Kirjat keskustelevat: Runollista todellisuutta. Ei hölynpölyä.

Kirjojen kirjoittamisessa on ihanaa muun muassa se, että tarinat saavat uusia muotoja vielä vuosienkin jälkeen ja seuraa mielenkiintoisia juttuja. 

Arkistoistani tuli vastaan neljä vuotta sitten keväällä saamani paperikirje eräältä lukijalta (kiitos P!), joissa viitattiin Toisinnäkijän päiväkirjan merkintään. Siinä kuvailen sellaista hetkeä mikä juuri nytkin on pihalla meneillään. Päiväkirjaote (ja peippojen laulu) löytyy TÄÄLTÄ. 

Saamani kirjeen mukana tuli kaksi tekstiotetta. Toinen oli vuoden 1946 kirjasta Pouta, jossa kirjailija Helvi Hämäläinen kuvailee samanlaista tilannetta: kukkivassa lepikossa laulavia peippoja:

”Kukkivassa lepikossa kuului peipposten laulu lakkaamattomana, ne lauloivat huojuttaen lukuisuutensa vuoksi painollaan leppien latvoja, ne rapistelivat kukintoja ja kahistelivat siipiään, koko joukko oli kuin pieniä siivekkäitä kirjavia soittimia.”

Toinen ote oli kirjasta Kylä, kirjailija ja talonemäntä (2003), johon Esko Rahikainen on koostanut muistiinpanoja kirjailija Helvi Hämäläisestä:

”Muistelmissaan, romaaneissaan ja monissa runoissaan Helvi kertoo paitsi kiuruista peltojen yllä, myös töyhtöhyypistä ja kuoveista ja muista peltojen ja metsien linnuista. Joskus kirjailijan innostunut kuvaus on runollista ”hölynpölyä” kuten Pouta-romaanissa (...). Peippokoiras ei reviirilaulua esittäessään siedä muita koiraita samassa puussa, joten jos tässä kuvattiin omakohtaista kokemusta, niin linnut eivät olleet ainakaan peippoja.”

Rahikaisen "vikana" (tuttua sanontaa lainatakseni) on se, että hän ei selvästikään ole ollut yhtä onnekas kuin kirjeen lähettänyt, Helvi H. ja minä. Peippojen laulumeren voi kokea vain lyhyenä hetkenä, kun lintuparvet ovat palanneet muuttomatkaltaan. 

Onneksi on taas uusi kevät.

Monenlaisia lyhyitä runollisen todellisuuden hetkiä on kaikkien ulottuvilla, kunhan kulkee korva tarkkana.

Tämän vuoksi piha kannattaa pitää mahdollisimman luonnontilaisena

... ja hoidettu alue minimissään. Linnut rakastavat "ryteiköitä".  :)

Tänä aamuna kävi niin ihanasti kuin alla olevassa otteessa, mutta tällä kertaa peippoja oli huomattavasti vähemmän - ehkä noin sata. Videolla ei näy peippoja tai järripeippoja, mutta ne kuuluvat. Tarkkakorvaiset kuulevat kaukaa taustalta myös kurkien huutoa.

Ote Toisinnäkijän päiväkirjasta:

3. huhtikuuta 2010

Kevättä on ollut linnuilla rinnassa useamman viikon. Tintit laulavat värssyjään ja mustarastaat lurittelevat. Tänä aamuna ulko-oven avatessani vastaan tuli kuitenkin aivan erityinen laulumeri. Laulu oli niin sankkaa, että oli vaikea ymmärtää kenen laulusta oli kyse. Peippoja! Niitä oli satoja. Tuntui kuin niitä olisi liikkunut kaikkialla: puissa, pensaissa, ilmassa ja pellolla. Hain kiikarit ja kaukoputken tarkistaakseni tilannetta. Kyllä, peippoja, ja kaikilla komea siniharmaa pää eli koiraslintuja. Ne pyrähtelivät puusta puuhun ja pellolta pensaisiin ja takaisin – ja lauloivat. Se oli uskomatonta! Olin peippopilven keskellä. Se kävi yli toiveeni ja ymmärrykseni.

Hain aamupalan pihalle ja vain istuin liikuttuneena ja kuuntelin. Pikku hiljaa porukka hajaantui ja erotin jo yksittäisten peippojen laulua. Mutta viesti oli selvä: puoli kuuta enää.