Pieniä hetkiä ja kulttuurisokkeja

Yksi tämän kesän monista kohokohdista oli kun päädyin pienelle lammelle, joka sanankuvainnollisesti kuhisi sammakon toukkavaiheen nutipäitä. Niitä oli tuhansia ja taas tuhansia. Nutipäät etenivät vedessä pitkinä juonteina aaltoillen vedessä edestakaisin. Letkat ilmeisesti myötäilivät veden virtauksia ja kerrostumia joita ihmissilmä ei erota. Olin iloinen nähdessäni nutipäiden kukoistavan.

Oli kuuma päivä. En ole koskaan ollut kovin innokas uimari. Otin kengät pois, käärin lahkeeni, istuin laiturille ja laitoin jalkani veteen. Nutipäät tulivat saman tien maistelemaan jalkojani! Se oli ihmeellistä ja suloisen tuntuista. Jalkojani ei näkynyt vedestä välillä ollenkaan. Oli kuin minulla olisi ollut mustat saappaat, jalkani olivat niin peittyneet nutipäistä! Niiden pienet ympyriäiset suut ja ihon maistelu oli rentouttavaa. Oli hienoa saada katsella nutipäitä niin läheltä. Nutipäät saivat itse valita tulevatko ne luokseni vai eivät - ja ne totisesti tulivat.  

Kesän kohokohtia.

Kun tunteja myöhemmin palasin kotiin ja istahdin terassille, tunsin hetken päästä kylmänkostean nenän nilkassani. Orava oli millissä kiinni ja haisteli jalkojani hyvin kiinnostuneena. Hetken päästä tuli toinen orava ja sama toistui. Jokin jaloissani veti oravia magneetin lailla luokseen. Oravat olivat tavallista rohkeampia. Nutipäiden oli täytynyt jättää jokin tuoksu jalkoihini, joka vaati oravilta lähempää tutkimista. Voi vaan ihmetellä eläinten aisteja ja miettiä, mikä nutipäiden tuoksussa niin valloitti.

**

Kuuntelin Brysselinkonetta, jossa aiheena on kaivosteollisuus, suosittelen kuuntelemaan. Haastateltavana on Suomen Luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija biokemisti Jari Natunen. Hänen mukaansa sähköautovisio ja akkumineraalihype ei ole kestävää. Jos tarkoitus on vaihtaa kaikki autot sähköautoihin, pelkästään niiden rakentaminen täyttää länsimäisen ihmisen hiilidioksidipäästöt. Jos ostat auton, jossa on Terrafamen nikkeliä, niin pelkkä yhden auton nikkeliannos aiheuttaa 50 tonnia vaarallista ongelmajätettä, joka pystyy pilaamaan vuodeksi miljoonan kuution järven. "Nikkeliannoksia" on tarkoitus luoda miljoona vuodessa. Eli 50 miljoonaa tonnia läjitetään Saimaan Vuoksen vesistön ja Oulujoen vesistön vedenjakajalle ja sieltä ne tulisi vuotamaan vesistöihin tuhansia vuosia. Määrät ovat niin isoja, että hyvinkin pienikin osa jätteistä pystyy saastuttamaan alapuolisen vesistön kokonaan hyvin pitkiksi ajoiksi, jos tämä suunnitelma toteutetaan. Kysymys on äärimmäisen vakavasta asiasta.

Pahimmillaan Suomen koko maapinta-alasta on ollut kaivosvarauksia 16 %, se vaihtelee 10–15 % välillä. Varaus ei tarkoita sitä, että joku haluaisi etsiä koko alueella malmia vaan käytännössä samalla rahalla saa 1 500 km2 tai 2 000 km2 (eli 0.6 % koko Suomen saa maapinta-alasta muutamalla tonnilla) niin jotkut on ottanut niitä ja mainostavat pörssissä, että heillä on tuhansien neliökilometrien malminetsintävarauksia.

Yhdessä kohtaa haastattelua Natunen lausuu totuuden, joka on tahattoman hauska: ”Kaivosyhtiöt etsivät tällaisia rajamaita joissa on vähän asutusta, tyhmät ihmiset ja helpot viranomaiset. Sillä tavalla Suomi on ehkä houkutteleva.”

Jättäisin ehkä-sanan pois. Tyhmät ihmiset ja helpot viranomaiset pätee moniin muihinkin ympäristöasioihin, ei vain kaivoksiin. 

**

Esimerkiksi lintuinfluenssan leviäminen turkistarhoilla. Valtio tukee eläintenrääkkäystä ja epäeettistä toimintaa kymmenillä miljoonilla euroilla vuosittain. Näiden epäkohtien lisäksi tiedossa on riski, että lintuinfluenssa voi muuntautua turkistarhoilla ja vaarantaa muitakin eläimiä (mm. ihmisiä). Mitä tekee viranomainen? Sen sijaan, että viimein vedettäisiin johtopäätös, että turkistarhaus kielletään monin tavoin haitallisena, moraalittomana ja ongelmallisena Riistakeskus päätti myöntää luvan liki kymmenentuhannen lokin, kesykyyhkyn, räkättirastaan ja varislintujen tappamiseen keskellä pesimäkautta. Niin käsittämätön päätös kuin olla voi!

Tässä näkyy suomalaisten ”erityinen luontosuhde” ja ”helppojen viranomaisten terve suhde” luontoon. Päätös tappaa syyttömiä, kärsiviä luonnonvaraisia lintuja on vähän sama kuin koronapandemiassa olisi päätetty tappaa tartunnan saaneita ihmisiä, jotta tauti ei leviäisi eteenpäin toisiin ihmisiin. Ihmisten ongelmallinen käytös (mm. siipikarjateollisuus, turkistarhaus ja elinympäristöjen tuhoaminen) on sairauden syy. Virukset leviävät helpommin, kun eläimet ovat stressaavissa oloissa.  

**

Ihminen on valitettavan ymmärtämätön ja tuhovoimainen eläin. Todistan sitä tässä kotikulmillakin. Monimuotoista ja elinvoimaista luontoa hävitetään ja tilalle tuodaan siirtomaata ja rakennetaan köyhää, rumaa ja pilaantunutta ympäristöä. 

Mitä monimuotoisempia ja luonnontilaisempia elinympäristöt ovat sen paremmin eläimet (siis myös ihmiset) voivat. Jokainen eliö tarvitsee omanlaisia ominaisuuksia elinalueeltaan. Mitä vaihtelevampia ja yhtenäisempiä luonnonalueita on sen parempia edellytyksiä ne tarjoavat moninaisille eri lajeille. Kun ihminen jatkuvasti levittäytyy ja tuhoaa luonnonvaraisten eläinten elinympäristöjä, tasapaino rikkoutuu. Eläimet joutuvat kilpailemaan asuinalueista ja ravinnosta. Monet lajit, jotka vaatisivat rauhaa, häiriintyvät. Jos ne eivät pysty sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, ne kuolevat. Ne lajit, jotka jotenkin sopeutuvat, kärsivät jatkuvasta stressistä. Ne joutuvat elämään oloissa, joita eivät ole itse valinneet. Samalla tavalla kuin ihmisillä myös toisilla eläimillä jatkuva stressi aiheuttaa sairauksia ja kehon puolustusjärjestelmän heikkenemistä. Eläimet ovat helpommin alttiina saalistajille ja häiriöille jolloin esimerkiksi pesiminen heikkenee ja selviytymisen mahdollisuudet vähenevät entisestään. Sitä on luontokato.

Eläimet sairastuvat herkemmin, tartuttavuus lisääntyy ja koska eläimet ovat pakotettuja elämään ihmisten lähellä erilaisten pandemioiden riski kasvaa. Koronapandemian olisi pitänyt opettaa meille, että ihminen sahaa omaan nilkkaansa tuhotessaan, muuttaessaan ja saastuttaessaan elinympäristöjä ja pitäessään eläimiä teollisina tuotteina. Luonto pärjää parhaiten, kun emme tee sille mitään. Jos vahinkoa on jo aiheutettu, vahingollinen toiminta on lopetettava ja koetettava korjata mitä korjattavissa tai ennallistettavissa on. 

**

Sain maailmanloppua maalailevan tekstarin, jossa luki, että ”olemme menossa kiihtyvää tahtia kohti kolmatta maailmansotaa. Mitä tehdään kun tulee se Iso paukku? Säteily leviää kaikkialle, ihan jokaiseen puutarhaan. Ei ole puhdasta ruokaa sen jälkeen…”

Niin, jos näin käy, mitä sitten tapahtuu? Me kuollaan. Mitä sitten? Me voidaan kuolla viikon sisällä punkin tai verenmyrkytyksen takia, huomenna hirvieläinkolariin, ensi vuonna halvaukseen tai päättää vaikka itse päivämme jos siltä tuntuu. Kaikki kuolevat, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Ihminen on ansainnut kohtalonsa. Lähinnä minua surettaa syytön luonto. Se tarjoaa meille kaiken ja kohtelemme sitä niin epäreilusti. Luonto selviytyy tavalla tai toisella se on varmaa, mutta olisi hienoa, kun se voisi kukoistaa. Ihminenkin voisi nauttia siitä, kun ymmärtäisi vaalimisesta sen verran.

Maailmassa tapahtuu paljon ikävää ja pahaa, mutta sitä ei tarvitse jäädä märehtimään tai murehtimaan. Sydämessä voisi kantaa vihaa, mutta ei se kannata. Elämässä on paljon hyvää ja pahaa. Kannattaa keskittyä hyvään. Tärkeintä on elää omien arvojensa mukaan ja toimia paremman maailman puolesta. Pienet asiat ovat suuria ja ne täyttävät monia unelmia ja toiveita.

**

Se synkistä aiheista. Tässä vähän kevyempää kamaa:

Heinäkuussa kävelin ystäväni kanssa Nokian keskustassa. Vastaamme tuli vanhempi nainen, joka katsoi minua suoraan silmiin. Aistinko hänessä yksinäisyyttä? Hymyilin hänelle ja tervehdin. Hän tervehti ja hymyili varovasti takaisin. 

– Tunsitko sä tuon rouvan? ystäväni kysyi.

– En, vastasin.

– Mutta kun sä tervehdit sitä, ystäväni ihmetteli.

– Niin, kun meidän katseet kohtasivat. Tuntui ihan luonnolliselta moikata.

– Ei täällä Nokialla tuntemattomat tervehdi toisiaan, ystäväni totesi.

– No nyt tervehti, naurahdin.

Jäin tapani mukaan pohdiskelemaan tätä jälkeenpäin. Olen amerikkalaisen isäni tytär ja oppinut epäsuomalaiseen tapaan moikkaamaan vastaantulevia. Emme ole yksin täällä. Pieni hymy tai tervehdys luo hyvää energiaa helposti. Se voi olla toiselle harvinainen tai tärkeä asia. Tunnelma muuttuu heti paremmaksi. Hetkestä tulee merkityksellinen, kun tajuamme oman elämämme ja pienten tekojen arvon. Menettää monia kivoja kohtaamisia, jos kulkee yksitotisena.  

Tampereella piipahtamisesta on toisenlaisiakin kokemuksia. Minullahan ei ole älypuhelinta, joten jos en löydä jotain paikkaa, pysäytän ihmisiä ja kysyn neuvoa. Monet marssivat ilmeettöminä ja mitään reagoimattomina ohitseni. Ihmettelin mikä heitä vaivaa, kunnes tajusin, että valtaosalla on nappikuulokkeet korvillaan eivätkä he edes huomaa, että heitä koetetaan lähestyä! Aistit on täysin suljettu ulkomaailmalta (onko se ainoa konsti selviytyä kaupunkielämästä?). Minusta se on huvittavan järkyttävää. Jotkut huomaavat ottaa kuulokkeet pois ja sanovat: ”kato netistä”. Lähtöoletus on että kaikki omaavat ”äly”puhelimen.

Ei tarvitse matkustaa ulkomaille kokeakseen kulttuurisokkeja. Elämä on kummallista tässä ja nyt.

**

Mielestäni parhaat luontokuvat ovat sellaisia, joissa eläimet eivät ole varuillaan ja häiriintyneet kuvaajasta vaan elävät normaalia elämäänsä.

 

Laulujoutsenille syntyi alkukesästä viisi poikasta. Kun ne kasvoivat tarpeeksi, emot veivät niitä laajemmalle reviirinsä alueelle eikä niitä näkynyt viikkoihin. Paikkoja vaihdellaan tarpeen mukaan. Havaitsin joutsenet muutaman kerran vilaukselta korkean järvikasvillisuuden seasta. Silloin poikasia oli enää neljä. Mietin pitkään ja hartaasti, mitä yhdelle poikaselle oli mahtanut tapahtua. Olisiko joku eläin saalistanut sen? Joutsenemot ovat kuitenkin niin tarkkoja ja varovaisia ja pystyvät tarvittaessa antamaan kovan vastuksen ja puolustuksen. Pari viikkoa sitten joutsenperhe saapui takaisin pesäpaikalleen ja ne ovat viihtyneet tässä taas päivittäin. Mitä huomasinkaan? Poikasia oli kuitenkin viisi! Miten hyvä mieli siitä tuli ja osoitti jälleen ihmisen havaintokyvyn puutteellisuuden.

Huokaisin onnesta. Kaikki on hyvin. Ja tässä minä olen. Ihminen joka 20 vuotta sitten hakemalla hain laulujoutsenia, että näkisin niistä edes vilauksen jossain kaukana. Nyt me elämme täällä yhdessä ja olen voittanut joutsenten luottamuksen. Vastoinkäymiset voi voittaa ja elämän sopusoinnun voi löytää. Kaikki on mahdollista.

Maailmassa on valtavasti hiljaista kauneutta, joka edellyttää vain hidastamista, pysähtymistä ja rauhoittumista.

 

Etäisyydenotto kännykkään tuo elämään syvyyttä

Minulle lähetettiin muutamia viestejä edelliseen älypuhelin-postaukseeni liittyen. Ihmiset komppaavat: rauhaa ja yhtenäistä aikaa kaivataan. Moni on pohtinut pitkään miten pääsisi eroon somesta ja älypuhelimista. Tässä pari lukijoilta tullutta kirjoitusta, jotka jaan kirjoittajien luvalla, että saatte vähän vertaistukea, jos olette pohdiskelleet aihetta. Tsemppiä!

 **

”Innostuin kirjoittamaan sinulle viimeisimmän blogipostauksesi inspiroimana. Ymmärrän todella hyvin halusi vastustaa älypuhelinta. Olen itse ollut laitteen orja ja nyt pyristelen irti riippuvuudestani kuin addikti heroiinikoukusta. 

Olen niin sanottu diginatiivi. Sain ensimmäisen kännykän 9-vuotiaana. Aloin viime kesänä oikeasti havahtua älypuhelimen tuomiin ongelmiin kunnolla, kun huomasin räplääväni puhelinta vessassa ja ottavani sen kanssani sänkyyn nukkumaan. Sairasta.

Herätys tuli oikeastaan siinä kohtaa, kun tajusin etten minä, entinen lukutoukka, enää pysty lukemaan kirjaa. Nuorena kuljin kirja kädessä ympäri taloa, uppouduin tarinaan täysin ja ahmin tuhatsivuisen Harry Potterin yhden viikonlopun aikana. Nyt jaksoin lukea viisi sivua ja löysin itseni puhelin kädestä. Sairasta, sairasta, sairasta. Ja ennen kaikkea surullista.

Aloitin rajoittamalla ruutuaikaani. Puhelimessani voi asettaa tietyille sovelluksille käyttörajoja. Instagram, 20 minuuttia, Facebook 15 minuuttia jne. Sosiaalinen media oli kuitenkin edelleen oleellinen osa päivittäistä elämääni. Kun aikaraja täyttyi, olo oli jotenkin orpo, mutta onneksi aamulla sovellukset olivat taas “auki.”

Noin kuukausi sitten luin Eeva Kolun kirjan “Korkeintaan vähän väsynyt”, joka kertoo uupumuksesta. Se, mikä kirjassa eniten herätteli, oli kappale sosiaalisesta mediasta. 

Kirjassa puhuttiin siitä, miten sosiaalinen media tekee elämästä performanssin. Sen sijaan, että eläisimme tätä elämää, luomme performanssia sosiaalisen median yleisölle. Pahimmillaan teemme asioita vain siksi, että voimme näyttää ne instagramissa. Sen sijaan että menisimme viettämään rauhallista mökkiviikonloppua, menemmekin mökille voidaksemme “tuottaa sisältöä mökkiviikonlopusta seuraajillemme.” Ja tämä ei todellakaan rajoitu sosiaalisen median “vaikuttajiin”, vaan tätä tekevät kaikki.

Lukiessani tätä aloin voida fyysisesti pahoin. Mietin kaikkia niitä mökkiviikonloppujen aikana otettuja kuvia halonhakkuusta, auringonlaskusta ja letunpaistosta, joita olin jakanut sosiaalisessa mediassa. Mietin kaikkia niitä tapahtumia, joita olin tuijottanut silmieni sijaan puhelimen kameran kautta. Oksetti. Poistin puhelimestani kaikki sosiaalisen median sovellukset. Haluan elää, en tuottaa sisältöä elämästäni muille.

Tästä on nyt kuukausi ja paluuta vanhaan en halua. Koen saaneeni tilalle niin paljon. Tässä muutama huomio, jonka olen tehnyt:

• Olen saanut lisää aikaa. Ennen tapoin puhelimella aikaa elämisen sijaan. Nyt joudun oikeasti miettimään, mitä tekisin seuraavaksi. Lukisinko kirjaa, soittaisinko äidille, lähtisinkö lenkille vai menisinkö päiväunille. En enää tapa aikaa, vaan teen asioita, elän.
• Ihmissuhteiden aitous punnitaan. Olen tajunnut, että elämässäni on vain kourallinen oikeasti tärkeitä ihmisiä, nyt kun siitä on poistettu puolituttujen kuulumisten seuraaminen ja kommentointi sosiaalisessa mediassa. 
• Olen positiivisempi ja näen maailman valoisampana paikkana. Johtunee siitä, etteivät Pekka perussuomalaisen tai Niilo naisvihaajan kommentit enää satu silmilleni jatkuvasti ja pyytämättä. 
• Koen voivani vaikuttaa. Ilmastoasiat, kohtuutalous ja hitaampi elämä ovat asioita, joita olen pitänyt jo pitkään tärkeinä. Vihapuheen pelossa en ole halunnut ottaa asioihin kantaa. Nyt olen lukenut kirjoja, kartuttanut tietojani, liittynyt Luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistykseen ja hahmotellut mielipidekirjoitusta sanomalehteen. Maailma on jotenkin avoimempi ja mahdollisuuteni sosiaalisen median ulkopuolella rajattomat.

Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut elämääni syvyyttä. Olen pyrkinyt olemaan enemmän läsnä niissä yhteisöissä, joihin ihan fyysisestikin kuulun.

Käyn paikallisten yhdistysten kokoontumisissa, menin kansalaisopistoon kurssille ja perehdyin asukasyhdistyksen kokouksen pöytäkirjaan. Elämähän tapahtuu paikallisesti ja fyysisessä todellisuudessa. Jonkun tuntemattoman ihmisen ajatukset toiselta puolelta maapalloa eivät ole niin tärkeitä kuin oma fyysinen todellisuuteni tässä.

Voisin paasata tästä aiheesta loputtomasti, mutta en halua rasittaa sinua enempää sepustuksillani. Sen olen kuitenkin tajunnut, että maailma on kirkkaampi, syvempi ja rauhallisempi ilman sosiaalista mediaa ja jatkuvaa puhelimen näpräämistä.

Käytän puhelinta edelleen pankkiasioihin, suunnistamiseen ja äänikirjojen kuunteluun (neulon paljon ja silloin tykkään kuunnella kirjoja), mutta olen tarkempi siitä, mitä sovelluksia ja teknologiaa elämääni päästän.

Huolestuneena seuraan kehitystä. Mitä tapahtuu, jos sosiaalisen median valta vain kasvaa? En halua edes ajatella.

Kiitos kirjoistasi ja kiitos blogistasi, se on turvasatamani tässä hullussa maailmassa.”

**

”Hei! Viimeisin kirjoituksesi älypuhelimista oli kyllä taas asia joka mietityttää itseänikin. Minulla on kyllä ollut 2 vuotta älypuhelin, käytetty sellainen, mutta lisäksi minulla on tavallinen näppäinpuhelin josta en hevillä luovu. Soitan näppäinpuhelimella kaikki puhelut, akun kesto on hyvä, ja lisäksi mahtuu pieneen tilaan ja luulenpa että säteilyäkin tulee vähemmän kuin älypuhelimista. Minä en omista kameraa, joten älypuhelin toimii eniten kamerana. Toi on niin totta että nykyään pitää esim. whatsapp-viesteihin vastata heti, toki lapsille haluan olla tavoitettavissa, muuten en niin välittäisi kokoajan olla saatavilla. Some alkaa turhauttamaan ja siellä kyllä saa tapettua aikaansa. Nuorimmainen aloitti juuri päiväkodin ja sinnekään ei voi viedä ilman että on päiväkotisovellus, josta varataan mm. hoitoajat. Minusta on aivan ihanaa että on ihmisiä joilla ei ole älypuhelinta ja mielelläni taistelisin sen puolesta että ilman voisi elää. En innostu 5G verkosta, jatkuva säteily tuntuu pelottavalta, ja se jätemäärä joka aiheutuu kun jatkuvasti pitää uusia puhelinta kun joko se vaan on olevinaan so last season tai sitten sovellus vanhenee. Kaikki röykkiöt vaihtokuoria jää jätekasoiksi. Minä pyörittelen päätäni kun vanhemmat ostavat lapsilleen 1000€:n puhelimia. Turhauttava maailma. Iloa kuitenkin sinulle.”

 

Kun pelkät väkäset synnyttävät sosiaalista painetta

Olen aiemmin kertonut, että minulla on vuoden 2004 matkapuhelin käytössä enkä halua älypuhelinta. Tilanne on edelleen sama. Välillä mietin, missäköhän kohtaa älypuhelin on vaan pakko hankkia, kun älypuhelimista lähetetyt liian pitkät tekstiviestit eivät saavu koskaan perille (ettette jotkut ihmettele, jos vastausta ei ole kuulunut) ja kaikkialle koetetaan tunkea sovelluksia, älypuhelinmaksua ja -kirjautumista.

Yritän pysyä menossa mukana ja seuraan tilannetta sivusta. Olen kokeillut ystävieni älypuhelimia, jotta tietäisin mistä jään – tai en jää – paitsi. Tiedostan kyllä älypuhelinten lukuisat hyvätkin puolet, mutta älypuhelimen mukana ei tule kaupantekijäisenä itsehillintää tai kohtuutta. Monet ovat kauhuissaan vanhasta puhelimestani ja vakuuttavat, että älypuhelin kannattaa hankkia. ”Käytät sitä sitten vaan välttämättömimpiin etkä muuhun.” Näin varmaan joudun jossain kohtaa tekemäänkin, mutta ainakaan vielä en lähde siihen leikkiin mukaan. Anna pahalle pikkusormi niin se vie koko käden.

Arvostan aikaani ja rauhaani korkealle. Pidän siitä, että saan olla rauhassa ajatusteni kanssa ilman pirstoutunutta aikaa. Älypuhelimen myötä toissijaiset ajatukset alkavat estää meitä olemasta läsnä tässä hetkessä. Läsnäolo luo terveyttä ja hyvinvointia.

Emme selvästikään tiedosta älypuhelinten, internetin ja sosiaalisen median vaikutuksia elämänlaatuumme. Harva kunnolla tiedostaa mille kaikelle altistuu älypuhelimen myötä.  

Luin juuri Jussi Pullisen viime vuonna ilmestyneen teoksen Mitä meille tapahtui? – Näin internet ja sosiaalinen media muuttivat elämämme. Kirja oli mielenkiintoinen ja selkeä analyysi siitä kuinka me ihmiset vasta opettelemme internetiä. Tulemme näkemään sen todelliset seuraukset luultavasti vasta vuosikymmenien päästä. Näemme joka päivä liikaa asioita, ihmissuhteistamme ja elämästä on tullut mitattavia algoritmeja, kirjoitustapamme ja viestittelytapamme ovat muuttuneet, on trolleja ja valeuutisia, ihmisten kiistelyä, tuomarointia ja kaikkea dataa seurataan ja valvotaan. Kuvaamisesta ja selfie-omakuvista on tullut niin tavallisia, että vaikea käsittää ilmiön levinneen Suomeen vasta seitsemän vuotta sitten.

Joudumme käsittelemään päivittäin massoittain erilaisia signaaleja. Pullinen kehottaa laskemaan yhteen Facebook-virrassa ohi viuhuvat päivittäjät ja päivitysten alla vilkkuvat kommentoijat. Tee sama Instagramille, sitten Twitterille ja lopuksi Snapchatille, Tiktokille ja sovelluksille, jotka näiden jälkeen on puhelimesi vallannut. Koko maailman kakofonia on ympärillämme.

Nauroin kauhunsekaista naurua, kun luin seuraavat otteet kirjasta. Nämä ovat loistavia esimerkkejä ”toissijaisista ajatuksista” ja siitä millaiseen puristukseen ihmiset itsensä laittavat ja kuinka paljon älypuhelimet ja sosiaalinen media voivat siepata henkistä energiaa aivan huomaamatta:  

”Pelkästään omiin päivityksiimme kertyvissä signaaleissa on käsittelemistä. Saamme seurata tykkäysten määrää ja tykkääjien henkilöllisyyttä, päivityksiin kertyviä kommentteja ja niiden sävyä ja kenties vastata innokkaimmille. Twitterissä on tulkittava, onko tykkääjä tosissaan vai piruileeko hän tykkäämällä päivityksestämme ironisesti. Jos saamme uusia seuraajia, on tietysti tarkastettava, keitä he ovat: tutkittava profiili ja mietittävä, mikä heidät sai meistä kiinnostumaan. Vastauksia puntaroidessa on mietittävä, kuinka hyvä tuttu kunkin ihmisen kanssa olinkaan, mihin sävyyn vastaus on kirjoitettava ja kuinka pian vastaus kannattaa tehdä, ettei vaikuta liian innokkaalta tai liian pidättyväiseltä. (…) Kuka tuo päivitykseni jakanut ihminen on? Miksi tuo vastasi minulle noin, vaikka emme edes tunne? Flirttaileeko hän vai haluaako vain levittää näkemyksiään mahdollisimman laajalle? Ymmärsikö hän väärin? Onko jako vain viesti hänen omille seuraajilleen? Onko hän tosissaan? Haluaako hän loukata minua? Vai yrittääkö hän vain olla hauska? (…) Vaikka sosiaalisen median signaalien käsittely kestää usein vain sekunteja, se jättää jälkensä.”

(…) ”Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla väkäsistä. Useimmissa chat-sovelluksissa kunkin viestin loppuun ilmestyy pieni merkki siitä, että viesti on mennyt vastaanottajalle perille. Whatsappissa väkäset vaihtavat väriä harmaasta siniseksi, kun viesti on luettu – toisissa sovelluksissa niiden sijasta paikalle ilmestyy lakoninen teksti ”Nähty”. Lukukuittaukset luovat kokonaan uuden sosiaalisen tilanteen, jollaista ei ennen verkkoa ole ollut olemassa. Olisi epäkohteliasta näyttää viestikumppanille, että viesti on kyllä luettu, mutta sitä ei ole koettu lukemisen arvoiseksi.”

Tekniikka lisää yhteydenpidon painetta. Pelkät väkäset synnyttävät sosiaalista painetta.

Pullinen pohtii, että ennen matkapuhelimien chatia viestivälineet eivät pyrkineet lisäämään viestinnän määrää. Pikemminkin kaukopuheluiden ja kirjeiden hinta ja hitaus hillitsi yhteydenpitoa ja teki siitä harvinaista. Poissaolot olivat oleellinen osa viestintää. Nyt internet ja älypuhelimet ovat poistaneet poissaolot viestinnästä ja sovellukset yllyttävät ihmisiä vastaamaan nopeammin, enemmän ja mahdollisimman monelle. Pullinen toteaakin, että ehkä tärkein taito viestiputkien yhteiskunnassa onkin kyky olla viestimättä.

Jatkan valitsemallani vanhan puhelimen linjalla niin kauan kuin voin. Uskoisin, että jonkinlainen älypuhelin- ja sosiaalinen media -paasto tai -karsiminen tekisi jokaiselle hyvää ja kannattaisi tarkastella kuinka paljon tekniset vempeleet ja koukuttava tietovyöry hallitsevat elämää.