Kolumni: Hiljaisuus on ekologinen arvo, joka kuvastaa ekosysteemien terveyttä

Linnut sateessa.

 

Tässä on Ympäristö ja Terveys 2/2021 -lehdessä ilmestynyt kolumnini:

Koska ja missä olet viimeksi ollut paikassa, jossa et ole kuullut yhtäkään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin? On mahdollista, että et ole kokenut sellaista hetkeä koskaan. Maapallolla on enää harvoja niin sanottuja viidentoista minuutin paikkoja.  

Olen seurannut 1990-luvun alusta asuinalueeni luonnonhiljaisuuden tilaa ja viidentoista minuutin hiljaisuuden hetkien vähittäistä katoamista. Ennen aikaan paras mahdollisuus kuulla yhtäjaksoista hiljaisuutta oli viikonloppuisin, kun kaupat menivät lauantaisin aikaisin kiinni ja olivat sunnuntait suljettuina ja ihmiset osasivat pyhittää lepopäivänsä. 2000-luvun alussakin oli vielä viidentoista minuutin hiljaisuuksia. Äänet pysähtyivät metsiin, luontaisiin äänivalleihin, eikä asutusta ja liikennettä ollut niin paljon.

Monet pitävät hiljaisuutta pelottavana, vaikka se on alkuperäinen ja luonnollinen tila maapallolla. Luonnonhiljaisuus ei tarkoita äänettömyyttä vaan siinä on paljon hyviä ja luonnollisia ääniä, jotka ovat olleet täällä aikojen alusta asti: tuulen suhinaa puissa, aaltojen liplatusta, heinäsirkkojen sirinää, lintujen laulua, kimalaisten pörinää, sudenkorentojen siipien rapsetta, ruovikon kahinaa ja sadepisaroiden ropinaa. Luonnossa ei ole melua. Luonnonrauhaan kuuluu esimerkiksi ukkosen jyrinä tai vieressä kovaäänisesti laulava peippo. Joskus talvisin on niin hiljaista, että voi kuulla, kun lumihiutaleet osuvat maahan.

Luonnolliset ja alkuperäiset äänet ovat hyväksi meille. Hiljaisuuteen kiteytyy kaikki, se on osa ekosysteemiämme. Hiljaisuus on ekologinen arvo, joka kuvastaa ekosysteemien terveyttä. Melu on epämiellyttävää ja häiritsevää, terveydelle ja hyvinvoinnille haitallista ääntä ja liki poikkeuksetta ihmisistä sekä heidän monen monituisista apparaateistaan lähtöisin. Melusaaste on korvin aistittavaa, mutta usein sen kylkiäisenä seuraavat ilmansaasteet ja muu ympäristön pilaantuminen.

Mieli, joka on herkistynyt luonnon tarkkailuun ja keskittynyt ympäristönsä äänten kuuntelemiseen, huomaa pienetkin muutokset ja vivahteet, kuten sen kuinka syyskuussa kaurapellon puimisen jälkeen ympäristön äänet kantautuvat voimakkaammin tai kuinka puut keskellä kaupunkia vaimentavat ja pehmentävät ääniä tai miten pihapuun kaataminen vaikuttaa paikalliseen äänimaisemaan.

Nykyään asuinpaikallani ei voi kokea enää viidentoista minuutin hiljaisuuksia, ei edes viiden minuutin. Seitsemän kilometrin takaa valtatieltä kantautuu jatkuva taustasuhina yötä päivää. Missä vielä on luonnontilaisia alueita ja hiljaisuutta jäljellä, sinne suunnitellaan lisää avohakkuita, kalliolouhoksia, ohitusteitä ja kaavoitetaan teollisuutta ja asuinalueita, aivan kuin maata olisi loputtomasti käytettävissämme. Ympäristöä muutetaan niin nopeasti, että hirvittää. Mitä se kertoo meistä ihmisistä lajina, että olemme hävittämässä hiljaisuuden?

Viime vuosina varmimmat mahdollisuudet pitkään keskeytymättömään luonnonrauhaan ovat olleet hetket, kun televisiosta on tullut Tanssii tähtien kanssa -ohjelma tai itsenäisyyspäivän juhlat. Keskittyneelle kuuntelijalle ja luonnonrauhaa arvostavalle eräs elämän kohokohdista oli vuonna 2010 Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauduttua, jolloin lentomelu lakkasi kuin seinään, samoin kesän 2018 pitkä hellejakso, jolloin ihmiset olivat liian kuumissaan touhutakseen, mutta viime kevät oli aivan yliveto: poikkeuslain aika palautti viidentoista minuutin hiljaisuuden useammaksi viikoksi.

Olen usein ajatellut mikä merkitys ympäristömelulla täytyy olla eläimiin, kun ne kuulevat lisäksi meitä korkeampia taajuuksia kuten ultra- ja infraääniä. Ihmiset voivat paeta sisätiloihin ja käyttää kuulosuojaimia, mutta eläimillä ei ole sitä mahdollisuutta, että ne voisivat jättää ääniä huomioimatta, koska niiden on valvottava ympäristöään selviytyäkseen ja se edellyttää jokaisen äänen kuulemista ja tulkintaa. Eläimet kuulevat huonommin metelissä ja melu katkoo niiden yhteysääniä. Joskus eläimillä ei ole valinnanvaraa, jos ne haluavat jatkaa elämää, niiden on pesittävä vaikka vilkkaan moottoritien vieressä, jos sopivia reviirejä ei muualla ole.

Sitä mukaa, kun ympäristö on muuttunut ja metsät ovat kadonneet, myös eläinten elinalueet ovat tuhoutuneet ja sen myötä muun muassa lintujen määrät ovat vähentyneet. Ennen keväät pursuivat lintujen laulua, nykyään kevätkonserteissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuudessa on eroja: on lajien vähenemisestä ja uhanalaisuuksista kertovaa sairasta äänettömyyttä ja ympäristön hyvinvoinnista kertovaa lintujen laulumerta.

Luonnonhiljaisia alueita on enää vähän koko Suomenkin mittakaavassa, monin paikoin hiljaisuutta löytää enää vain tiettyjen alueiden maastonmuotojen tarjoamien melumuurien suojista. Viimeiset jäljellä olevat hiljaisuus- ja luonnonrauha-alueet on kartoitettava ja merkittävä kaavoihin. Asia on otettava tosissaan ja turvattava alueet kaavoituksessa meluisilta toiminnoilta luomalla puskurivyöhykkeitä taajamille, teille, louhoksille, ampumaradoille ja rautateille. Luonnonhiljaiset alueet on huomioitava samalla tavalla kuten muutkin suojeltavat arvot, jos niitä ei ole merkitty kaavaan, menetämme hiljaisuuden lopullisesti.

Kun tavallinen katoaa

Pimeyden takia syystalvi on tuntunut mahdottoman pitkältä. Auringonpaistetunteja on ollut vähän. Vettä on tullut taivaalta loka-joulukuun aikana paljon. Onneksi maa on ollut sula, niin pohjavesien taso on päässyt nousemaan. Jos olisi ollut routa, näin ei olisi käynyt. Pian olisikin ollut totiset paikat, jos sateita ei olisi tullut. Vielä marraskuun lopullakin pohjaveden pinnat olivat pääosin 5–50 cm ajankohdan keskiarvoja alempana, kun on ollut kaksi niin kuivaa vuotta peräkkäin. 

Onneksi eilen tuli lunta. Oikein silmiin on ottanut, kun on pitkästä aikaa nähnyt valkeutta.

Ruokintapaikalla on ollut ennen näkemätön tikkakavalkadi. Käpytikkoja on ollut parhaimmillaan kuusi samaan aikaan lisäksi koiras- ja naarasvalkoselkätikka, kolme harmaapäätikkaa myös pikkutikka ja palokärki ovat näyttäytyneet pihassa. Ainoastaan pohjantikkaa ja käenpiikaa vaille niin olisivat olleet kaikki Suomen tikkalajit edustettuina. Oravia on ollut neljä, ne ovat vesisateiden takia syöneet ihme asennoissa, ettei takapuoli osu maahan ja kastu. Korvatupsut ovat olleet pelkät litimärät viivat vaan. Yllättäen tiklit ovat olleet yleisin laji ruokinnalla. Sini- ja talitiaisia on ollut tavallista vähemmän.

Olen ottanut ennätysvähän valokuvia viime aikoina. Kamerani oli pitkään kaverilla lainassa, niin olen tottunut olemaan ottamatta kuvia.

Järvenselkä ei ole jäätynyt vielä. Jään raja on seilannut edestakaisin ruovikon molemmin puolin ja kerran se ylettyi jo virtaan asti, mutta sitten jää suli taas. Jäälautat ovat pitäneet hienoja kalinoita ja helinöitä tuulen ja veden heilutellessa niitä kiinteämpää jäätä vasten. Isokoskeloita ja laulujoutsenia on täällä vielä. 

Eilen järven pintaan muodostuneessa uhkussa säilyi tuntikausien ajan ”polku”, josta näki mistä isokoskelot olivat liikkuneet. 

 

Erikseen pitämälläni metsäruokinnalla on ollut kaikkia tiaisia, mutta töyhtötiaisia hälyttävän vähän. Saas nähdä kuinka näiden meidän entisten peruslajien hömö- ja töyhtötiaisten kanssa käy. Ei hyvältä vaikuta. 

Tämän vuoden eräitä mieleenpainuvimpia ja hätkähdyttävimpiä keskusteluja kävin keväällä erään ystäväni kanssa. Kun taas kerran hävisi yksi vanhan metsän ripe, ilmaisin huoleni miten huonolla tolalla asiat alkavat olla. Käytin esimerkkinä kaikille tuttua hömötiaista ja kerroin kuinka 1950-luvulla Suomen neljänneksi yleisimmästä lintulajistamme hömötiaisesta on tullut erittäin uhanalainen ja töyhtötiaisestakin vaarantunut. Ystäväni ei ymmärtänyt vaan koetti lohduttaa minua sanoen, että ”ne linnut menevät sitten johonkin toiseen metsään”.

Lausahdus vain syvensi epätoivoani. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys on liian yleistä. Mistähän sellainen ”toinen metsä” löytyisi? Mikä tahansa metsä ei kelpaa, hömö- ja töyhtötiaiset tarvitsevat nimenomaan metsän, jossa on naavaisia oksia, vanhojen puiden uurteisia runkoja ja jemmapaikkoja. Niitä ei löydy talousmetsistä. Jos jostain pieni monimuotoisuusalue löytyy, siellä on jo evakoita ja alueet pystyvät elättämään vain tietyn määrän uhanalaisia lajeja, eivät kaikkia.

Kuusi-, hömö- ja töyhtötiaiset eroavat sini- ja talitiaisista siinä, että ne tekevät ruokavarastoja talven varalle. Kun tarjoan pähkinöitä metsätiaisille, ne ottavat pähkinänpalat nokkaansa ja piilottavat niitä puidenjäkäliin, oksanhankoihin ja luppotuppaisiin ja tulevat kohta hakemaan seuraavaa pähkinää. Sini- ja talitiaiset alkavat heti nokalla paukuttaa pähkinää rikki eivätkä varastoi.

Talousmetsissä on yleensä yhtä ja samaa lajia ja nuorehkoja puita, joissa on sileät rungot eikä naava- tai luppokasvustoja näy, ne kasvavat vain kaksi millimetriä vuodessa. Kun metsä avohakataan, sieltä tuhotaan kaiken elävän lisäksi joka ikinen tiaisten tekemä ruokajemma. Koeta siinä sitten pysyä pakkasella hengissä, kun koti on viety ja ruoat myös.

Jos sama meno jatkuu, voimme olla viimeinen sukupolvi joka näkee ja kuulee hömö- ja töyhtötiaisia luonnossa.

Toivon, että mahdollisimman moni lukisi Juha Kauppisen Monimuotoisuus -kirjan. Se on ihan loistava. Kauppinen osaa vääntää vaikeat ja monimutkaiset asiat selvälle suomen kielelle ja kertoo mistä luonnon monimuotoisuuden katoamisessa on kysymys. 

Kauppinen kuvaa kirjassaan sitä kuinka aiemmin yleiset ja runsaat lajit katoavat. Hän kutsuu sitä tavallisuuden katoamiseksi. 

Hömötiaisista Kauppinen kirjoittaa kirjassaan muun muassa näin:  

”Sadattuhannet hömötiaiset ja töyhtötiaiset, metsien tiaiset, ovat joutuneet väistämään Etelä-Suomessa metsätaloutta. Hömötiaisista on 2000-luvulla hävinnyt yli puolet.

Kun hömötiainen sai uhanalaisuusluokituksen vaarantunut vuonna 2015, se ärsytti monia. Miksi tavallinen laji määritellään uhanalaiseksi? Syy oli nopea väheneminen. Vaikka hömötiaisen voi yhä havaita joissain metsissä käydessään, sopivia metsiä on aiempaa vähemmän. Metsätaloudessa kaikki sotii hömötiaista vastaan: runkopuuta ja kuitupuuta tarvitaan yhä enemmän energiantuotantoon ja sellukattiloihin. Lisäksi varttuneita talousmetsiä hakataan kirjanpainajien pelossa.

Viime vuosina hömötiaisten hupeneminen on jatkunut, ja uudessa vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa luokitus on jo erittäin uhanalainen, EN.

Lajin käyttäytymistä on tutkittu paljon. Metsätalous vaikuttaa hömötiaiseen vahvasti.

Kesäisin hömötiainen ei ole niin tarkka elinympäristöstään kuin talvisin. Tärkeintä on, että se löytää lahon koivupökkelön, johon pystyy tiaisen pienellä nokalla kovertamaan pesäkolon. (...)

Talvella metsäalueen laadulla on suuri merkitys. (...) Metsätiaiset voivat kuljeskella samassa metsässä koko talven, monet koko elämänsä, jos metsä on riittävän laaja ja luonnontilainen. Jos retkeilee usein samassa metsässä, saattaa käsittää yhtäkkiä, että nuotiopaikan ohitse lentävä tiaisten talviparvi on aina se sama parvi. Tätä tarkoittaa olla paikkalintu, kuten hömötiainen, töyhtötiainen tai kuukkeli ovat.

(...) Useiden aiemmin tavallisten metsälintujen kato on merkki metsän, meille kenties ominaisimman ekosysteemin perustavanlaatuisesta muutoksesta. Tätä tukee tieto sadoista muista uhanalaisista metsälajeista. (...) Kuinka luomamme lajiköyhä uusekosysteemi, talousmetsä, selviytyy ilmaston lämpenemisestä?

Kysymys on epämiellyttävä. Mieleen tulee, että metsien käyttöä pitäisi tarkastella nykyistä suuremmassa, kymmenien neliökilometrien mittakaavassa. Jollain työkalulla järjestettäisiin niin, että täysin luonnontilaiset luonnonmetsät ja talousmetsät vuorottelisivat maisemamittakaavassa. Sellaisen rakenteen saavuttamiseen kuluisi tietysti kauan aikaa. Olisiko sellaiseen poliittista tahtoa? Elämän monimuotoisuudesta kukoistavia, koskemattomia metsiä ei synnytetä yhdessä eikä kahdessa vuosikymmenessä.

Ehkä vain odotamme ja toivomme parasta.

Hömötiainen, ennen tuiki tavallinen metsälintu, on nyt erittäin uhanalainen, EN. Seuraavat luokat ovat äärimmäisen uhanalainen, CR ja kadonnut, RE. ”

Kauppinen kirjoittaa, että on helppoa pelastaa luonnon monimuotoisuus ja ihmiskunta. Riittää, kun asettaa kourallisen eliölajeja ihmisen edelle tärkeysjärjestyksessä. Ehdoitta, ilman poikkeuksia. Rakentaa toiminnan niin, että niiden olemassaolo on turvattu. Kaikki muu tulee itsestään, toimivat ekosysteemit, joiden osana itsekin elämme. Sateenvarjolajien olemassaolon turvaaminen suurina, voimakkaina populaatioina kaikkialla niiden luontaisella elinalueella täytyisi todella nostaa tärkeämmäksi prioriteetiksi kuin mikään toinen asia.

**

Olen vuosia sitten luopunut joulun viettämisestä. Täytyy suoraan sanoa, että joulua viettämättömälle joulu näyttäytyy melko mielipuolisena.

Yhdestä ainoasta syystä olen joulua odottanut. Hiljaisuuden vuoksi. Ennen täällä oli usein 15 minuutin yhtämittaisia luonnonhiljaisia hetkiä. Viime vuosina sellaisia on ollut enää pitkinä hellejaksoina ja jouluna, kun ihmiset ovat hetkeksi malttaneet lakata touhuamasta.

Kaltaiselleni keskittyneelle kuuntelijalle, joka kiinnittää huomiota melkein jokaiseen ympäristönsä ääneen, hiljaisuus on toivottua ja tärkeää. Se tuo suunnatonta mielihyvää.

Usein on niin, että mitä enemmän meteliä, sitä enemmän toiminnasta on haittaa luonnolle.

Olen siis odottanut hetkeä, jolloin ei kuuluisi ei-toivottuja ääniä, jatkuvaa taustahälyä ja kohinaa. Yleensä ihmiset ovat rauhoittuneet aattoillan tapaninpäivänaamun väliseksi ajaksi. Silloin on ollut parhaat mahdollisuudet kuulla mahdollisimman keskeytymätöntä luonnonhiljaisuutta. 

Tämä joulu jää historiaan ensimmäisenä jouluna jolloin 15 minuutin hiljaisuutta ei enää tullut. Ei edes yöllä, kun valvoin. Hiljaisuutta oli korkeintaan kymmenen minuuttia. Päivällä viisikin minuuttia teki tiukkaa. Mitä se kertoo meistä, että hiljaisuutta on niin vähän jäljellä?

Kaipaan niin mahdottomasti niitä entisajan, tavallisia, hiljaisia äänimaisemia.

Luonnonhiljaisuudessa on kaikki, sitä ei saisi kadottaa.

Luonnonhiljaisuus ei tarkoita äänettömyyttä, vaan siinä on kaikki luonnon äänet mukana. Jouluaattona kävin metsässä ja talletin teille hetken hiljaisuutta. Mitähän hömötiaiset koettavat meille kertoa?

https://soundcloud.com/user-798497021/willow-tit-sounds-homotiaisparven-aantelya