Etäisyydenotto kännykkään tuo elämään syvyyttä

Minulle lähetettiin muutamia viestejä edelliseen älypuhelin-postaukseeni liittyen. Ihmiset komppaavat: rauhaa ja yhtenäistä aikaa kaivataan. Moni on pohtinut pitkään miten pääsisi eroon somesta ja älypuhelimista. Tässä pari lukijoilta tullutta kirjoitusta, jotka jaan kirjoittajien luvalla, että saatte vähän vertaistukea, jos olette pohdiskelleet aihetta. Tsemppiä!

 **

”Innostuin kirjoittamaan sinulle viimeisimmän blogipostauksesi inspiroimana. Ymmärrän todella hyvin halusi vastustaa älypuhelinta. Olen itse ollut laitteen orja ja nyt pyristelen irti riippuvuudestani kuin addikti heroiinikoukusta. 

Olen niin sanottu diginatiivi. Sain ensimmäisen kännykän 9-vuotiaana. Aloin viime kesänä oikeasti havahtua älypuhelimen tuomiin ongelmiin kunnolla, kun huomasin räplääväni puhelinta vessassa ja ottavani sen kanssani sänkyyn nukkumaan. Sairasta.

Herätys tuli oikeastaan siinä kohtaa, kun tajusin etten minä, entinen lukutoukka, enää pysty lukemaan kirjaa. Nuorena kuljin kirja kädessä ympäri taloa, uppouduin tarinaan täysin ja ahmin tuhatsivuisen Harry Potterin yhden viikonlopun aikana. Nyt jaksoin lukea viisi sivua ja löysin itseni puhelin kädestä. Sairasta, sairasta, sairasta. Ja ennen kaikkea surullista.

Aloitin rajoittamalla ruutuaikaani. Puhelimessani voi asettaa tietyille sovelluksille käyttörajoja. Instagram, 20 minuuttia, Facebook 15 minuuttia jne. Sosiaalinen media oli kuitenkin edelleen oleellinen osa päivittäistä elämääni. Kun aikaraja täyttyi, olo oli jotenkin orpo, mutta onneksi aamulla sovellukset olivat taas “auki.”

Noin kuukausi sitten luin Eeva Kolun kirjan “Korkeintaan vähän väsynyt”, joka kertoo uupumuksesta. Se, mikä kirjassa eniten herätteli, oli kappale sosiaalisesta mediasta. 

Kirjassa puhuttiin siitä, miten sosiaalinen media tekee elämästä performanssin. Sen sijaan, että eläisimme tätä elämää, luomme performanssia sosiaalisen median yleisölle. Pahimmillaan teemme asioita vain siksi, että voimme näyttää ne instagramissa. Sen sijaan että menisimme viettämään rauhallista mökkiviikonloppua, menemmekin mökille voidaksemme “tuottaa sisältöä mökkiviikonlopusta seuraajillemme.” Ja tämä ei todellakaan rajoitu sosiaalisen median “vaikuttajiin”, vaan tätä tekevät kaikki.

Lukiessani tätä aloin voida fyysisesti pahoin. Mietin kaikkia niitä mökkiviikonloppujen aikana otettuja kuvia halonhakkuusta, auringonlaskusta ja letunpaistosta, joita olin jakanut sosiaalisessa mediassa. Mietin kaikkia niitä tapahtumia, joita olin tuijottanut silmieni sijaan puhelimen kameran kautta. Oksetti. Poistin puhelimestani kaikki sosiaalisen median sovellukset. Haluan elää, en tuottaa sisältöä elämästäni muille.

Tästä on nyt kuukausi ja paluuta vanhaan en halua. Koen saaneeni tilalle niin paljon. Tässä muutama huomio, jonka olen tehnyt:

• Olen saanut lisää aikaa. Ennen tapoin puhelimella aikaa elämisen sijaan. Nyt joudun oikeasti miettimään, mitä tekisin seuraavaksi. Lukisinko kirjaa, soittaisinko äidille, lähtisinkö lenkille vai menisinkö päiväunille. En enää tapa aikaa, vaan teen asioita, elän.
• Ihmissuhteiden aitous punnitaan. Olen tajunnut, että elämässäni on vain kourallinen oikeasti tärkeitä ihmisiä, nyt kun siitä on poistettu puolituttujen kuulumisten seuraaminen ja kommentointi sosiaalisessa mediassa. 
• Olen positiivisempi ja näen maailman valoisampana paikkana. Johtunee siitä, etteivät Pekka perussuomalaisen tai Niilo naisvihaajan kommentit enää satu silmilleni jatkuvasti ja pyytämättä. 
• Koen voivani vaikuttaa. Ilmastoasiat, kohtuutalous ja hitaampi elämä ovat asioita, joita olen pitänyt jo pitkään tärkeinä. Vihapuheen pelossa en ole halunnut ottaa asioihin kantaa. Nyt olen lukenut kirjoja, kartuttanut tietojani, liittynyt Luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistykseen ja hahmotellut mielipidekirjoitusta sanomalehteen. Maailma on jotenkin avoimempi ja mahdollisuuteni sosiaalisen median ulkopuolella rajattomat.

Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut elämääni syvyyttä. Olen pyrkinyt olemaan enemmän läsnä niissä yhteisöissä, joihin ihan fyysisestikin kuulun.

Käyn paikallisten yhdistysten kokoontumisissa, menin kansalaisopistoon kurssille ja perehdyin asukasyhdistyksen kokouksen pöytäkirjaan. Elämähän tapahtuu paikallisesti ja fyysisessä todellisuudessa. Jonkun tuntemattoman ihmisen ajatukset toiselta puolelta maapalloa eivät ole niin tärkeitä kuin oma fyysinen todellisuuteni tässä.

Voisin paasata tästä aiheesta loputtomasti, mutta en halua rasittaa sinua enempää sepustuksillani. Sen olen kuitenkin tajunnut, että maailma on kirkkaampi, syvempi ja rauhallisempi ilman sosiaalista mediaa ja jatkuvaa puhelimen näpräämistä.

Käytän puhelinta edelleen pankkiasioihin, suunnistamiseen ja äänikirjojen kuunteluun (neulon paljon ja silloin tykkään kuunnella kirjoja), mutta olen tarkempi siitä, mitä sovelluksia ja teknologiaa elämääni päästän.

Huolestuneena seuraan kehitystä. Mitä tapahtuu, jos sosiaalisen median valta vain kasvaa? En halua edes ajatella.

Kiitos kirjoistasi ja kiitos blogistasi, se on turvasatamani tässä hullussa maailmassa.”

**

”Hei! Viimeisin kirjoituksesi älypuhelimista oli kyllä taas asia joka mietityttää itseänikin. Minulla on kyllä ollut 2 vuotta älypuhelin, käytetty sellainen, mutta lisäksi minulla on tavallinen näppäinpuhelin josta en hevillä luovu. Soitan näppäinpuhelimella kaikki puhelut, akun kesto on hyvä, ja lisäksi mahtuu pieneen tilaan ja luulenpa että säteilyäkin tulee vähemmän kuin älypuhelimista. Minä en omista kameraa, joten älypuhelin toimii eniten kamerana. Toi on niin totta että nykyään pitää esim. whatsapp-viesteihin vastata heti, toki lapsille haluan olla tavoitettavissa, muuten en niin välittäisi kokoajan olla saatavilla. Some alkaa turhauttamaan ja siellä kyllä saa tapettua aikaansa. Nuorimmainen aloitti juuri päiväkodin ja sinnekään ei voi viedä ilman että on päiväkotisovellus, josta varataan mm. hoitoajat. Minusta on aivan ihanaa että on ihmisiä joilla ei ole älypuhelinta ja mielelläni taistelisin sen puolesta että ilman voisi elää. En innostu 5G verkosta, jatkuva säteily tuntuu pelottavalta, ja se jätemäärä joka aiheutuu kun jatkuvasti pitää uusia puhelinta kun joko se vaan on olevinaan so last season tai sitten sovellus vanhenee. Kaikki röykkiöt vaihtokuoria jää jätekasoiksi. Minä pyörittelen päätäni kun vanhemmat ostavat lapsilleen 1000€:n puhelimia. Turhauttava maailma. Iloa kuitenkin sinulle.”

 

Kun pelkät väkäset synnyttävät sosiaalista painetta

Olen aiemmin kertonut, että minulla on vuoden 2004 matkapuhelin käytössä enkä halua älypuhelinta. Tilanne on edelleen sama. Välillä mietin, missäköhän kohtaa älypuhelin on vaan pakko hankkia, kun älypuhelimista lähetetyt liian pitkät tekstiviestit eivät saavu koskaan perille (ettette jotkut ihmettele, jos vastausta ei ole kuulunut) ja kaikkialle koetetaan tunkea sovelluksia, älypuhelinmaksua ja -kirjautumista.

Yritän pysyä menossa mukana ja seuraan tilannetta sivusta. Olen kokeillut ystävieni älypuhelimia, jotta tietäisin mistä jään – tai en jää – paitsi. Tiedostan kyllä älypuhelinten lukuisat hyvätkin puolet, mutta älypuhelimen mukana ei tule kaupantekijäisenä itsehillintää tai kohtuutta. Monet ovat kauhuissaan vanhasta puhelimestani ja vakuuttavat, että älypuhelin kannattaa hankkia. ”Käytät sitä sitten vaan välttämättömimpiin etkä muuhun.” Näin varmaan joudun jossain kohtaa tekemäänkin, mutta ainakaan vielä en lähde siihen leikkiin mukaan. Anna pahalle pikkusormi niin se vie koko käden.

Arvostan aikaani ja rauhaani korkealle. Pidän siitä, että saan olla rauhassa ajatusteni kanssa ilman pirstoutunutta aikaa. Älypuhelimen myötä toissijaiset ajatukset alkavat estää meitä olemasta läsnä tässä hetkessä. Läsnäolo luo terveyttä ja hyvinvointia.

Emme selvästikään tiedosta älypuhelinten, internetin ja sosiaalisen median vaikutuksia elämänlaatuumme. Harva kunnolla tiedostaa mille kaikelle altistuu älypuhelimen myötä.  

Luin juuri Jussi Pullisen viime vuonna ilmestyneen teoksen Mitä meille tapahtui? – Näin internet ja sosiaalinen media muuttivat elämämme. Kirja oli mielenkiintoinen ja selkeä analyysi siitä kuinka me ihmiset vasta opettelemme internetiä. Tulemme näkemään sen todelliset seuraukset luultavasti vasta vuosikymmenien päästä. Näemme joka päivä liikaa asioita, ihmissuhteistamme ja elämästä on tullut mitattavia algoritmeja, kirjoitustapamme ja viestittelytapamme ovat muuttuneet, on trolleja ja valeuutisia, ihmisten kiistelyä, tuomarointia ja kaikkea dataa seurataan ja valvotaan. Kuvaamisesta ja selfie-omakuvista on tullut niin tavallisia, että vaikea käsittää ilmiön levinneen Suomeen vasta seitsemän vuotta sitten.

Joudumme käsittelemään päivittäin massoittain erilaisia signaaleja. Pullinen kehottaa laskemaan yhteen Facebook-virrassa ohi viuhuvat päivittäjät ja päivitysten alla vilkkuvat kommentoijat. Tee sama Instagramille, sitten Twitterille ja lopuksi Snapchatille, Tiktokille ja sovelluksille, jotka näiden jälkeen on puhelimesi vallannut. Koko maailman kakofonia on ympärillämme.

Nauroin kauhunsekaista naurua, kun luin seuraavat otteet kirjasta. Nämä ovat loistavia esimerkkejä ”toissijaisista ajatuksista” ja siitä millaiseen puristukseen ihmiset itsensä laittavat ja kuinka paljon älypuhelimet ja sosiaalinen media voivat siepata henkistä energiaa aivan huomaamatta:  

”Pelkästään omiin päivityksiimme kertyvissä signaaleissa on käsittelemistä. Saamme seurata tykkäysten määrää ja tykkääjien henkilöllisyyttä, päivityksiin kertyviä kommentteja ja niiden sävyä ja kenties vastata innokkaimmille. Twitterissä on tulkittava, onko tykkääjä tosissaan vai piruileeko hän tykkäämällä päivityksestämme ironisesti. Jos saamme uusia seuraajia, on tietysti tarkastettava, keitä he ovat: tutkittava profiili ja mietittävä, mikä heidät sai meistä kiinnostumaan. Vastauksia puntaroidessa on mietittävä, kuinka hyvä tuttu kunkin ihmisen kanssa olinkaan, mihin sävyyn vastaus on kirjoitettava ja kuinka pian vastaus kannattaa tehdä, ettei vaikuta liian innokkaalta tai liian pidättyväiseltä. (…) Kuka tuo päivitykseni jakanut ihminen on? Miksi tuo vastasi minulle noin, vaikka emme edes tunne? Flirttaileeko hän vai haluaako vain levittää näkemyksiään mahdollisimman laajalle? Ymmärsikö hän väärin? Onko jako vain viesti hänen omille seuraajilleen? Onko hän tosissaan? Haluaako hän loukata minua? Vai yrittääkö hän vain olla hauska? (…) Vaikka sosiaalisen median signaalien käsittely kestää usein vain sekunteja, se jättää jälkensä.”

(…) ”Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla väkäsistä. Useimmissa chat-sovelluksissa kunkin viestin loppuun ilmestyy pieni merkki siitä, että viesti on mennyt vastaanottajalle perille. Whatsappissa väkäset vaihtavat väriä harmaasta siniseksi, kun viesti on luettu – toisissa sovelluksissa niiden sijasta paikalle ilmestyy lakoninen teksti ”Nähty”. Lukukuittaukset luovat kokonaan uuden sosiaalisen tilanteen, jollaista ei ennen verkkoa ole ollut olemassa. Olisi epäkohteliasta näyttää viestikumppanille, että viesti on kyllä luettu, mutta sitä ei ole koettu lukemisen arvoiseksi.”

Tekniikka lisää yhteydenpidon painetta. Pelkät väkäset synnyttävät sosiaalista painetta.

Pullinen pohtii, että ennen matkapuhelimien chatia viestivälineet eivät pyrkineet lisäämään viestinnän määrää. Pikemminkin kaukopuheluiden ja kirjeiden hinta ja hitaus hillitsi yhteydenpitoa ja teki siitä harvinaista. Poissaolot olivat oleellinen osa viestintää. Nyt internet ja älypuhelimet ovat poistaneet poissaolot viestinnästä ja sovellukset yllyttävät ihmisiä vastaamaan nopeammin, enemmän ja mahdollisimman monelle. Pullinen toteaakin, että ehkä tärkein taito viestiputkien yhteiskunnassa onkin kyky olla viestimättä.

Jatkan valitsemallani vanhan puhelimen linjalla niin kauan kuin voin. Uskoisin, että jonkinlainen älypuhelin- ja sosiaalinen media -paasto tai -karsiminen tekisi jokaiselle hyvää ja kannattaisi tarkastella kuinka paljon tekniset vempeleet ja koukuttava tietovyöry hallitsevat elämää.