Kun kesä on mennyt

Kesän päättyessä olen muistellut lapsuuden kesiä. Ne muistuvat mieleen suloisina ja huolettomina. Parempina kuin aikuisuuden kesät. Lapsuuden kesiä sävyttivät kiireettömyys ja rauhallisuus. Kellosta loppui veto. Aamulla sai nukkua niin myöhään kuin nukutti. Mökissä leijui mummon pannukahvin tuoksu. Almanakka tyhjeni, seurasimme siitä ainoastaan kuun vaiheita ja kalan ottiaikoja. Kissoille piti saada särkiä ja mummolle savulahnaa. Tässä tärkeysjärjestyksessä.

Arjen askareet tuntuivat leikiltä. Aamuisin, saatuani silmäni auki, lähdin veneellä hakemaan talousvettä naapurin lähteestä. Samalla tarkistin katiskat. Sillä välin mummo oli yleensä jättänyt vadillisen tiskattavia astioita polun varrelle. Kannoin vedet talolle ja lähdin takaisin rantaan tiskaamaan. Riivin tukollisen heiniä mukaani, ne toimittivat tiskiharjan virkaa. Järvessä tiskaamani astiat nostin laiturille alassuin kuivumaan.

Jos lika ei irronnut astioista, upotin ne veden alle ja päästin irti. Seurasin kuinka lautaset, lasit, purkit ja purnukat leijuivat järven pohjaan. Palasin joidenkin tuntien päästä katsomaan joko kalan poikaset olisivat saaneet astiat nypittyä puhtaiksi. Joskus joku haarukka tai lusikka meinasi karata vesikasvillisuuden kätköihin.

Pyykitkin pestiin käsin. Pyykkinaru oli omituisen lyhyt, siksi osa pyykeistä heitettiin koivun oksille kuivumaan. Odotin usein äitiä kesäpaikkaamme. Harvoin hän tuli. Mutta jos hän tuli, hän saapui neljän onnikalla. Naapurin lehmät kerääntyivät niihin aikoihin veräjälle päin lypsyä varten ja saatoin arvioida, että jos äitiä ei kohta näkyisi tiellä, ei hän sinä päivänä tulisi.

Jos ystäville tai sukulaisille oli asiaa, kirjoitimme kirjeitä tai lähetimme postikortin. Ehkä kerran koko kesän aikana tuli niin tärkeää asiaa, että piti mennä naapuriin kysymään saisiko soittaa. Jätimme markkoja pöydän reunalle kiitokseksi.

Ei ollut kännyköitä, tietokoneita tai sosiaalista mediaa. Kun radiosta loppuivat patterit, uusia oli mahdollisuus saada kerran viikossa kauppa-autolta. Hyvin ehdimme kauppa-autoakin odottamaan, joka oli yleensä aikataulustaan kaksi tai kolme tuntia myöhässä.

Milloin kadotamme hetkessä elämisen, tietyn peruspositiivisuuden ja huolettomuuden? Koska alkaa porkkanan perässä juokseminen? Läpijuostut kesät, suoritukset ja itsensä ruoskiminen. ”Sitten helpottaa, kun saa tämän ja tämän projektin tehtyä.” Vaan ei helpotakaan, kun tilalle tulee aina uusia suoritteita.

Miksi asetamme aikuisena itsellemme niin paljon kieltoja, rajoituksia, sääntöjä ja velvollisuuksia?

Vieläkö tämän päivän lapset pystyvät kokemaan ajattomia ja huolettomia kesiä?

Olivatko lapsuuden kesät todellisuudessa aina niin lämpimiä ja paistoiko silloin aina aurinko? Unohtuvatko ikävät asiat ja hyvät muistot korostuvat? Muistan kesän, kun satoi kokoajan. Heinät homehtuivat seipäille. Eräs kesä oli hyvin kylmä ja kesäkuussa satoi lunta. Lehmät juoksivat hännät pystyssä sitä pakoon. Nukuin heinäladossa, pääskyset seuranani, kun äiti tuli maalle ryyppäämään. Huonotkin muistot saavat ajan kuluessa kultareunukset.

Enää ei ole mummoa eikä äitiä. Pääskystenkin määrä on vähentynyt, kun ei ole latoa eikä lehmiäkään. Vaikka joskus haluaisin palata lapsuuden kesään, edes yhdeksi päiväksi, menneisyyttä ei saa takaisin. Voin kuitenkin rakentaa aikuisuuden kesistäni lapsuuden kesän kaltaisia, sillä aikuisena minä saan määrätä leikin säännöt: ”Kapteeni käskee: pysähdy!” Pysähtyminen tuo onnea.

Ihana kesä on mennyt, mutta: ”Kapteeni käskee: säilytä auringonpaiste sydämessäsi!”

Pistä ilo kiertämään

Viime viikot ovat olleet antoisia. Olen saanut tehdä tosi mukavia asioita ja puhua luonnonläheisemmästä elämästä ja Irti oravanpyörästä -kirjan aiheista. Paljon hienoja asioita on tapahtunut vapaaehtoistyön ansiosta, jota teen Pirkanmaan luonnonsuojelupiirissä. Olen antanut radio- ja lehtihaastattelut lepakoista ja luontomuistoista (muistakaa edelleen lähettää lepakkohavaintojanne ja luontomuistojanne!), laatinut lehdistötiedotteita (joita media on kiitettävästi käyttänyt) ja järjestänyt Luonnon aarteita ja metsän omituisia otuksia – näyttelyn Tampereen Sampolan kirjastoon. Käykää katsomassa syyskuun loppuun mennessä. Näyttely on tosi kiva, vaikka itse sanonkin.

Näyttelyn kokoamisessa oli mutkia matkassa, kun jo luvattua näyttelyaineistoa ei saatukaan. Paniikissa mietin mistä saisin lyhyellä varoitusajalla korvaavaa näyttelymateriaalia tilalle. Yllätyin kaikista avuliaista, iloisista ja ystävällisistä ihmisistä, joita putkahteli esiin pitkin Pirkanmaata. He tulivat apuun ja tekivät näyttelystä mahdollisen. Kiitokset teille kaikille! Olette mahtavia!

Kirjoitin viimeisimmässä keskiviikkokolumnissani kuinka aion luottaa siihen, että asiat, joissa olen innolla ja sydämellä mukana saavat nostetta osakseen. Näin on todella käynyt. Asiat ovat edenneet kuin itsekseen. Olen nähnyt asiat positiivisesti ja jakanut iloa ympärilleni. Voisiko kyseessä olla ”vetovoiman laki”? Olen saanut positiivisuutta ja iloa kaksin verroin takaisin.

Nämä elokuun sadonkorjuuviikot ovat entisestäänkin kirkastaneet käsitystä itsestäni ja paikastani tässä maailmanmenossa. Minun pitää vain rohkeasti kulkea omaa tietäni ja tehdä asioita, jotka ovat itselle rakkainta.

Luonnonsuojelun ei tarvitse olla ryppyotsaista aktivismia, vaan iloista luonnosta saatujen onnen kokemusten jakamista. Olisi hienoa kun luonnonsuojelusta poistuisi viherpiipero-otsaleima.
Kerätessäni Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin kesäkisan luontomuistoja ja lepakkohavaintoja olen huomannut kuinka luonto herättää ihmisissä miellyttäviä tunteita. Luonnon ajatteleminen ja luontokokemusten muisteleminen tekee ihmisistä onnellisia. Miten etuoikeutetussa asemassa olen, kun saan käydä läpi lähettämiänne luontohavaintoja! Miten onnellisia voimme olla, kun meillä on ihana luonto lähellämme!

KIITOS kaikille yhteydenotoistanne, lukijapalautteistanne, lumoavista luontohavainnoistanne ja halustanne jakaa Irti oravanpyörästä -kirjan sanomaa mm. blogeissanne, pääkirjoituksissanne, kirja-arvosteluissanne ja kaupoissanne. WAU! Pistän ilon eteenpäin kiertämään!

Keskiviikkokolumni: Jokainen päivä on uusi mahdollisuus

On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun hidastin tahtia, hyppäsin oravanpyörästä ja muutin maalle ränsistyneelle sukutilalleni Hämeenkyrön Alhonlahteen. Näiden vuosien aikana olen remontoinut, luonut uutta elämäntapaa, oppinut omavaraisemmaksi, itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi. Kaiken tämän hyvän lisäksi opin näkemään ympäristöni uusin silmin ja tutustuin luontoon. Tai, en vain tutustunut luontoon, rakastuin siihen päätä pahkaa.  Se paransi minut masennuksesta ja opetti uudelleen nauramisen ja hymyilemisen taidon.

Luonnolla on ollut tärkeä merkitys elämänmuutoksessani. Aiemmin ulkoiset ja materiaaliset asiat olivat tärkeitä. Kiinnitin esimerkiksi paljon huomiota vaatetukseeni ja juoksin erilaisten villitysten perässä.  Kun työskentelee luonnossa, vaatteet likaantuvat ja kynsien alla on aina multaa. Ulkoisella olemuksella ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on harmonia, hiljaisuus ja ilo siitä, että saa asua rikkaan luonnon keskellä.

Viime talvena melankolia astui taas elämääni. Lähimetsissä tehtiin, taas, laajoja avohakkuita. Alhonlahden seutu näyttää nykyään aivan toisenlaiselta kuin seitsemän vuotta sitten. Muutokset lähiympäristön luonnossa ovat olleet nopeita ja ne ovat vieneet mieleni matalalle. Eikä se koske vain tätä aluetta. Minne tahansa katsookin, näkee avohakkuita, rakentamista, luonnon pirstoutumista ja eläinten elinympäristöjen tuhoutumista, kovakouraista ja ajattelematonta maan käsittelyä.

Tuli tunne, etten halua elää täällä. Harhautuessani ajattelemaan, että jossain muualla asiat olisivat paremmin, mietin vakavissani muuttavani pois, ulkomaille. Valitettavasti sama luonnon kovakourainen käsittely tapahtuu kaikkialla.

Kun on valinnut elää vapaaehtoisesti vaatimattomammin ja hitaammin, tuntuu kuin näkisi kaiken eri tavalla kuin muut. Kokoajan joutuu olemaan varuillaan ja puolustuskannalla. Oravanpyörällä on kova imu. Uutisia seuratessa ei voi kuin pyöritellä päätään. Kuinka kauan voimme jatkaa tätä hulabaloota? Mikä tässä enää lohduttaa? Kun haen luonnonihmeistä iloa, sitä himmentää taustalla oleva jatkuva pelko: ehkä tätäkään aluetta ei kohta enää ole. On helppo tuntea turhautuneisuutta, surua ja vihaa. Jääkö tänne kohta enää mitään muuta metsää pystyyn kuin minun?

Olen aina ollut tietyllä tavalla kunnianhimoinen ja halunnut muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää, poistaa epäkohtia ja lisätä hyvää. Miten voisin antaa luonnolle takaisin edes osaa sitä, mitä se antaa minulle?

Olen surrut, että Suomesta puuttuu ihmisiä, jotka puhuisivat luonnonmukaisuuden puolesta ja juurille palaamisesta. Kummastelin, kevään eduskuntavaalikeskustelujakin. Miksi kukaan ei puhunut ympäristöasioista ja kestämättömästä (raha- ja) luonnonvarojen käytöstä?!

Olen tavallaan odottanut, että joku, tuolla jossain, tekisi keskustelun avauksen ja alkaisi puhua yksinkertaisemman, luonnonmukaisemman ja kiireettömämmän elämän puolesta, jollaisen ihmeen jälkeen asiat alkaisivat muuttua.

Tajusin, että on turha odottaa, sillä niillä kaikilla joillakuilla tuolla jossain on liian monimutkainen ja kiireinen elämä. Sitten ymmärsin, että se joku tuolla jossakin voi olla yhtä hyvin minä tai sinä. Niin, se kuulostaa jotenkin kovin suurelta ja pelottavalta, mutta eikö se olekin juuri se joka tekee elämästä niin mielenkiintoista ja jännittävää?

Ymmärsin, että minulla on päätäntävalta itkenkö ihmisten ajattelemattomuutta ja tietämättömyyttä. Valitanko ja kerron miten vaikeaksi luontaistaloudessa eläminen on muuttunut, kun marja- ja sienimetsät tuhoutuvat? Vai näenkö asiat positiivisesti ja jaan luonnosta saamaani iloa ja voimia ja kerron miten ihanaa on löytää ehyt metsäalue, jossa hiljaa liikkuessa voi nähdä metsäkauriin kahdenkymmenen metrin päästä.

Tiedän, että kykenemme isoihin muutoksiin ja uusiin alkuihin, jos vain haluamme niin. Ei vain seitsemän vuoden välein, vaan joka ikinen päivä. Kuitenkin ”sattumalta” juuri nyt, uuden seitsemän vuoden kynnyksellä, olen saanut Irti oravanpyörästä -kirjan tekijänoikeudet itselleni.  Tein uuden painoksen kirjasta ja aion käyttää sitä yhtenä työkaluna luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin puolesta puhumiseen.

Tiedän, että tulee hetkiä, jolloin suren ja vajoan melankolisuuteen, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Nyt maksan luonnolle velkaani takaisin ja toteutan samalla haaveitani. Luotan siihen, että asiat, joissa olen innolla ja sydämellä mukana saavat nostetta osakseen.

Tätä kirjoittaessani näen päivänkakkaroiden heiluvan kevyessä tuulessa, perhosten lepattavan pellon yllä, linnunpoikaset sirkuttavat talon ympärillä ja haavat havisevat.  Tuuli pyörähtää hiuksissani ja kuiskaa korvaani: ”Asiat tulevat etenemään kuin itsekseen. Usko pois, Kaarina”.

Lepakot ilmestyvät elokuun iltoihin

“Aiheuttavatko lepakot sinulle ongelmia siellä? Jos ne eivät häiritse sinua, ne ovat hyviä hyttystuholaisia!”: kirjoitti Chicagon pilvenpiirtäjässä asuva siskoni, kun vaihdoimme eilen illalla kuulumisia sähköpostitse ja toivottelin hänelle hyvää yötä mainiten pohtivani lepakkoasioita ja meneväni ulos katsomaan näkyisikö nahkasiipiä. Sisko puolestaan oli lähdössä kangaskaupoille (8 h aikaero).

Ei lepakoista ole mitään harmia. Syy, miksi olen pohtinut lepakkoasioita, on kansainvälisessä lepakkovuodessa ja siihen liittyen olen järjestämässä lepakkotapahtumaa. (Hämeenkyrön Tapahtumien yö, kotiseutumuseo la 13.8 klo 21.00. Tervetuloa!). Lepakkovuoden tarkoituksena on hälventää ihmisten lepakoita kohtaan tuntemia ennakkoluuloja, parantaa lepakoiden suojelutilannetta ja lisätä lepakkotietoutta. Kannanpa minäkin korteni kekoon.

Ensimmäiset lepakkomuistoni ovat Tampereen Kalevan Ilvespuistosta. Kesäloma oli loppunut, koulut alkaneet ja illat alkaneet pimetä, kun kokoonnuimme leikkimään rosvoa ja poliisia. Korttelin kovimmat (ja söpöimmät) kundit näyttivät kuinka lepakot koukkaavat alaspäin, kun ilmaan heittää kävelytien hiekkaa. Luulivatko lepakot hiekanjyviä yöperhosiksi? En tiedä, mutta jotain vipinää lepakkoihin tuli ja niin meihin tyttöihinkin. Menimme kyykkyyn ja kiljuimme, mutta emme niinkään lepakkojen pelosta, vaan poikien mieliksi. Kun hajaannuimme ja Roket menivät piiloon, seurasin suuren riippapihlajan kätköistä lepakoiden lentoa puistovalojen yllä

Toinen lepakkomuistoni on myös lapsuudesta, kun tulimme maalle kesäksi ja pistimme paikkoja kuntoon talven jäljiltä. Löysin kuolleen lepakon tyhjän sadevesitynnyrin pohjalta. Tunsin suurta surua tavasta, jolla lepakko oli joutunut kuolemaan. Hautasin sen mustaviinimarjapuskan alle. Sitten menikin reippaat kolmekymmentä vuotta ennen kuin tapasin lepakoita lähietäisyydeltä uudestaan.

Osa lepakoista muuttaa syksyisin pois Suomesta, niin kuin muuttolinnut, osa talvehtii täällä. Täällä talvehtivat horrostavat kylmissä, kellarimaisissa paikoissa. Kesän tullen ne vaihtavat majapaikkaa ja hakeutuvat lämpimiin, suorastaan pätsimäisiin paikkoihin, joissa poikasten on hyvä ja lämmin kasvaa.

Lepakot ilmestyvät pihapiiriimme vasta näin elokuussa. Vielä niitä ei ole näkynyt. Niiden saapumisen huomaa varmasti, kun ne lentävät vinhaa vauhtia taloamme ympäri ja jäävät hetkeksi ikkunan taakse räpyttämään napsiessaan yöperhosia. Missä lepakot ovat muun osan kesästä? Ovatko kesän poikaset saavuttaneet elokuussa hyvän lentotaidon ja ne siirtyvät hiljalleen kohti talviasuntojaan? Kerääntyvätkö ne tänne rehevän rannan hyttysparatiisiin lihottamaan itseään talvihorrosta tai muuttoa varten?

Lepakoiden elintapoja ja levinneisyyttä tunnetaan yhä huonosti. Se kuitenkin tiedetään, että lepakoita uhkaavat elinympäristöjen muutokset kuten avohakkuut, kolopuiden ja kolojen vähäisyys, vanhojen rakennusten ja autiotalojen häviäminen, ympäristömyrkyt ja ihmisten ennakkoluulot lepakkoja kohtaan.

Mutta siskoni oli oikeassa: yksi lepakko saattaa syödä yhden tunnin aikana jopa 700 -1000 hyönteistä. Yössä kertyy jo aikamoinen hyttyssaalis. Iso lepakkoyhdyskunta syö jo merkittävän määrän hyönteisiä. Lepakoita voi houkutella naapureikseen mm. rakentamalla niille pönttöjä.

Olen päätellyt, että lepakot ovat muodostaneet taloa ja saunaa kiertävästä ringistään kaikuluotainkartan mieleensä. Siten ne pystyvät lentämään tutussa ympäristössä automaattiohjauksella vauhdikkaasti. Aiheutan lepakoissa aina pientä hämminkiä, kun lähden huussiin ja lepakko tulee tuttuun reittiinsä luottaen vauhdilla nurkan takaa. Joskus lepakko väistää minua niin viime hetkellä, että hiukseni viuhahtavat niiden vauhdista. ”Yhteentörmäilymme” naurattaa. Lepakoiden ilmestyminen pihapiiriin on syksyn kohokohta.

Ihmisillä taitaa olla lepakoihin joko viha- tai rakkaussuhde. Hyvä esimerkki tästä tuli eräässä radio-ohjelmassa, jossa eräs nainen kertoi miten he olivat koettaneet kaikkensa häätääkseen talonsa ullakolla asuvat lepakot pois.

He olivat tukkineet koloja, jättäneet talon ullakolle valot päälle ja radion soimaan ja ties mitä, mutta lepakot eivät olleet lähteneet. Sitten jossain vaiheessa he olivat rapinan perusteella huomanneet, että lepakoilla oli ihan tarkka lentoonlähtöaikataulu. He olivat alkaneet seurata lepakoiden kulkua ja lentelyä pihapiirissä.

Pian ullakolta kuuluva pieni kitinä ja rapina oli tuottanutkin heissä hyvää mieltä ja he olivat iloisia etteivät heidän häätöyritykset olleet onnistuneet. Nainen kertoi miten lepakoiden ääntelyt olivat alkaneet rytmittää heidän vuodenkulkuaan. Kesä alkoi vasta, kun kuului lepakoiden ensimmäiset rapinat ja syystalvi oli haikeaa aikaa, kun ullakko hiljeni.

Tänä kesänä on kivaa kun...

Blogipäivitykset ovat meinanneet jäädä väliin, kun säät hellivät ja luonto kutsuu.

Tänä kesänä on kivaa kun…

• käpytikat pesivät saunan takana puussa. Yksi poikanen selviytyi maailmalle ja se on viihtynyt pihapiirin tuntumassa siitä asti.
• vaikuttaa siltä, että pikkulintujen pesinnät ovat onnistuneet hyvin, sillä sirkutusta ja poikasten kutsuääniä kuuluu joka suunnalta.
• kasvimaan heinikossa kulkee eläinten tekemä polku ja minusta on jännittävää miettiä mitkä eläimet polkua käyttävät. Varmuudella ainakin kissoja, kettu, supikoira, metsäjänis ja metsäkauriita. Tunnen itseni osaksi sitä luontojoukkoa, kun käytän varovasti samaa polkua.
• Sain ystävältäni muutama vuosi sitten kirsikkapuun. Se kukki tänä keväänä komeasti. Nyt, kun marjat kypsyivät, selvisi että kyseessä onkin saskatoon (=marjatuomipihjala).
• Vanhemmissa saskatoon pensaissa (tai puissa) oli muhkea marjasato. Vesi kielellä keräsin itselleni puolisen litraa marjoja iltapalaksi ja ajattelin meneväni keräämään loput seuraavana aamuna. Ei tarvinnutkaan. Linnut olivat pistelleet kymmenet litrat poskeensa yhden yön aikana. Olen vilpittömästi iloinen, että ehdin maistaa edes puoli litraa. Huonoimmassa tapauksessa en olisi saanut yhtäkään.
• Näin luhtahuitin viidestä metristä, kun kahlasin vedessä keräämässä vesiruttoa. Luhtahuitin yleensä kuulee, muttei näe, koska se piilotteleva lintu. Tämä kaveri ei pelännyt minua ollenkaan, koska tajusin jatkaa veden loiskuttamista, enkä jäänyt paikalleni sitä tuijottamaan. Sain seurata sitä sivusilmällä kaikessa rauhassa.
• Kauan odotettu kesän hetki on käsillä: punahatut kukkivat. Sen myötä perhosten määrä puutarhassa moninkertaistuu.
• Sain Irti oravanpyörästä – kirjan tekijänoikeudet itselleni takaisin ja tein omakustannepainoksen. Se luo paljon kivoja mahdollisuuksia.
• Olen tutustunut uusiin, mukaviin luontoa arvostaviin ihmisiin ja oppinut heiltä uusia asioita.
• Nyt heinäkuussa olen asunut Alhonlahdessa seitsemän vuotta. Ne ovat olleet elämäni ehdottomasti parhaimmat vuodet tähän asti. Odotan ilolla ja mielenkiinnolla mitä mukavaa tulevaisuus vielä tuokaan tullessaan.