Haastattelun antamisesta ja luontoyhteydestä

Toinen tie -kirjassani kerron siitä, kuinka lukijoiden olisi hyvä tiedostaa, että lehtihaastattelut ja -jutut saattavat kertoa usein enemmän toimittajien ja toimitusten näkökulmista kuin haastateltavistaan. Ajattelin avata tähän yhden esimerkin.

Syksyllä eräs toimittaja soitti ja pyysi haastattelua naistenlehteen. Aiheena olisi planetaarinen hyvinvointi. Suostuin haastatteluun, mutta toimittaja soitti pahaan aikaan, joten ilmoitin etten voi puhua juuri nyt, mutta jutellaan paremmin sitten myöhemmin.

Puhelinhaastattelupäivänä toimittaja soitti ja kysyi heti alkajaisiksi: ”Niin sinäkö siis käyt ihmisten ilmoilla, kun et voinut silloin puhua. Kun etkö sä ole erakko?”

Heh heh, siinäpä haastattelun aloitus. Mistähän hän sellaisen käsityksen oli saanut? Naurahdin ja kerroin olevani ihan tavallinen ihminen enkä mikään erakko. Minulla on paljon sosiaalisia suhteita. Hyvä kun aika edes riittää kaikkien ylläpitämiseen. Se on tietysti toinen juttu, kuinka seurallinen jaksan olla, mutta erakosta olen kaukana. Eihän se, että viihtyy hyvin omissa oloissaan ihmisestä erakkoa tee!

Mielestäni seurallisuuteni määrä ei liity mitenkään planetaariseen hyvinvointiin. Siitä tuli kuitenkin maininta juttuun. Samoin kuin ulkovessastani. Mystistä, miksi siitäkin pitää aina erikseen mainita. Media tuntuu ruokkivan mielellään äärimmäisyyksiä.

Minun pitäisi kai olla jo niin rutinoitunut haastattelun antaja, että osaisin heittää jonkun letkautuksen, vastakysymyksen tai jättää epäolennaisiin kysymyksiin vastaamatta, mutten ole. Vastailen tapani mukaan spontaanisti kysyttyihin kysymyksiin ja vasta jälkeenpäin ymmärrän miten olisi pitänyt yrittää ohjata keskustelua toiseen suuntaan.

Yleensä otan ihmisten ennakkoluuloiset kommentit viihteen ja huumorin kannalta. Asian luonnetta muuttaa hiukan se, että haastattelut päätyvät painettuihin lehtiin ja nettiartikkeleiksi. Aina jää mietityttämään, millaisessa valossa tai hengessä toimittaja jutun kirjoittaa.

No, aiheena oli siis planetaarinen hyvinvointi, joka oli minulle ennestään outo termi, mutta joka tarkoittaa ihmisten ja luonnon yhteistä kestävää hyvinvointia. Että ymmärrämme, että jokaisella teollamme on vaikutusta ympärillämme olevaan ja pyrimme elämään niin, että koko planeetta voi hyvin.

Kerroin toimittajalle, että minusta tuntuu kuin tässä oltaisiin luomassa taas uutta muotitermiä, joka saattaa vaan sekoittaa ihmisten ajatuksia. Tulee mieleen se, kun Irti oravanpyörästä -kirjani ilmestyi ja jostain putkahti esiin downshiftaus-termi, jolla tehtiin terveestä ja luonnollisesta elämäntavasta jotain mukamas erikoista ilmiötä.

Toimittajaa kiinnosti kuluttaminen todella paljon. Hän kysyi minulta moneen kertaan ostamisesta kuten ostanko vaatteeni käytettynä vai uusina, mitä ruokaa syön, kuinka paljon matkustan jne. Ostaminen ja kuluttaminen eivät todellakaan ole elämäni keskiössä. Tuntui hassulta vastata sellaiseen. Luonto ja luonnonläheinen elämäntapa ei kiinnostanut toimittajaa, joka minusta taas on keskeistä. Kun totesin, että tuntui kuin luonto jäisi tässä käsitteelliselle tasolle tai sivuosaan, toimittaja vastasi: ”Ei ihmisiä jaksa luonto kiinnostaa.” (!) ja jatkoi: ”Jotain muuta motiivia täytyy löytyä maailman pelastamiseen kuin se”. Kuulosti ja tuntui tosi pahalta. Minusta tuntui, että toimittaja näki luonnon erillisenä asiana arjesta. Ehkä hänen arkensa oli kuluttamista? Siinä oli yhteentörmäyskurssilla hänen maailmankäsityksensä ja minun. Kumpikin elämme omissa kuplissamme ja näemme asiat sieltä käsin.

Vänkäsin vastaan ja sanoin, että kylläpäs ihmiset ovat kiinnostuneita luonnosta. Esitin, että he, jotka eivät ole siitä kiinnostuneita, ovat varmaankin vieraantuneet luontoyhteydestään. Olen niin usein huomannut kuinka ihmiset innostuvat, kun ruvetaan puhumaan esimerkiksi ihan tavallisessa arjessa tehdyistä luontohavainnoista. Heidän energiatasonsa muuttuu ja heidän silmänsä alkavat säteillä. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että elinympäristöistämme on tullut sellaisia, jossa elävää luontoa on verraten vähän. Kerroin kuinka esimerkiksi Helsinkiin istutetut kirsikkapuu-puistot, ja niiden keväiset kukinnat, hanamit, ovat olleet suunnattoman ihasteltuja ja suosittuja. Nyt kirsikkapuita istutetaan puistoihin eri puolille Suomea. Ihmisiä kiinnostaisi ja innostaisi luonto vaikka kuinka, jos vain viheralueita olisi tarpeeksi.

No, haastattelu oli ja meni ja sitten oli jäätävä odottelemaan lopputulosta. Ei kateeksi käynyt toimittajan työtä, kun hän kertoi haastattelevansa neljää ihmistä joista olisi nivottava yksi yhteinen juttu. Oikein hyvin se oli häneltä sujunut ja juttu tarkoittaa hyvää. Korostan, ettei minulla ole mitään toimittajaa tai tehtyä haastattelua vastaan. Halusin vain kertoa, miltä tuntuu haastateltavan näkökulmasta.

Olen sitä mieltä, että jutussa näkyy ennemmin toimittajan maailmankuva tai toimituksen lähtökohta. Ainoastaan jutun muutamat viimeiset lauseet ovat ominta minua, mistä olisin halunnut puhua. Toki minulla on oikeus lukea juttu ennen kuin se ilmestyy, mutta siinä on mahdollisuus puuttua lähinnä asiavirheiden oikaisuun, ei jutun henkeen tai toimittajan tyyliin.

Olisi ihanaa tehdä joskus sellainen juttu, jossa saisi kertoa sydämensä kyllyydestä luonnosta ja tasapainoisesta elämästä ilman että sitä koetettaisiin vääntää joksikin erikoiseksi elämänmuodoksi tai ahtaa tietynlaiseen toimituksen antamaan muottiin.

Tiedättehän kuinka naistenlehdissä on kuvatekstejä kuvattavan henkilön päällä olevista vaatteista ja meikeistä ja joissa luetellaan firmojen nimiä ja tuotemerkkejä? Olisiko tuonut vaihtelua ja ripauksen kestävyyttä, jos juttuun tulleiden kuvieni selostuksena olisi ollut: 18 vuotta vanha takki ja kiikarit, 2 eurolla ostettu paita, 30 vuotta vanhat korvakorut ja 12 vuotta vanhat kengät ja farkut.

**

Juttu on luettavissa TÄÄLTÄ.

Rankka lukijakirje

Haluan jakaa kanssanne tämän lukijakirjeen, jonka sain pari päivää sitten. Se herättää paljon ajatuksia. Kiitos kirjeen kirjoittajalle, joka pystyy avoimuuteen, rehellisyyteen ja mielensä muuttamiseen. Se vaatii vahvuutta. Samoin kuin kaikki hänen kokemansa. Elämä on aika julmaa.

**

Hei!

Nyt teen itselleni jotakin todella harvinaista: tykkään lukea, se on yksi intohimoni, ja joskus kirjat todella jopa puhuttelevat minua, mutta koskaan, ikinä en ole lähestynyt kirjailijaa itseään palautetta antaakseni. Nyt tulee sitten sekin tehtyä, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Luin kirjasi ’Irti oravanpyörästä’ ja ’Toisinnäkijän päiväkirja’ varmaan 4 - 5 vuotta sitten. Ensimmäisestä pidin todella ja se laittoi ajattelemaan asioita uudella tavalla, sillä olin todella väsynyt ja kaikenlaiset vaivat kiusasivat ja lääkärissä sain ravata jatkuvasti, kun syytä niihin haettiin. Oli vatsavaivaa, rytmihäiriötä, huimausta……. Kaikesta sain aina yksittäin puhtaat paperit, mutta olo ei kohentunut. Lääkäri, niin mukava kuin olikin, ei osannut niputtaa kaikkea yhteen ja sanoa, että olet uupunut, stressaantunut ja väsyttänyt itsesi loppuun. Kirjasi kautta aloin epäillä itse tälläistä vaihtoehtoa ja tutkia sen pahalaisen netin kautta uupumisen oireita ja syitä sekä stressin tuomia lisiä noihin oireisiin. Sieltä se syy omaan huonoon oloon löytyi pitkien lueskelujen ja vuosien kärsimisen jälkeen. Nyt olen toipumassa, toivottavasti, vaikka edelleen rimpuilen samassa työssä. Vaan viimein, näiden vuosien jälkeen, alan vaihto tai toisenlaiset työolot on ihan oikeasti suunnitteilla. Mutta ei siitä sen enempää.

Tuon oravanpyörän jälkeen ajattelin tuolloin, että olemme liki sukulaissieluja, kovin samanlaisia ja innolla tartuin toiseen kirjaasi. Se oli hirvittävä pettymys! (Jatka vain lukemista, jos tähän asti olet päässyt!!) Tästä kirjasta näin vain viherpiiperöpuolen ja asioiden vääristelyn, jota esimerkiksi metsähakkuiden suhteen kirjoitit ja pidit metakkaa. Myös elukoiden ’liian varovainen tarkkailu’ ja tavallaan inhimillistäminen kiukutti. (Helena Telkänrannan opuksiin ja tutkimuksiin perehdyttyäni, ei elukoita voi olla ’inhimillistämättä’….) Päätin, että siinä oli sitten viimeinen kirja sinulta, jonka luen, että onpa taas hölmö tyyppi kynän varressa. Totuushan kuitenkin oli (MINUSTA), ettei esimerkiksi hakkuita tehty kesäisin. Itse olen metsuriopit saanut noin 20v sitten ja ’tiedän mistä puhun’. Metsurit koulutettiin ottamaan muu ympäristö ja ihmiset huomioon ihan esimerkiksi putsaamalla polut hakkuujätteestä ja toisaalta pesimäajat olivat hiljaisempaa aikaa metsässä. Aukkohakkuut olivat toki olemassa ja ne olivat ikäviä, mutta siihen reikäänhän laitettiin äkkiä uudet taimet kasvamaan ja uusi metsä oli jo kohta tulossa. Elukat ja ihmiset tykkäävät. Hyvin ne koulussa aivopesivät ja esimerkiksi jatkuvasta kasvatuksesta ei edes puhuttu. Siitä silloin kysyin, mutta se leimattiin huonoksi ja kalliiksi vaihtoehdoksi eli unohda. Ja niin tein. Toisaalta olen myös metsästäjä ja mielestäni liioittelit noissa sorsastuskuvauksissa metsästäjien vastuutonta käytöstä. Ei me noin tehdä. Vääristelit ja kiusasit taas viattomia eli metsästäjiä ja metsäalanammattilaisia. (Älä vielä luovuta vaikka pahalta tuntuisi, kohta tuntuu nimittäin minusta pahalta.) Palautin kirjasi kirjastoon ja hymisin itsekseni, että kaikenlaisia sitä onkin.

Meni aikaa ja varmaan lukemani jäi hieman vaivaamaan takaraivoon kuitenkin. Havaitsin metsäkoneita kesälläkin työssä, mutta ne oli pieniä aloja ja harvensivat vaan (niin kuin se olisi muka pienempi paha kesäaikaan.) Jonkun moton jäljiltä tein hirvittävää savottaa itse, kun koetin lenkkipolkuani kaivaa harvennuksen jälkeen oksakasojen alta esiin ja manasin kuskin mielessäni, mutta samalla ajattelin, että tämä on varmaan vaan tämän yhden kuskin ongelma, kyllähän ne muut ajattelevat ympäristöään enemmän. Metsästäjien puheet alkoivat vaivata silloin tällöin, kun himoitsivat susien verta vaikka varmasti tiesivät ne rauhotetuiksi. Joskus ennen pidin sinisilmäisesti noita vain puheena, eihän nämä tutut oikeasti asiaan puuttuisi laittomasti, eihän. Kotitien laidasta lähti vanhahko männikkö, kirjasi palasi mieleen ja vielä enemmän, kun tien toinenkin laita parturoitiin ja ennen metsän läpi kulkeva, ihana kotitie kulkikin aakean laakean läpi. Silloin kivisti. Ei vielä kuitenkaan niin paljon, että olisin sinut päästänyt ’turhan vauhkoajan maineesta’, jonka olin itsekseni sinulle luonut.

Kyllä muuten kovasti nuo kirjasi kulkivatkin ajatuksissani matkassa vaikka ensin vastustinkin näkemyksiäsi maailman menosta. Ne todella jäivät kaihertamaan ja mietityttämään.

Ja sitten alkoi. Lapsuuden maisemani ja leikkimetsäni meni ensin ihka uuden ostoskeskuksen alle keskellä maaseutua, keskellä ei mitään!! Mäet tasattiin, metsät kaadettiin ja kaikki peitettiin asfaltilla ja kevytrakenteilla, joilla sai nopeasti pystyyn tämän ’hienon’ kauppakeskuksen varakkaille henkilöille. Jotta sinne saataisiin näitä varakkaita henkilöitä, piti kulkuyhteyksiä parantaa. Lisää lapsuuden maisemia meni moottoritien alle. Uskomattoman paljon tilaa tuokin mokoma väylä ottaa itselleen metsästä. Sydän itki eikä vain vähän vaan paljon. Ostoskeskuksen rakennustyömaalla nähtiin ahma. Ei todellakaan yleinen otus näillä alueilla. Vaan ei se ihmisiä sinällään hetkauttanut. Olihan nyt ostosparatiisi täälläkin, missä ei muuten ollut mitään. Hirviaidat eivät olleet ihan täysin valmiita, kun moottoritie piti avata käyttöön. Se kostautui ainakin sen yhden hirvilehmän kohdalla, joka oli mennyt vanhoja reittejään myöten keväällä vasoma-alueelta kesälaitumille ja ei saanutkaan vasaansa seuraamaan itseään aitojen yli. Vasa jäi toikkaroimaan tiealueelle ja emä ilmeisesti meni pelosta lopulta niin sekaisin, että oli onnistunut taittamaan niskansa jossakin uudessa ojassa tien lähellä. Tästä ei ollut vielä silloin tietoa, kun tuo pieni, parin päivän ikäinen vasa työnnettiin aitojen ali tien pohjoispuolelle ’äitinsä mukaan’. Jälkikäteen selvisi, että äiti oli eteläpuolella ja henki poissa. Taas itkin.

Nyt olen viime vuodet liikkunut kovin turtana täällä meillä päin ja katsellut, kun vanhempien metsien ympärille tulee kuitunauhoja ympäri vuoden ja hetken kuluttua ei sitä metsää enää ole. Muutamassa paikassa olen hirveällä kiireellä käynyt katsomassa upeita paikkoja, kun en tiedä, milloin koneet vievät ne viimeisetkin. Ja kaikkein kamalin, omalla tavallaan, oli se avohakkuu, josta tuloksena oli tyveltä maksimissaan 20cm paksuista mäntyrunkoa. Herää kysymys, että MIKSI??

Äitini osti vanhan mammalansa, kuin sinun Alhonlahti, sillä erotuksella, että omat isovanhempani edistyksellisinä ihmisinä ottivat omana aikanaan sen tilan metsät tehometsätalouden piiriin siitä jatkuvan kasvatuksen tavasta, jota edellinen sukupolvi oli tehnyt. Minäkin muistan ne upea, vanhat metsät, mitä siellä aikanaan oli. Nyt on taimikkoa, tehokkuuden nimissä aina yhtä puulajia alueellaan ja sen metsäalueiden hoidosta on käyty melkoista vääntöä sukua vastaan. Onneksi äiti on samoilla linjoilla kuin itsekin eli kestävällä periaatteella. Otetaan polttopuuta silloin tällöin pois, kesällä alue saa vain olla ja muutenkin runkoa hehtaarilla pidetään aivan liian paljon, jos metsänhoitoyhdistykseltä kysyttäisiin. Se on ihana paikka ja siellä todella sielu lepää taas nykyään vaikka metsä on nuorta. Lepää silloin, kun suku ei ole paikalla antamassa neuvojaan….. Vaan sitä 15 minuutin paikkaa ei oikein sieltäkään tahdo enää löytää. Niin surullista. Etenkin, kun itsestäni olen huomannut, että tuo moottorien tekemä taustamelu, mitä ei edes kunnolla kuule, tekee minulle pahan olon. Ei fyysisesti, mutta jotenkin sisäisesti. Olo ei ole rento. Tuo stressi varmaan vaikuttaa vielä siihen asiaan ja se ’pakene tai taistele’ -olo, joka on tuolla pohjalla.

Tosiaan. Noin neljä vuotta sitten leimasin sinut hörhöksi, nyt kaivoin kirjasi kirjastosta uudelleen käsiini ja olen sitä mieltä, että olisinpa herännyt itse samanlaiseksi ’hörhöksi’ jo paaaaljon aiemmin. Miten sitä voikaan sulkea silmänsä ympäristöltä ja tukeutua siihen kauan sitten saamaansa oppiin, joka ei selkeästikään enää päde? Jos itse on metsurina tai metsästäjänä asiallinen, haluaa nähdä kaikki muutkin alan harjoittajat samanlaisina ja jos joku ulkopuolinen alkaa arvostella näitä ’omia’, nousee heti barrikadeille ja alkaa vähintään mielessään puolustaa heitä. Näkemättä sitä totuutta. Tämä kohta hävettää minua nyt suuresti. Aivan turhaan leimasin sinua yhtään miksikään ja nyt olen sitä mieltä, että todellakin aivan asiasta olit huolissasi. Niin olen minäkin. Nyt. Valitettavasti se omalla kohdallani vaati vain sen, että kaikki tuo myllerrys piti tuoda tänne kotiportille asti. Luettuna ja toisen kokemana se ei ollut totuus vaan ’pelkkää hörhöilyä ja pienestä valittamista’. Olen pahoillani!

Nyt toivon, että jatkat kirjoittamista ja laitat ajatuksia viriämään yhä uusien ihmisten päähän. Aikaa se voi viedä, kuten omalla kohdallani, mutta aina jos joutuu ajattelemaan, vaikka olisi erimieltäkin, se itse asia ei painu unholaan ja sitä kautta siihen kiinnittää huomiota ja ehkä alkaa nähdä asiat niin kuin ne ovat eikä niin kuin kuvittelee tai toivoo niiden olevan.

Hyvää jatkoa sinulle Alhonlahteen!! Ja toivon todella, että aukkohakkuut menevät laittomiksi ja toisaalta jatkuva kasvatus tulee saamaan enemmän jalansijaa metsänhoidossa, kuten professori Erkki Lähde on koettanut saada aikaiseksi jo 1970-luvulta asti. Minä ainakin kannatan tätä!!

**

Lepakot ilmestyvät elokuun iltoihin

“Aiheuttavatko lepakot sinulle ongelmia siellä? Jos ne eivät häiritse sinua, ne ovat hyviä hyttystuholaisia!”: kirjoitti Chicagon pilvenpiirtäjässä asuva siskoni, kun vaihdoimme eilen illalla kuulumisia sähköpostitse ja toivottelin hänelle hyvää yötä mainiten pohtivani lepakkoasioita ja meneväni ulos katsomaan näkyisikö nahkasiipiä. Sisko puolestaan oli lähdössä kangaskaupoille (8 h aikaero).

Ei lepakoista ole mitään harmia. Syy, miksi olen pohtinut lepakkoasioita, on kansainvälisessä lepakkovuodessa ja siihen liittyen olen järjestämässä lepakkotapahtumaa. (Hämeenkyrön Tapahtumien yö, kotiseutumuseo la 13.8 klo 21.00. Tervetuloa!). Lepakkovuoden tarkoituksena on hälventää ihmisten lepakoita kohtaan tuntemia ennakkoluuloja, parantaa lepakoiden suojelutilannetta ja lisätä lepakkotietoutta. Kannanpa minäkin korteni kekoon.

Ensimmäiset lepakkomuistoni ovat Tampereen Kalevan Ilvespuistosta. Kesäloma oli loppunut, koulut alkaneet ja illat alkaneet pimetä, kun kokoonnuimme leikkimään rosvoa ja poliisia. Korttelin kovimmat (ja söpöimmät) kundit näyttivät kuinka lepakot koukkaavat alaspäin, kun ilmaan heittää kävelytien hiekkaa. Luulivatko lepakot hiekanjyviä yöperhosiksi? En tiedä, mutta jotain vipinää lepakkoihin tuli ja niin meihin tyttöihinkin. Menimme kyykkyyn ja kiljuimme, mutta emme niinkään lepakkojen pelosta, vaan poikien mieliksi. Kun hajaannuimme ja Roket menivät piiloon, seurasin suuren riippapihlajan kätköistä lepakoiden lentoa puistovalojen yllä

Toinen lepakkomuistoni on myös lapsuudesta, kun tulimme maalle kesäksi ja pistimme paikkoja kuntoon talven jäljiltä. Löysin kuolleen lepakon tyhjän sadevesitynnyrin pohjalta. Tunsin suurta surua tavasta, jolla lepakko oli joutunut kuolemaan. Hautasin sen mustaviinimarjapuskan alle. Sitten menikin reippaat kolmekymmentä vuotta ennen kuin tapasin lepakoita lähietäisyydeltä uudestaan.

Osa lepakoista muuttaa syksyisin pois Suomesta, niin kuin muuttolinnut, osa talvehtii täällä. Täällä talvehtivat horrostavat kylmissä, kellarimaisissa paikoissa. Kesän tullen ne vaihtavat majapaikkaa ja hakeutuvat lämpimiin, suorastaan pätsimäisiin paikkoihin, joissa poikasten on hyvä ja lämmin kasvaa.

Lepakot ilmestyvät pihapiiriimme vasta näin elokuussa. Vielä niitä ei ole näkynyt. Niiden saapumisen huomaa varmasti, kun ne lentävät vinhaa vauhtia taloamme ympäri ja jäävät hetkeksi ikkunan taakse räpyttämään napsiessaan yöperhosia. Missä lepakot ovat muun osan kesästä? Ovatko kesän poikaset saavuttaneet elokuussa hyvän lentotaidon ja ne siirtyvät hiljalleen kohti talviasuntojaan? Kerääntyvätkö ne tänne rehevän rannan hyttysparatiisiin lihottamaan itseään talvihorrosta tai muuttoa varten?

Lepakoiden elintapoja ja levinneisyyttä tunnetaan yhä huonosti. Se kuitenkin tiedetään, että lepakoita uhkaavat elinympäristöjen muutokset kuten avohakkuut, kolopuiden ja kolojen vähäisyys, vanhojen rakennusten ja autiotalojen häviäminen, ympäristömyrkyt ja ihmisten ennakkoluulot lepakkoja kohtaan.

Mutta siskoni oli oikeassa: yksi lepakko saattaa syödä yhden tunnin aikana jopa 700 -1000 hyönteistä. Yössä kertyy jo aikamoinen hyttyssaalis. Iso lepakkoyhdyskunta syö jo merkittävän määrän hyönteisiä. Lepakoita voi houkutella naapureikseen mm. rakentamalla niille pönttöjä.

Olen päätellyt, että lepakot ovat muodostaneet taloa ja saunaa kiertävästä ringistään kaikuluotainkartan mieleensä. Siten ne pystyvät lentämään tutussa ympäristössä automaattiohjauksella vauhdikkaasti. Aiheutan lepakoissa aina pientä hämminkiä, kun lähden huussiin ja lepakko tulee tuttuun reittiinsä luottaen vauhdilla nurkan takaa. Joskus lepakko väistää minua niin viime hetkellä, että hiukseni viuhahtavat niiden vauhdista. ”Yhteentörmäilymme” naurattaa. Lepakoiden ilmestyminen pihapiiriin on syksyn kohokohta.

Ihmisillä taitaa olla lepakoihin joko viha- tai rakkaussuhde. Hyvä esimerkki tästä tuli eräässä radio-ohjelmassa, jossa eräs nainen kertoi miten he olivat koettaneet kaikkensa häätääkseen talonsa ullakolla asuvat lepakot pois.

He olivat tukkineet koloja, jättäneet talon ullakolle valot päälle ja radion soimaan ja ties mitä, mutta lepakot eivät olleet lähteneet. Sitten jossain vaiheessa he olivat rapinan perusteella huomanneet, että lepakoilla oli ihan tarkka lentoonlähtöaikataulu. He olivat alkaneet seurata lepakoiden kulkua ja lentelyä pihapiirissä.

Pian ullakolta kuuluva pieni kitinä ja rapina oli tuottanutkin heissä hyvää mieltä ja he olivat iloisia etteivät heidän häätöyritykset olleet onnistuneet. Nainen kertoi miten lepakoiden ääntelyt olivat alkaneet rytmittää heidän vuodenkulkuaan. Kesä alkoi vasta, kun kuului lepakoiden ensimmäiset rapinat ja syystalvi oli haikeaa aikaa, kun ullakko hiljeni.