Verho ei ole vain sisustuselementti vaan lämpöeriste

Minulla on tapana tallentaa erilaisia tekstejä tai tietoja, mutta liian harvoin muistan merkitä kenen tekstistä on kyse. Seuraava teksti on kuitenkin Panu Kailan Talotohtori-kirjasta. Sopii hyvin näihin pakkaskeleihin ja pientaloasujan mietteisiin. 

Ihminen kokee lämpösäteilyn erityisen miellyttävänä lämpimyyden muotona – muistellaan vaikka kevätaurinkoa. Samoin nuotion ääressä on ihanan lämmintä, vaikkei tulenliekki ulkoilmaa paljon lämmitäkään. Saksalaisen tutkimuksen mukaan ihminen kokee yhtä miellyttäviksi avotakalla lämmitetyn huoneen, jossa on + 16 astetta, kaakeliuunilla lämmitetyn huoneen, jossa on + 18 astetta ja keskuslämmityshuoneen, jossa on + 20 astetta. Huoneen lämpöasteet ovat kalliita ja sitä kalliimpia mitä korkeammasta lämmöstä on kyse, joten lämmitystavan valinta voi säästää mukavia summia.

Vastaavasti ihosta kylmää pintaa kohti tapahtuva lämpösäteily aiheuttaa vedon tunneta vaikka mitään ilman liikettä ei olisikaan. Talvella on koleaa istua työskentelemässä suuren ikkunan ääressä vaikka huone olisikin lämmin – tässä tapauksessa kannattaa mieluummin nostaa ikkunan pintalämpötilaa asentamalla siihen kolmas lasi kuin korottaa huonelämpötilaa. (...) Lasien välissä oleva sälekaihdin jakaa ilmatilan kahtia ja vastaa lähes kolmatta lasia.

Kaikki ilman liikettä häiritsevät esteet parantavat ikkunan eristyskykyä. Verhon vetäminen ikkunan eteen auttaa. Entisaikaan oli juuri sen vuoksi raskaat talviverhot (ja talvimatot) ja verhot laitettiin aina yöksi kiinni.

Mitä näet ikkunastasi?

Olen viime aikoina potenut maiseman menetyksestä johtuvaa alakuloa. Kirjoittaessani minulla on tapana istua ikkunan ääressä. Kun kirjoittaminen tökkii, annan ajatukseni ja katseeni levähtää pihan tapahtumissa ja lintujen ruokintapaikan touhuissa. Pikkulinnuilla on ollut tapana pyrähtää rajan tuntumassa olevaan kuusen ja sen takana olevan rehevän lehdon kasvuston turviin. Myös närhet, harakat ja oravat ovat olleet vakituisia kuusen oksalla istujia ja aina välillä siellä on istunut yllätysvieraita kuten varpushaukka tai varpuspöllö. Keväisin rinteen lehdosta on kuulunut satojen muuttavien rastaiden laulu ja viime kesänä puskista huuteli kesän ainoa satakieli.

 Ikkunamaisemani, luonto, on ollut inspiroiva, jatkuvasti vaihteleva ja yllätyksiä tuova. Tein jokapäiväisiä löytöretkiä luontoon vain katsomalla ikkunasta ulos. Maisemani oli täynnä mahdollisuuksia: mitä lintuja, eläimiä ja luontotapahtumia voisin nähdä? Mitä tahansa, kaunista ja mielenkiintoista, voisi tapahtua.

Iso kuusi oli tuulimittarini. Pienellä tuulella sen pitkät roikko-oksat heiluivat vain hiukan. Kovalla tuulella kuusi kallistui 45 asteen kulmaan. Kuusen vieressä kasvaneet rannan ja pellon vierustan puut olivat eläinten turvallinen kulkuyhteys metsään. Eläimet karttavat avointen paikkojen ylittämistä ja suosivat rehevää kasvillisuusvyöhykettä. Samalla rannan kasvillisuus toimi vedenpuhdistamona. Puut suodattivat pellolta ja metsäojista tulevia ravinteita, ennen kuin ne tavoittivat järven.

Eräänä päivänä sitä kaikkea ihanaa ei enää ollut. Iso kuusi oli kaadettu kaikkien muiden puiden, puskien ja aluskasvillisuuden kanssa. Rehevä lehto ja ikkunamaisemani luoteeseen oli kadonnut. Tilalla oli vain aukko pellon laidalla. Ja sielussani. Vaikka maisema oli minun, maa oli jonkun muun määräysvallan alla.

Kenellekään ei varmaan tullut edes mieleen, että ne puut olivat olennainen osa jokapäiväistä elämääni ja että alue oli tärkeä osa luonnon hyvinvointia. Uudet puut eivät ehdi kasvaa enää minun elinaikanani isoiksi, kauniit lehtokielot kuolevat varjostuksen puuttuessa pois. Tulevatko oravat tänne enää peltoaukean yli ja rehevöityykö järvi entisestään?  Ruokintapaikan linnuilla ei ole enää tuuhean kuusen tuomia turvapaikkoja. Tuuli ei pysähdy enää rannan puihin, vaan jatkaa matkaansa kauas peltojen yli, keräten voimia myrskytuuliin.

Nyt jos kirjoitus tökkii, katson ikkunastani rumaa navetan seinää. Näen, että ruokintapaikan linnut ovat vähentyneet. Aiemmin sain ikkunamaisemastani voimia. Nyt se maisema todistaa jatkuvasti lisääntyvästä lähiympäristömme tuhosta ja ihmisten ymmärtämättömyydestä luontoa kohtaan. Avohakkuita on tullut viime vuosina lähiympäristöön paljon. Metsiä kaadetaan yhä enemmän uusien omakotitalojen ja rakennushankkeiden tieltä. Luonto köyhtyy ja häviää pois. Minne me kohta enää katsomme voimia saadaksemme? Ja minne rastaat ja satakielet menevät tulevina keväinä ja kesinä laulamaan?