Rakkaita ja tuttavia löytää seurakseen kaikkialta

Edellisessä postauksessa sivusin erakkous ja seurallisuus teemaa. Alkuviikosta juoksin ihmisten ilmoilla ja olin useammassakin sosiaalisessa tapahtumassa ja puhuin yhden illan aikana enemmän kuin viikkoon. Ääni oli ihan käheänä. Nyt loppuviikon vedän henkeä, että jaksan taas alkuviikosta olla sosiaalinen, heh. Kun mainitsin tästä eräälle kimppakyytiläiselleni, hän sanoi, ettei minusta ikinä uskoisi, että viihdyn omissa oloissani.

On yleistä että ihmiset mieltävät sosiaaliset taidot ja seurallisuuden toisiinsa. Ihmisellä voi olla hyvät sosiaaliset taidot ja hän voi tulla hyvin toimeen ihmisten kanssa ja rupattelee paljonkin, vaikka hän ei olisikaan kovin seurallinen. Minulle matala sosiaalisuus on rajojen vetämistä. On luontevaa tehdä valintoja, jotka tuovat elämään tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta. Kyse ei siis ole vähimmässäkään määrin erakkoudesta, sisäänpäin kääntyneisyydestä tai sosiaalisten tilanteiden pelosta vaan omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta.

Olen tallentanut tällaisen otteen Axel Munthen Lumottu saari -kirjasta, joka sopii jossain määrin tähän teemaan.

”Sanotaan, että rakkaus ihmiskuntaan on korkein kaikista hyveistä. Minä ihailen tuota ihmisrakkautta, ja tiedän hyvin, että se on jalojen henkien ominaisuus. Minun sieluni on liian pieni, ajatukseni lentävät liian läheltä maata ehtiäkseni koskaan niin pitkälle, ja minun on pakko tunnustaa, että mitä kauemmin elän, sitä pitemmälle joudun tästä korkeasta ihanteesta. Valehtelisin, jos sanoisin rakastavani ihmiskuntaa.

Mutta minä rakastan eläimiä, sorrettuja, halveksittuja eläimiä, enkä välitä vaikka ihmiset sanovat minulle, että tulen paremmin toimeen niiden kanssa kuin useimpien ihmisten, joita joudun kohtaamaan.

Kun on puhunut jonkun ihmisen kanssa puolen tuntia, on säännöllisesti saanut aivan tarpeekseen – eikö totta? Minä ainakin tavallisesti tunnen halua päästä pujahtamaan pois ja ihmettelen aina, ettei ihminen, jonka kanssa puhun, ole jo aikaa sitten yrittänyt pakoon. (…)

Voin istua puolen päivää niityllä katselemassa laitumella kulkevaa karjaa, ja pienen aasin kasvojen huomioiminen kuuluu sielutieteilijän kiihkeimpiin iloihin. (…)

Entä linnut – kuka voi koskaan väsyä niihin? Tunti tunnilta voin istua sammaleisella kivellä ja kuunnella, mitä sanottavaa pienellä lintu-kullalla on. (…) Oletko huomannut miten suloiselta pieni lintu näyttää, kun se laulaa lauluaan ja silloin tällöin taivuttaa viehättävää päätään ikään kuin kuunnellen, vastaako joku sen lauluun kaukaa metsästä. (…)

Ja kun linnut ovat vaiti, tarvitsee minun vain katsoa alas ruohoon ja sammaliin löytääkseni toisia tuttavia seurakseni. Yli keinuvan ruohon ja laihon lentää sudenkorento, siivillään auringonvälkettä ja satuseittiä, ja syvällä polulla, joka kiemurtelee suurten ruohonkorsien lomitse, pyrkii pieni muurahainen eteenpäin kuiva havunneulanen selässään.”

Siivillään auringonvälkettä ja satuseittiä.

Nyt kaikki korvat hörölle. Linnut ovat alkaneet laulaa kevätlaulujaan! Eilen talitiaiset varovasti tapailivat ensimmäisiä säkeitä ja käpytikat rummuttivat. Tänään laulu on laajentunut ja sinitiaiset ja viherpeipot ovat liittyneet kuoroon mukaan. Tästä alkaa vuoden paras aika. Lintujen laulua juhannukselle saakka. Nautitaan!

PS. Viikonloppuna pihabongaillaan.

 

Haastattelun antamisesta ja luontoyhteydestä

Toinen tie -kirjassani kerron siitä, kuinka lukijoiden olisi hyvä tiedostaa, että lehtihaastattelut ja -jutut saattavat kertoa usein enemmän toimittajien ja toimitusten näkökulmista kuin haastateltavistaan. Ajattelin avata tähän yhden esimerkin.

Syksyllä eräs toimittaja soitti ja pyysi haastattelua naistenlehteen. Aiheena olisi planetaarinen hyvinvointi. Suostuin haastatteluun, mutta toimittaja soitti pahaan aikaan, joten ilmoitin etten voi puhua juuri nyt, mutta jutellaan paremmin sitten myöhemmin.

Puhelinhaastattelupäivänä toimittaja soitti ja kysyi heti alkajaisiksi: ”Niin sinäkö siis käyt ihmisten ilmoilla, kun et voinut silloin puhua. Kun etkö sä ole erakko?”

Heh heh, siinäpä haastattelun aloitus. Mistähän hän sellaisen käsityksen oli saanut? Naurahdin ja kerroin olevani ihan tavallinen ihminen enkä mikään erakko. Minulla on paljon sosiaalisia suhteita. Hyvä kun aika edes riittää kaikkien ylläpitämiseen. Se on tietysti toinen juttu, kuinka seurallinen jaksan olla, mutta erakosta olen kaukana. Eihän se, että viihtyy hyvin omissa oloissaan ihmisestä erakkoa tee!

Mielestäni seurallisuuteni määrä ei liity mitenkään planetaariseen hyvinvointiin. Siitä tuli kuitenkin maininta juttuun. Samoin kuin ulkovessastani. Mystistä, miksi siitäkin pitää aina erikseen mainita. Media tuntuu ruokkivan mielellään äärimmäisyyksiä.

Minun pitäisi kai olla jo niin rutinoitunut haastattelun antaja, että osaisin heittää jonkun letkautuksen, vastakysymyksen tai jättää epäolennaisiin kysymyksiin vastaamatta, mutten ole. Vastailen tapani mukaan spontaanisti kysyttyihin kysymyksiin ja vasta jälkeenpäin ymmärrän miten olisi pitänyt yrittää ohjata keskustelua toiseen suuntaan.

Yleensä otan ihmisten ennakkoluuloiset kommentit viihteen ja huumorin kannalta. Asian luonnetta muuttaa hiukan se, että haastattelut päätyvät painettuihin lehtiin ja nettiartikkeleiksi. Aina jää mietityttämään, millaisessa valossa tai hengessä toimittaja jutun kirjoittaa.

No, aiheena oli siis planetaarinen hyvinvointi, joka oli minulle ennestään outo termi, mutta joka tarkoittaa ihmisten ja luonnon yhteistä kestävää hyvinvointia. Että ymmärrämme, että jokaisella teollamme on vaikutusta ympärillämme olevaan ja pyrimme elämään niin, että koko planeetta voi hyvin.

Kerroin toimittajalle, että minusta tuntuu kuin tässä oltaisiin luomassa taas uutta muotitermiä, joka saattaa vaan sekoittaa ihmisten ajatuksia. Tulee mieleen se, kun Irti oravanpyörästä -kirjani ilmestyi ja jostain putkahti esiin downshiftaus-termi, jolla tehtiin terveestä ja luonnollisesta elämäntavasta jotain mukamas erikoista ilmiötä.

Toimittajaa kiinnosti kuluttaminen todella paljon. Hän kysyi minulta moneen kertaan ostamisesta kuten ostanko vaatteeni käytettynä vai uusina, mitä ruokaa syön, kuinka paljon matkustan jne. Ostaminen ja kuluttaminen eivät todellakaan ole elämäni keskiössä. Tuntui hassulta vastata sellaiseen. Luonto ja luonnonläheinen elämäntapa ei kiinnostanut toimittajaa, joka minusta taas on keskeistä. Kun totesin, että tuntui kuin luonto jäisi tässä käsitteelliselle tasolle tai sivuosaan, toimittaja vastasi: ”Ei ihmisiä jaksa luonto kiinnostaa.” (!) ja jatkoi: ”Jotain muuta motiivia täytyy löytyä maailman pelastamiseen kuin se”. Kuulosti ja tuntui tosi pahalta. Minusta tuntui, että toimittaja näki luonnon erillisenä asiana arjesta. Ehkä hänen arkensa oli kuluttamista? Siinä oli yhteentörmäyskurssilla hänen maailmankäsityksensä ja minun. Kumpikin elämme omissa kuplissamme ja näemme asiat sieltä käsin.

Vänkäsin vastaan ja sanoin, että kylläpäs ihmiset ovat kiinnostuneita luonnosta. Esitin, että he, jotka eivät ole siitä kiinnostuneita, ovat varmaankin vieraantuneet luontoyhteydestään. Olen niin usein huomannut kuinka ihmiset innostuvat, kun ruvetaan puhumaan esimerkiksi ihan tavallisessa arjessa tehdyistä luontohavainnoista. Heidän energiatasonsa muuttuu ja heidän silmänsä alkavat säteillä. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että elinympäristöistämme on tullut sellaisia, jossa elävää luontoa on verraten vähän. Kerroin kuinka esimerkiksi Helsinkiin istutetut kirsikkapuu-puistot, ja niiden keväiset kukinnat, hanamit, ovat olleet suunnattoman ihasteltuja ja suosittuja. Nyt kirsikkapuita istutetaan puistoihin eri puolille Suomea. Ihmisiä kiinnostaisi ja innostaisi luonto vaikka kuinka, jos vain viheralueita olisi tarpeeksi.

No, haastattelu oli ja meni ja sitten oli jäätävä odottelemaan lopputulosta. Ei kateeksi käynyt toimittajan työtä, kun hän kertoi haastattelevansa neljää ihmistä joista olisi nivottava yksi yhteinen juttu. Oikein hyvin se oli häneltä sujunut ja juttu tarkoittaa hyvää. Korostan, ettei minulla ole mitään toimittajaa tai tehtyä haastattelua vastaan. Halusin vain kertoa, miltä tuntuu haastateltavan näkökulmasta.

Olen sitä mieltä, että jutussa näkyy ennemmin toimittajan maailmankuva tai toimituksen lähtökohta. Ainoastaan jutun muutamat viimeiset lauseet ovat ominta minua, mistä olisin halunnut puhua. Toki minulla on oikeus lukea juttu ennen kuin se ilmestyy, mutta siinä on mahdollisuus puuttua lähinnä asiavirheiden oikaisuun, ei jutun henkeen tai toimittajan tyyliin.

Olisi ihanaa tehdä joskus sellainen juttu, jossa saisi kertoa sydämensä kyllyydestä luonnosta ja tasapainoisesta elämästä ilman että sitä koetettaisiin vääntää joksikin erikoiseksi elämänmuodoksi tai ahtaa tietynlaiseen toimituksen antamaan muottiin.

Tiedättehän kuinka naistenlehdissä on kuvatekstejä kuvattavan henkilön päällä olevista vaatteista ja meikeistä ja joissa luetellaan firmojen nimiä ja tuotemerkkejä? Olisiko tuonut vaihtelua ja ripauksen kestävyyttä, jos juttuun tulleiden kuvieni selostuksena olisi ollut: 18 vuotta vanha takki ja kiikarit, 2 eurolla ostettu paita, 30 vuotta vanhat korvakorut ja 12 vuotta vanhat kengät ja farkut.

**

Juttu on luettavissa TÄÄLTÄ.

Lumi parantaa ja vaimentaa kaiken kuiskaukseksi

Luin marraskuussa Mark Spraggin kirjaa Kun virta kääntyy. Talletin kirjasta pari otetta, kun ne tuntuivat arvokkailta (vaikkei minulla olekaan hevosia, hih).

"Haaveilen tammikuusta. Hämärän tulosta neljän aikaan iltapäivällä. Varovaisen verkkaisesta elämisestä yli kahdenkymmenen asteen pakkasella. Kuvittelen kääriytyväni talveen: viisi kuukautta utuista valoa, ihanasti tylsistävää kylmyyttä. Suljen silmäni ja ajattelen jääkuoren peittämiä puroja ja jokia. Ja lunta. Sen hiljaista kasautumista päivästä toiseen. Lunta, joka vaimentaa kaiken kuiskaukseksi. Kuvittelen, että lumella kulkeminen parantaa jalkani ja hieroo sieluni avoimeksi, taipuisan tasapainoiseksi."

Enää ei tarvitse haaveilla, nyt on tammikuu.

Kuljemme eläinten kanssa samaa yhteiselon polkua.

Mikä ilo, että eläimet viihtyvät!

"- Minulla kestää tavallisesti viikon toipua jonkun tapaamisesta. Esimerkiksi kun yksi mies tuo tänne heinäpaaleja minun hevosilleni. Siitä se johtuu.

- Mikä niin?

- Se etten kutsu tänne ketään.

(...)

- Tiedättekö miksi olen tullut tänne? Tahdon olla yksin. Luulen että minun voi tehdä mieli kirjoittaa.

- Se on rankka tapa ansaita toimeentulonsa.(...) Olette löytäneet hyvän paikan missä kokeilla sitä, hän sanoo."