Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolumni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolumni. Näytä kaikki tekstit

13. maaliskuuta 2021

Kolumni: Hiljaisuus on ekologinen arvo, joka kuvastaa ekosysteemien terveyttä

Linnut sateessa.
 

Tässä on Ympäristö ja Terveys 2/2021 -lehdessä ilmestynyt kolumnini:

Koska ja missä olet viimeksi ollut paikassa, jossa et ole kuullut yhtäkään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin? On mahdollista, että et ole kokenut sellaista hetkeä koskaan. Maapallolla on enää harvoja niin sanottuja viidentoista minuutin paikkoja.  

Olen seurannut 1990-luvun alusta asuinalueeni luonnonhiljaisuuden tilaa ja viidentoista minuutin hiljaisuuden hetkien vähittäistä katoamista. Ennen aikaan paras mahdollisuus kuulla yhtäjaksoista hiljaisuutta oli viikonloppuisin, kun kaupat menivät lauantaisin aikaisin kiinni ja olivat sunnuntait suljettuina ja ihmiset osasivat pyhittää lepopäivänsä. 2000-luvun alussakin oli vielä viidentoista minuutin hiljaisuuksia. Äänet pysähtyivät metsiin, luontaisiin äänivalleihin, eikä asutusta ja liikennettä ollut niin paljon.

Monet pitävät hiljaisuutta pelottavana, vaikka se on alkuperäinen ja luonnollinen tila maapallolla. Luonnonhiljaisuus ei tarkoita äänettömyyttä vaan siinä on paljon hyviä ja luonnollisia ääniä, jotka ovat olleet täällä aikojen alusta asti: tuulen suhinaa puissa, aaltojen liplatusta, heinäsirkkojen sirinää, lintujen laulua, kimalaisten pörinää, sudenkorentojen siipien rapsetta, ruovikon kahinaa ja sadepisaroiden ropinaa. Luonnossa ei ole melua. Luonnonrauhaan kuuluu esimerkiksi ukkosen jyrinä tai vieressä kovaäänisesti laulava peippo. Joskus talvisin on niin hiljaista, että voi kuulla, kun lumihiutaleet osuvat maahan.

Luonnolliset ja alkuperäiset äänet ovat hyväksi meille. Hiljaisuuteen kiteytyy kaikki, se on osa ekosysteemiämme. Hiljaisuus on ekologinen arvo, joka kuvastaa ekosysteemien terveyttä. Melu on epämiellyttävää ja häiritsevää, terveydelle ja hyvinvoinnille haitallista ääntä ja liki poikkeuksetta ihmisistä sekä heidän monen monituisista apparaateistaan lähtöisin. Melusaaste on korvin aistittavaa, mutta usein sen kylkiäisenä seuraavat ilmansaasteet ja muu ympäristön pilaantuminen.

Mieli, joka on herkistynyt luonnon tarkkailuun ja keskittynyt ympäristönsä äänten kuuntelemiseen, huomaa pienetkin muutokset ja vivahteet, kuten sen kuinka syyskuussa kaurapellon puimisen jälkeen ympäristön äänet kantautuvat voimakkaammin tai kuinka puut keskellä kaupunkia vaimentavat ja pehmentävät ääniä tai miten pihapuun kaataminen vaikuttaa paikalliseen äänimaisemaan.

Nykyään asuinpaikallani ei voi kokea enää viidentoista minuutin hiljaisuuksia, ei edes viiden minuutin. Seitsemän kilometrin takaa valtatieltä kantautuu jatkuva taustasuhina yötä päivää. Missä vielä on luonnontilaisia alueita ja hiljaisuutta jäljellä, sinne suunnitellaan lisää avohakkuita, kalliolouhoksia, ohitusteitä ja kaavoitetaan teollisuutta ja asuinalueita, aivan kuin maata olisi loputtomasti käytettävissämme. Ympäristöä muutetaan niin nopeasti, että hirvittää. Mitä se kertoo meistä ihmisistä lajina, että olemme hävittämässä hiljaisuuden?

Viime vuosina varmimmat mahdollisuudet pitkään keskeytymättömään luonnonrauhaan ovat olleet hetket, kun televisiosta on tullut Tanssii tähtien kanssa -ohjelma tai itsenäisyyspäivän juhlat. Keskittyneelle kuuntelijalle ja luonnonrauhaa arvostavalle eräs elämän kohokohdista oli vuonna 2010 Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauduttua, jolloin lentomelu lakkasi kuin seinään, samoin kesän 2018 pitkä hellejakso, jolloin ihmiset olivat liian kuumissaan touhutakseen, mutta viime kevät oli aivan yliveto: poikkeuslain aika palautti viidentoista minuutin hiljaisuuden useammaksi viikoksi.

Olen usein ajatellut mikä merkitys ympäristömelulla täytyy olla eläimiin, kun ne kuulevat lisäksi meitä korkeampia taajuuksia kuten ultra- ja infraääniä. Ihmiset voivat paeta sisätiloihin ja käyttää kuulosuojaimia, mutta eläimillä ei ole sitä mahdollisuutta, että ne voisivat jättää ääniä huomioimatta, koska niiden on valvottava ympäristöään selviytyäkseen ja se edellyttää jokaisen äänen kuulemista ja tulkintaa. Eläimet kuulevat huonommin metelissä ja melu katkoo niiden yhteysääniä. Joskus eläimillä ei ole valinnanvaraa, jos ne haluavat jatkaa elämää, niiden on pesittävä vaikka vilkkaan moottoritien vieressä, jos sopivia reviirejä ei muualla ole.

Sitä mukaa, kun ympäristö on muuttunut ja metsät ovat kadonneet, myös eläinten elinalueet ovat tuhoutuneet ja sen myötä muun muassa lintujen määrät ovat vähentyneet. Ennen keväät pursuivat lintujen laulua, nykyään kevätkonserteissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuudessa on eroja: on lajien vähenemisestä ja uhanalaisuuksista kertovaa sairasta äänettömyyttä ja ympäristön hyvinvoinnista kertovaa lintujen laulumerta.

Luonnonhiljaisia alueita on enää vähän koko Suomenkin mittakaavassa, monin paikoin hiljaisuutta löytää enää vain tiettyjen alueiden maastonmuotojen tarjoamien melumuurien suojista. Viimeiset jäljellä olevat hiljaisuus- ja luonnonrauha-alueet on kartoitettava ja merkittävä kaavoihin. Asia on otettava tosissaan ja turvattava alueet kaavoituksessa meluisilta toiminnoilta luomalla puskurivyöhykkeitä taajamille, teille, louhoksille, ampumaradoille ja rautateille. Luonnonhiljaiset alueet on huomioitava samalla tavalla kuten muutkin suojeltavat arvot, jos niitä ei ole merkitty kaavaan, menetämme hiljaisuuden lopullisesti.


3. syyskuuta 2018

Kolumni: Satakielilattia paljastaa hämäräheikit


Linnustonsuojelutyötä tekevä Linnut-lehti on taas ilmestynyt. Kiinnostuneet voivat tilata sitä täältä. Alla lehdessä julkaistu kolumnini. 


Elokuvista on tuttua, kun hämäräheikki koettaa hiipiä salavihkaa ulos talosta ja yhtäkkiä lattialauta narahtaa jalan alla. Liikkuja jähmettyy niille sijoilleen ja kuulostelee, reagoiko joku talon asukkaista liikkeen aiheuttamaan ääneen.

Amerikkalainen isoäitini asui 1930-luvulla rakennuttamassaan talossa, eivätkä lattialaudat olleet enää tismalleen niillä paikoilla, joille ne oli aikoinaan asetettu. Isoäitini oli harras katolinen ja edellytti säädyllistä käytöstä. Kun kävin hänen luonaan vierailulla, hän meni aikaisin illalla nukkumaan. Päätimme isäni kanssa mennä paikalliseen baariin oluelle, mutta vasta isoäidin nukahdettua, ettemme joutuisi aamulla selittämään missä olimme olleet. 

Minä majoitin yläkerran makuuhuonetta. Oli uskomattoman vaikea hiipiä alakertaan hiljaa. Jyrkän rappusten jokainen askelma narahti ja naukui. Isäni pidätteli nauruaan rappusten alapäässä suoritustani seuratessaan. Hän kertoi, että jo 60-luvulla hänen nuoruudessaan oli sama juttu. Hän oppi yöjuoksuun lähtiessään välttämään rappusten narinakohdat. Joskus hän jäi kiinni, sai korvatillikan ja nuhtelun ja löysi itsensä kirkon rippituolista tunnustamasta syntejään. Minäkin olisin narahtanut, mutta tuolloin 90-luvulla isoäidillä oli kuulolaite, jonka hän otti yöksi pois korvastaan. 

Tämä muisto tuli hiljattain mieleeni, kun luin entisajan japanilaisten palatsien ja temppelien satakielilattioista. Ammattimiehet tekivät tarkoituksella käytävien ja tilojen lattiarakenteista sellaisia, että lattiat kitisivät lintujen lailla, kun niillä kuljettiin. Japaniksi lattioita kutsutaan nimellä uguisubari. Japanin kielessä uguisu tarkoittaa idänsilkkikerttusta, mutta jostain syystä lattian nimi on englannin kielellä samoin kuin suomeksi, satakielilattia.  

Satakielilattian tarkoitus oli paljastaa yllätyshyökkääjät, ninjat, varkaat tai salamurhaajat. Kukaan ei päässyt kulkemaan temppeleissä tai palatseissa vartijoiden tietämättä. Vartijat tunsivat liittolaisten ja palvelijoiden kulkurytmit. 

Linnut luonnossa luovat omanlaisensa äänimaton tai ”satakielilattian” laulaessaan ja äännellessään. Äänet luonnossa, erityisesti juuri lintujen äänet, ovat hälytysjärjestelmä. Varoituksia tai turvallisuuden osoituksia, joita muutkin eläimet kuten esimerkiksi oravat, ketut ja hirvet ymmärtävät. Jos kuuluu vääränlaisia ääniä, väärään aikaan tai väärässä rytmissä, linnuilla ja eläimillä – tai isoäidillä – on heti hälytystila päällä. Jos äänimaailma on kunnossa, kaikki on hyvin.

Suomalainen isoäitinikin oli ääniherkkä. Ehkä isoäitieni vuoksi minustakin tuli herkkä äänille. Vuosien mittaan olen oppinut kulkemaan kotipihallani niin varovasti, että linnut tuntevat askellukseni ja hiipimiseni. Muut ihmiset eivät pääse tästä lintujen seulasta läpi. Usein linnut tulkitsevat ihmisen kiusankappaleeksi. Niin paljon häiriötä ja harmia me hämäräheikki-ihmiset yleensä luonnossa aiheutamme. 

Siksi ohjeistan ystäviäni, kun he tulevat käymään, miten toivon kotipiirissäni liikuttavan ja puhuttavan. Silti usein ihan vain pienikin äänen korotus, auton oven paiskaus tai varomaton käden heilautus aiheuttaa lintujen varoituksen. Silloin puren hammasta, vaikka minun tekisi mieli ottaa vierasta raivelista kiinni, nuhdella häntä eläinten säikyttämisestä ja lukita hänet piharakennukseen tunnustamaan syntinsä.  

**
Satakielen laulua pääset kuulemaan TÄÄLTÄ.
Satakielilattian rakennetta ihmetellään TÄÄLLÄ.
 

2. maaliskuuta 2018

Yhdessä lintujen puolesta



Linnut-lehti kolahti postilaatikkoon tänään. Saan jatkaa tämänkin vuoden heidän kolumnistinaan. Olen iloinen siitä, kiitos! 

Tämän numeron kolumnissa kummastelen hanhikorppikotkiin liittynyttä ”Mission Impossiblea”. 😀

Lehti ilmestyy neljästi vuodessa ja on tarkoitettu jokaiselle linnuista kiinnostuneelle. Tilaamalla Linnut-lehden tuet BirdLife Suomen toimintaa.