Kuka puolustaa lähimetsääsi, jos et sinä?

Ohessa mielipidekirjoitukseni Aamulehdessä. Se syntyi vastauksena Jaana Luorasen ja Taina Rajantin loistavaan kirjoitukseen lähiluonnon suojelusta ja kansalaisvaikuttamisen haasteista.

Olen viime aikoina huomannut kirjoittavani mielipidekirjoituksia yllättävän usein. Se ei ole ollut tietoista. Aina vain jokin asia jää vaivaamaan, ja teksti syntyy ikään kuin sisäisestä pakosta. Lähiluonto katoaa pala kerrallaan, enkä voi olla hiljaa. Jos me emme puhu, kuka puhuu? Käykää kommentoimassa! (Skrollaa sivua tarpeeksi paljon alaspäin, kommenttiosio on hämäävän alhaalla.)

**

Kuka puolustaa lähimetsääsi, jos et sinä?

Kiitos Jaana Luoranen ja Taina Rajanti erinomaisesta mielipidekirjoituksesta Onko lähiluonnon suojelu kansalaisvaikuttamisen varassa? (AL 4.10.) Kyllä on. Virallinen päätöksenteko ei huomioi luontoa riittävästi. Kirjoittajat viittasivat useisiin puistoihin ja luontoalueisiin, joissa asukkaiden ja kaupunkisuunnittelun välillä on ollut ristiriitoja. Esimerkkeihin voi lisätä vaikkapa Pyynikin, Kauppi-Niihaman ja Lempäälän ja Pirkkalan välisen metsäalueen nk. LemPi-metsän. 1960-luvulla suunniteltiin jopa moottoritietä Pyynikin päälle, mutta hanke torpattiin heräävän ympäristöliikehdinnän ansiosta. Aivan kuten Eteläpuiston tapauksessa, kansalaisvaikuttaminen toimii, kunhan sitä jaksaa harjoittaa loputtomasti joka ikisessä tapauksessa erikseen.

Tänä päivänä Kauppi-Niihaman yli 800 hehtaarin metsäaluetta nakerretaan pala palalta. Vuoden 2024 kuntalaisaloitteessa Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri ja kymmenen muuta järjestöä ja kansanliikettä esitti sen suojelua. Kaupunki tarjoaa kuitenkin vain suppeampia vaihtoehtoja: laajimmillaan 360 hehtaaria, suppeimmillaan noin 47 hehtaaria. Suojelu ei tarkoita alueen sulkemista, metsässä voisi edelleen harrastaa ja virkistäytyä, kun luonto vain huomioidaan. Tampereen luonnonsuojelualueohjelman luonnos julkaistaan marraskuussa, ja kaupunginhallitus päättää asiasta ensi keväänä. Ilman kansalaisten painetta päätös voi olla mikä tahansa.

Onneksi aktiiviset kansalaiset puolustavat myös LemPi-metsää ja kyseenalaistavat sitä uhkaavan Puskiaisten oikaisun välttämättömyyttä. Vastaavia tilanteita kohdataan jatkuvasti ympäri Pirkanmaata ja Suomea.

Kaavoitukseen vaikuttaminen vaatii rohkeutta. Kansalaisia kannustetaan osallistumaan, mutta kun he puolustavat luontoa ja merkityksellisiä elinympäristöjä, heidät leimataan helposti vastustajiksi ja vastarannankiiskeiksi. Jos kansalaiset eivät osallistu kaavoitukseen, lähiluonto häviää. Joku siis joutuu pakosta tekemään tätä työtä, jos haluaa säilyttää jotain arvokasta.

Kirjoittajat toteavat, että onneksi on olemassa "hulluja kansalaisia", jotka jaksavat uhrata aikaansa näiden monimutkaisten prosessien läpikäymiseen. Hulluus on suhteellista. Onko hullu se, joka puolustaa ainutkertaista luontoa vai se, jonka toiminta tuhoaa, aiheuttaa miljoonien laskut ja heikentää kaikkien hyvinvointia?

On hyvä muistaa, että päättäjät esimerkiksi kunnanvaltuustossa ja -hallituksessa sekä virkamiehet kaavoituksessa ovat ihan samanlaisia tavallisia pulliaisia kuin muutkin ihmiset. Ei heitä ole siunattu sen suuremmilla aivoilla. Usein he ovat liian kiireisiä muodostaakseen mistään selkeää kokonaiskuvaa. Sen vuoksi he nimenomaan tarvitsevat kansalaisia muodostamaan sen heille. Kaupungit sijoittavat miljoonia uusiin sairaaloihin, mutta ilmainen parantaja, lähimetsä, kaadetaan. Kansalaisten tehtävä on tarjota kuormittuneille päättäjille tietoa, jotta he voivat tehdä parempia päätöksiä.

Ongelmana on, että aktiivisia ihmisiä on aivan liian vähän. Valtaosa luottaa siihen, että se kuuluisa ”joku muu” puolustaa luontoa, samalla kun itse nauttii lähimetsissä. Luonnon tila on kuitenkin meidän jokaisen vastuulla. Riittää, että olet sinnikäs tavallinen ihminen, joka sanoo: EI, tämä metsä tai puisto ei katoa eikä joudu rakennustyömaan alle. Et tarvitse erityisosaamista. Jokainen voi auttaa omalla tavallaan. 

Työ ei aina ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Voitto on jo se, että yrität etkä katsele vierestä. Tule mukaan puolustamaan lähiluontoa. Sinua tarvitaan.

Suurpetoasiat on siirrettävä ympäristöministeriölle

Kuvittele tilanne: viranomaisen pitäisi suojella uhanalaisia eläimiä, kuten susia, ilveksiä ja karhuja, mutta sen sijaan se myöntää jatkuvasti lupia niiden tappamiseen jopa vastoin EU:n lakeja. Juuri näin tapahtuu Suomessa, kun maa- ja metsätalousministeriö hallinnoi suurpetoasioita.

Ministeriö myöntää vuosittain satoja metsästyslupia EU:n tiukasti suojelemille lajeille. Sama virasto, jonka pitäisi suojella suurpetoja, ajaa aktiivisesti metsästäjien etuja. Jopa ministeriön suurpetoasetuksia laativa virkamies on metsästäjä.

Ei olekaan yllättävää, että korkein hallinto-oikeus on toistuvasti joutunut puuttumaan ministeriön toimintaan ja toteamaan sen myöntämät metsästysluvat laittomiksi.

Suomen eläinoikeusjuristit ry:n juristit ihmettelevät, miten maa- ja metsätalousministeriön virkamiehet laativat, virkavastuusta huolimatta, vuodesta toiseen asetuksia, jotka on todettu lainvastaisiksi tuomioistuimissa niin Suomessa kuin EU:ssakin. Tämä ei ole vahinko vaan kaava. Ministeriö on jo vuosikymmeniä laatinut tietoisesti EU-lainsäädännön vastaisia metsästysasetuksia, edistänyt metsästysharrastajien intressejä luonnonsuojelun kustannuksella ja mahdollistanut tuhansien suurpetojen lainvastaisen tappamisen.

"Luonnonvaraisten eläinten hoidon tavoitteena pitäisi olla luonnon monimuotoisuuden suojeleminen ja palauttaminen, ei huvin tuottaminen metsästäjille."

- Luontoliiton susiryhmän puheenjohtaja Mari Nyyssölä-Kiisla

Suurpetokantojen suojelu on luonnonsuojeluasia, ja sen sääntely vaatii kokonaisvaltaista ymmärrystä suurpetojen ekosysteemeistä. Maa- ja metsätalousministeriö näkee suurpedot pelkästään ongelmana ja vahinkoa aiheuttavina nisäkkäinä Suomen luonnossa. Siksi Luontoliiton susiryhmä ja Suomen eläinoikeusjuristit ry katsovat, että maa- ja metsätalousministeriön ei tulisi hallinnoida suurpetoihin liittyviä kysymyksiä, vaan ne tulisi siirtää ympäristöministeriön alaisuuteen. 

Toimivallan siirto ei poistaisi mahdollisuutta myöntää yksittäisiä kaatolupia poikkeustilanteissa vaan varmistaisi nykyistä paremmin, että luvat myönnettäisiin EU-lainsäädännön mukaisesti. 

Jos haluat lopettaa metsästäjien ylivallan suurpetoasioissa, käy allekirjoittamassa Luonto-Liiton vetoomus.

Jaathan tietoa ministeriön kyseenalaisista käytännöistä sosiaalisessa mediassa, kiitos!

Sanat, joita käytämme, vaikuttavat siihen miten suhtaudumme asioihin – ajatuksia metsästämisestä

Minulta on kysytty: Miten käytännössä voi vaikuttaa metsästyksen epäkohtiin?  

Lyhyesti vastattuna: käytännössä niihin voi vaikuttaa kertomalla mielipiteensä, jakamalla tietoa ja pitämällä asiaa esillä. Kun yhä useampi lakkaa antamasta eläinten tappamiselle ja metsästykselle hiljaista hyväksyntää, asiat muuttuvat.

Pidempi vastaus: Metsästyksen epäkohdista puhutaan verraten vähän. En tiedä miksi. Onko se sitä, etteivät ihmiset usko itsellään olevan tarpeeksi tietoa asioista? Tai sitä, että pelätään metsästäjien taholta tulevaa huonoa käytöstä? Myös jatkuvasti vaihtuvat metsästyssäädökset pelaavat metsästäjien pussiin. Ihmiset eivät ehkä tiedä mitä sanoa tai tehdä.

Riittää, kun rohkeasti kertoo mielipiteensä – somessa, kahvipöydässä, missä vaan – vaikkei tiedäkään kaikkia faktoja. Jokaisella on oikeus mielipiteensä ilmaisuun. Elämän puolesta puhumisessa ei ole mitään hävettävää. Eihän metsästäjiäkään hävetä tappaa eläimiä. Riittää, kun rohkeasti avaa suunsa ja kertoo, ettei halua eläinten kuolevan, ettei halua niille aiheutettavan pelkoa ja kärsimystä eikä halua niitä tapettavan.

Tämä hirvi joutui uimaan pitkiä aikoja edestakaisin jääkylmässä vedessä yrittässään paeta rannat piirittäneitä metsästäjiä.

Voit tuoda esiin ristiriitaisuudet kuten esimerkiksi sen, että vaikka autamme eläimiä esimerkiksi parantamalla elinympäristön tilaa, rakentamalla pönttöjä tai talviruokkimalla, metsästys mitätöi sen. Voit antaa televisiokanaville negatiivista palautetta metsästysohjelmista jne. Aina kun joku avaa suunsa, toinenkin rohkaistuu kertomaan mielipiteensä. Pikku hiljaa tapahtuu liikehdintää kohti parempaa. Sillä tavallahan Me too -kampanjasta tuli ilmiö, kun naiset saivat tarpeekseen seksuaalisesta ahdistelusta ja päättivät avautua asiasta joukolla.

Meitä ihmisiä on moneen junaan ja meillä on erilaisia vahvuuksia ja kykyjä. Jollakin on kyky ja taito perustaa ”metsästämättömien edunvalvontayhdistys” (heh, kömpelö nimi, mutta ymmärrätte tarkoitukseni) jolloin eläinten asioita ajettaisiin yhtä järjestäytyneesti kuten metsästäjien. Joku puolestaan innostuu tekemään tutkimustyötä siitä kuinka paljon maastoon jää haavoittuneita eläimiä, joku pommittaa tekstareita lehtien palstoille jne. Jokaiselle löytyy oma yksilöllinen tapa toimia. Kun tieto ja keskustelu lisääntyy, myös media kiinnostuu, ja sitä kautta paine päättäjiä kohtaan kasvaa vaikuttaa parantavasti eläinten elinoloihin.

Olen käynyt ystäväni kanssa kirjeenvaihtoa aiheesta ja hän kirjoitti viisaasti näin: 

”Tiedon levittäminen auttaa jo ihan senkin kautta, että mitä useampi ihminen tietää metsästyksen epäkohdista, sitä vähemmän metsästäjät voivat linnoittautua sen taakse, että "te ette tiedä näistä mitään". Laittomuuksienkin tekeminen vaikeutuu, kun muukin väestö tuntee metsästystä alana entistä paremmin. Joka kerta, kun ihan missä tahansa, avaat suusi ja otat puheeksi esimerkiksi sen, että Suomessa sallitaan monien uhanalaisten lajien metsästys tai jonkin muun faktan, saatat herättää jonkun ihmisen ajattelemaan asiaa ja se on jo paljon. Itsellä ei silti tarvitse olla vastauksia kaikkiin herääviin lisäkysymyksiin vaan voi ihan hyvin jäädä yhdessä asiaa ihmettelemään. Pääasia, että puhutaan eikä vain ajatella, että metsästys on vain metsästäjien asia.

Iso ongelma on se, että liian moni tavallaan pelkää sanoa kantaansa asioihin, joiden luulee kuuluvan enemmän joillekin muille (metsästäjille, luonnonsuojelijoille, päättäjille, maalaisille... tms.) ja juuri siksi asiat junnaavat ja esimerkiksi metsästyskulttuuri nauttii sitä omaa merkillistä koskemattomuussuojaansa. Ja se mahdollistaa kaikenlaista, pahimmillaan jopa salametsästäjien suojelua vaikenemalla.”

 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut: Metsästys ei ole enää tätä päivää. Meillä on edessä pakottava muutos: ilmastohätätila, johon liittyen monimuotoisuus hupenee kauhistuttavaa vauhtia ja ekologisen sietokyvyn rajat tulevat vastaan. Meidän on opittava elämään toisella, paremmalla, tavalla suhteessa toisiin eläimiin ja ympäristöömme, jossa ihmisen toiminnan kielteisiä vaikutuksia rajoitetaan. Ihmisten on pakko alkaa kohdella muita eläimiä ja planeettaa paremmin. 

Planeetta on tulessa! -dokumenttisarjan ohjaaja Markku Sipi kirjoittaa:

”Tulevaisuuden suojelu on jatkuvaa väsytystaistelua. (…) Viimeiset kaksi vuotta ilmastoaktivistien parissa saivat pohtimaan, mikä oikeastaan on “aktivisti”. Nykyisen käsitykseni mukaan aktivisti on ihminen, joka tekee eikä vain marise.”

Usein lehtien palstoilla näkee mielipidekirjoituksia, jossa joku ihmettelee ”missä luonnonsuojelijat nyt ovat, kun pitäisi olla siellä ja täällä puuttumassa johonkin tai pelastamassa jotain”. Ihmisillä on tapana katsoa itsestä poispäin: ”kunpa joku tekisi jotain”. Hyvinvointivaltio passivoi, kun joku muu hoitaa. Ota peili käteen. Siellä se Joku on. Tee jotain. Jatka keskustelua. Luovuttamisen hetkellä muista, että muutoksia ei koskaan tapahdu, jos kukaan ei ole valmis asettumaan epämiellyttävään asemaan. 

Tänään 1. lokakuuta Minna Canthin ja virallisena kansalaisvaikuttamisen päivänä on hyvä muistaa, että toimeen tarttumisella ja kansalaisaktiivisuudella on suunnattoman iso merkitys omalle hyvinvoinnille, kun ei tarvitse seurata sivusta maailman tuhoamista. Myös luonnon- ja ympäristösuojeluyhdistykset ovat vastavoima monelle yhteiskunnassamme tapahtuvalle vääryydelle ja pahuudelle. Kannata niiden toimintaa ja liity jäseneksi, jotta yhdistyksillä säilyvät toimintaedellytykset.

Isokoskelokoiras

Tietoa lajien uhanalaisuuksista löytyy Punaisesta kirjasta.

Kirjoita hakukenttään vaikkapa ”isokoskelo” ja selviää, että se on NT = near threatened = lähellä vaarantunutta eli silmälläpidettävä. Tai jos hakee vaikkapa tietoja haapanasta tai allista, tulee tulos ”vaarantunut” eli eläimen on riski kuolla sukupuuttoon tulevan 100 vuoden aikana. Nokikanasta, haahkasta, tundrametsähanhesta seuraa tulos ”erittäin uhanalainen”, joka tarkoittaa, että eläimellä on vaara kadota luonnosta lähiaikoina.

Sitten voit käydä Riistakeskuksen sivuilla, jossa luetellaan metsästys- ja pyyntiajat ja voit todeta, että kaikki edellä mainitut uhanalaiset lajit ovat tapettavien listalla.

Riistatilastot löytyvät Luonnonvarakeskuksen tilastosivuilta. Sivulla voi valita vaikka kerralla useampia lajeja ja vuosia. Sieltä näkee kuinka paljon eri nisäkkäitä ja lintuja vuosittain tapetaan. Tässä muutama irtopoiminta viime vuosien tilastoista:

 

                           2018                  2019                 2020

Haapana           18 400               19 300               4 034

Sinisorsa           157 000             201 000             194 700

Alli                      2 900                 1 800                 588

Haahka              1 400                 3 200                 64

Isokoskelo        1 800                 2 800                 306

Varis                  140 600             105 600             143 100

Kettu                  47 800               40 300               45 900

Orava                5 100                 4 700                 6 400

Mäyrä                15 300               10 700               13 000

Metsäjänis        86 000               79 700               97 300

Ja tätä rataa… Huomattavaa on, että todellisia määriä ei tiedä oikeasti kukaan. Kaikki metsästäjät eivät ilmoittele teoistaan rekistereihin. Maastossa ei pystytä valvomaan metsästäjien touhuja.

Haapanakoiras

Se, että esimerkiksi haahkojen, isokoskeloiden ja haapanoiden tappamismäärät ovat vähentyneet, eivät kerro niinkään metsästäjien eettisyydestä, vaan siitä, että lintuja on niin vähän. Niitä ei ole löytynyt tapettavaksi asti. Tai jos on, metsästäjät eivät ehkä kehtaa tunnustaa tappaneensa uhanalaisia eläimiä ja jättävät sen tilastoimatta.

Filosofi ja eläin- ja ympäristöetiikan dosentti Elisa Aaltola kirjoittaa blogissaan näin:

”Mielellisten, tuntevien yksilöiden tappaminen ei ole tervehenkinen saatikka eettisesti hyväksyttävä "harrastus. Tappamisen nimeäminen harrastukseksi on kulttuurimme synkimpiä piirteitä ja este ihmisen kehitykselle sekä kunnioittavalle eläin- ja luontosuhteelle. Mielellisten olentojen tappaminen harrasteen, huvin ja mielihyvän vuoksi on huonointa ihmisessä (ja kuulostaisi syvästi häiriintyneeltä muihin ihmisiin sovellettaessa).

 

Tappamisen tulisi perustua välttämättömyyteen (esim. oma hengissäselviytyminen), ei huviin. Silloinkin sen tulisi olla kunnioittava, oman traagisuutensa tunnistava tapahtuma. Tämä rajaisi valtaosan nykyisestä metsästyksestä ja kalastuksesta pois. (…) Eläinten tappamista ei voi oikeuttaa (…) sen pitkän historian perusteella. Elämä on parhaimmillaan kehitystä ja edistystä, ei väkivaltaisen historian toistamista. (…) Mitä, jos tuhoamisen sijaan tuettaisiin muuta elämää? Paras ilo ja mielihyvä löytyy elävien eläinten arvostamisesta ja tarkkailusta - ei elämän tuhoamisesta.”

Kerroin Toinen tie – tietokirjailijan elämää -kirjassani siitä kuinka eräs metsästäjä oli lakannut tappamasta eläimiä. Käänteentekevä hetki oli ollut se, kun hän oli saanut nähdä läheltä kuinka hirviemo ja vasa olivat pitäneet turpiaan vastakkain ja äännelleet toisilleen koettaessaan paeta metsästäjiä. Metsästäjä oli ymmärtänyt eläinten välisen tunnesiteen ja niiden kokeman hädän.

Kun puhumme tai kirjoitamme näistä aiheista, olisi vältettävä kiertoilmaisujen käyttöä, kuten ”metsästys, ampuminen, lopettaminen, kannanhoito, saalis tai riistaeläin”. Niin kauan kuin käytämme kiertoilmaisuja, ylläpidämme metsästyksen negatiivisia ilmiöitä ja etäännytämme. Sanat, joita käytämme, vaikuttavat siihen miten suhtaudumme asioihin. Kun puhumme juuri tietyn lajin ja ”eläimen kuolemasta ja tappamisesta”, tuomme esiin sen, että kyseessä on aina yksilöstä ja sen ainutkertaisesta elämästä.  

Oravaemon (toinen oikealta) ruuhkakuukaudet.

Aina ei tarvitse tietää faktoja, voidaksemme surra eläinten kokemia kauhuja ja kuolemaa. Kun tuomme esiin ajatuksemme, sanoitamme eläinten puolesta niiden todellisuutta.

Hyvää kansalaisvaikuttamisen päivää! Joka on siis ihan jokaisena päivänä.