotta aikaa siitä kun havaitsin haavassa "kailottavan tikanpojan". Kolo on edelleen olemassa. Näinä vuosina kolossa on asunut monia eri eläimiä. 

Tänä talvena kolo näytti tältä: 

Kolossa on asunut mm. kottaraisia. Kolon alla oleva punainen väri tulee jäkälästä, joka kasvaa ja viihtyy kottaraisen ulosteella.

Tältä kottaraisen kolo näyttää keväällä täydessä vauhdissa. (Kuva on otettu toisesta läheisestä kolopuusta.)  

 

Tässä suurennos ylempänä olevasta talvikuvasta. Kolossa on "eristetty ovi”. Se on meidän talon hirsien välistä vietyä eristepellavaa. Pellava on loputtoman suosittua eläinten keskuudessa.

Orava kesäpuvussaan koostamassa kakkospesänsä aineksia. Hups, rysän päältä kiinni. (Kuvan otettuani menen häiritsemästä ja annan oravalle työrauhan. Syksyisin tuuppaan uudet pellavat hirsien väliin.)

Kailottavan tikanpojan kolo on tällä hetkellä oravan talvikoti. Kuvassa toinen orava haistelee kolon vierustaa ja selvittää hajujen perusteella kuka kolossa uinailee. ”Ovi” on kiinni, kun joku on sisällä.

 

Onnen löytäminen on joskus pienestä kiinni. Olisi voinut käydä niin, etten olisi koskaan havahtunut luontoon ympärilläni. Monet ihmiset toistuvasti kehottivat kaatamaan puut pois varjostamasta. Silloin en ollut nähnyt käpytikkoja enkä ymmärtänyt kolopuiden merkitystä. En edes tajunnut miten paljon puissa on koloja. Silti, vaikka siihen aikaan olin melkoinen myötäilijä, minusta löytyi oikeassa paikassa rohkeutta puolustaa puita ja kestää väsytystaistelut. Puita ei kaadettu. Lepäsin niiden juurella, luotin sydämeni ääneen ja se vei oikeaan.

 

Luontotuokio harmaan päivän piristykseksi

 Oli harmaa ja sateinen päivä. Touhusin silti jotain pientä ulkona, kun havahduin talitiaisen varoitusääneen. Kyseessä ei ollut tavallisempi haukasta varoittava ääni vaan harvemmin kuulemaani erityistä rähinää. Muut lähistöllä olevat tintit olivat heti menossa mukana ja muodostivat pihlajaan pienen rähisijäjoukon. Nappasin nopeasti kameran eteisestä ja yritin hahmottaa mistä tintit varoittivat.

 Tali- ja sinitiaiset lensivät edestakaisin haavan edessä kolibrin lailla paikallaan räpyttäen. Tämä on se sama haapapuu, johon käpytikka koversi kolon vuonna 2012 keväällä. Ensimmäisen kevään siinä asui käpytikkaperhe ja viime vuonna kottaraisperhe. Osasin siis päätellä, että tintit kohdistivat huomionsa koloon. Mikähän siellä oli? Siellä saattaisi olla varpuspöllö, linnut olivat niin ärhäköinä. Jollain ihme säkällä siellä voisi olla kärppä, vaikka se viihtyy paremmin maan tasalla.

 Sitten ”se jokin” tuuppasi naamansa kolosta pihalle. Se oli orava. (Sen profiili näkyy kahdessa edellisessä kuvassa, kun tietää mitä pitää katsoa.) Orava olisi tietysti pitänyt olla ensimmäinen arvaukseni, sillä orava on asunut kolossa tämän vuoden. Juuri toissa-aamuna katselin oravan heräämistä puoli kahdeksalta. Join kahvia ulkona. Yläpuoleltani kuului rapsahdus. Orava kiipesi kolosta, jäi takajaloistaan puuhun roikkumaan, kiskotteli etutassujaan ja haukotteli.

 Tässä kuva viime viikolta, kun orava oli kantanut pesäänsä lisää talvieristettä. En kyllä osaa päätellä mitä tuo materiaali on. Se sopisi kellertävän värinsä puolesta olemaan talon vierestä lopullisesti kadonnutta rukousnauhaa (joka olisi tässä täysin langoiksi purettuna). Ihan vain sen perusteella, että tuossa on seassa mukana myös sinistä ja punaista väriä. :D

Tinttien ärhentelyäänet olivat saaneet minut jännittyneeksi ja mielikuvitukseni liikkeelle. En osannut lukea vaihtoehtoihin sitä todennäköisintä, koska en ole aiemmin kuullut tinttien osoittavan mieltään oravalle tuolle tavalla, vaikka tintit oravaa ruokintapaikalla väistävätkin.

Mitä erityistä orava oli tehnyt, että tintit käyttäytyivät noin? Oliko tintti kurkistanut koloon ja pelästynyt päiväunilla olevaa oravaa?
Vai oliko orava tehnyt jotain ennen koloon menoaan, jonka vuoksi tintti protestoi? Ehkä tintti olisi halunnut kolon itselleen kylmien talviöiden varalle. Vaikea mennä sanomaan. Siinäpähän sitä taas riittää pitkäksi aikaa pohdittavaa... ;)

Orava oli tulla pihalle mutta muutti mieltään ja vetäytyi takaisin koloonsa. Pian tintit lähtivät pois ja välikohtaus oli ohi. Siinä samassa kuului tömähdys. Toinen orava hyppäsi saunan katolle ja poimi suuhunsa jotain.

Orava kiipesi katon harjalle löytönsä kanssa ja suunnitteli hyppyä viereiseen pihlajaan (jossa tintit juuri hetkeä aiemmin rähisivät). Tätä en saisi missata. Mitä se löysi?

Orava ei mennyt kauemmas vaan jäi pihlajaan kiipeilemään.

Vasemmalla näkyy kolo, jossa toinen orava on. Toinen ahkeroi saalis olallaan. Pihlajanmarjat on syöty jo vähiin päin

Tuossa olisi sopiva oksanhaara. Voi tuota taituruutta ja vaivannäköä.

Se on mesisieni. Olin nähnyt niitä isona ryppäänä rannan rinteessä erään puun juurella. Kävin tarkistamassa. Koko rypäs oli katkottu ja kannettu jemmoihin parempiin.

Katso kaikkea kuin näkisit sen joko ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Silloin elämäsi tällä maapallolla on täynnä iloa.