10 kivaa leppäkertuista – näin houkuttelet leppäkertut pihaasi

Leppäkerttuja on ollut nyt ennätysmäärin. Varmaan sen takia kun on ollut paljon kirvojakin. Leppäkerttujen ja kirvojen määrä kulkee käsi kädessä. Kirvat ilmestyvät yleensä kasveihin, jotka kärsivät kuivuudesta ja sen takia väkevöityneestä solunesteestä. Siksi kastelu on ylivoimaisesti paras apukirvoihin. Toinen hyvä konsti päästä kirvoista on houkutella leppäkerttuja pihaan ja huolehtia, että ne viihtyvät siellä.

En tiedä parempaa kuin unohtua pitkäksi aikaa seuraamaan luonnon yksityiskohtia, kyllä unohtuu paha maailma. Välillä muistan ulkoiluttaa kameraakin ja ikuistaa näkemääni. Pengoin myös arkistojen aarteita ja koostin yhteen mitä tiedän leppäkertuista. Tässä teillekin yhteenvetoa:

Leppäkertut viihtyvät pihassa, joka ei ole kovin siisti. Tarjolla pitää olla paljon erilaisia kasveja (leppäkertut syövät myös siitepölyä), sekä kosteutta ja paljon suojapaikkoja joissa voi munia, elää toukkana ja talvehtia aikuisena. Eli vähintään jokin nurkka pihasta kannattaa jättää luonnontilaan, josta ei syksyllä edes haravoi lehtiä.

Leppäkerttu munii kymmeniin eri paikkoihin yleensä kasvien lehtien alapuolelle yhteensä satoja kellertäviä munia, yleensä suoraan kirvojen viereen. Munien kehittyminen vie toista viikkoa. Kun toukat kuoriutuvat, ne alkavat syödä valtavan määrän kirvoja ja kasvattavat kokoaan moninkertaiseksi. 

Yksi leppäkerttu syö toukka- ja aikuisvaiheen aikana tuhansia kirvoja ja muita ei-toivottuja vieraita kuten punkkeja. 

Leppäkertut viihtyvät pihoissa joissa ei käytetä kemiallisia torjunta-aineita ja myrkkyjä. Siksi leppäkerttu on luomutuotteiden merkki. 

Leppäkerttuja jopa kasvatetaan ja käytetään esim. kasvihuoneissa hoitamaan luonnonmukaista torjuntaa.

Lopulta toukat kiinnittyvät kasviin ja koteloituvat. Kotelovaihe kestää reilun viikon ja sitten sieltä kuoriutuu aikuinen leppäkerttu.

Aikuinen leppäkerttu talvehtii esimerkiksi karikkeessa tai kaarnan raossa. Keväällä se munii ja huolehtii seuraavan sukupolven alulle panosta. 

Leppäkertuilla on melko huono näkö. Tuntosarvet auttavat haistamaan, maistamaan ja tunnustelemaan ympäristöään. Jos leppäkerttua häiritään (esim. linnut, kalat, hämähäkit ja muut hyönteiset) se erittää jalkojensa nivelistä keltaista pahalta haisevaa nestettä. Kovat siivet suojaavat alla laskoksella olevia lenninsiipiä. Siivet ovat toistensa peilikuvat.

Pilkkujen määrä ei kerro leppiksen ikää vaan niiden avulla voi määrittää eri lajit. On esimerkiksi kaksipistepirkko, viisipistepirkko, seitsenpistepirkko (joka on Suomen kansallishyönteinen) ja 22-pistepirkko. Leppäkerttuja on kaikkiaan yli kuuttakymmentä eri lajia.

Leppäkertut syövät jatkuvasti. Ne lähtevät vaellukselle, kun ruoka loppuu. Tällöin ne saattavat lentää jopa puolen kilometrin korkeudella. Joskus leppäkerttuja voi nähdä isoina lauttoina kellumassa rantavedessä, tällöin säätila on muuttunut nopeasti ja aiheuttanut leppiksille pakkolaskun.

Vanhan uskomuksen mukaan ihmisen päälle laskeutunut leppäkerttu tuo suurta onnea.💚

Kolumni: Kun vesistöä hoitaa, maakin tervehtyy

Ohessa on 4/2021 Ympäristö ja terveys -lehteen kirjoittamani kolumni:

Siitä on yli neljäkymmentä vuotta, kun kesälapsena haravoin laiturimme ympäriltä niitettyä vesikasvillisuutta rantaan. Kahlasin polviani myöten mudassa. Oli vaikea liikkua niin, että siniset muovitossuni olisivat pysyneet jalassa. Yhtäkkiä muta imi toisen tossuista uumeniinsa ja vaikka heti kyykistyin ja kahmin mutakerrosta läpi käsilläni, en löytänyt tossua enää.

Siihen aikaan minulle kerrottiin tarinaa, kuinka isoisovanhempieni aikoihin 1930-luvulla järven vesi oli ollut juomakelpoista ja vielä äitini nuoruudessa 1950-luvulla ranta oli ollut melko syvä ja hiekkapohjainen. Lapsesta tuntui merkilliseltä ajatella, että vesi olisi joskus ulottunut saunatörmälle saakka eikä järvikortetta, -kaislaa tai -ruokoa esiintynyt. Laiturimme oli silloin parikymmentä metriä pitkä. Joka vuosi sitä jatkettiin erilaisilla laudanpaloilla. Kun järven vettä säännösteltiin ja vesi oli matalalla, laiturilta ei ylettynyt ottamaan vettä ämpärillä. Silloin se oli sentään ajoittain mahdollista.

Siitä ajasta on jäänyt mieleeni kuinka isoenoni vaimon mielestä osmankäämi oli syypää rehevöitymiseen. Vesistön selkeä alamäki oli osunut sattumalta samaan hetkeen kun isoenoni, joka oli ihastunut osmankäämin kukintoon, oli tuonut kasvin mukanaan ja istuttanut sen rantaan.  

Joitain vuosia sitten eräs maanviljelijä ehdotti veden tilan syntipukiksi laulujoutsenia, kun ne ulostavat jään päälle, vaikka joutsenpari on vasta 2000-luvulla löytänyt lahdesta reviirin. Tunnumme edelleen olevan tietämättömiä ja ymmärtämättömiä mitkä kaikki tekijät vaikuttavat vesien ja elinympäristöjemme tilaan.

Viime vuosien tutkimukset ovat yllättäneet asiantuntijatkin. Vasta nyt aletaan ymmärtää, että esimerkiksi avohakkuut maanmuokkauksineen ja ojitukseen aiheuttavat moninkertaisesti pahempia ravinteiden huuhtoutumisia vesistöihin kuin tähän asti on uskottu. Ravinnekuormien epäillään yltävän jopa maatalouden päästöjen tasolle. Mitä tulevaisuus mahtaa vielä paljastaa?

Tänä päivänä rannalla ei ole enää laituria eikä juuri vettäkään, tilalle on muodostunut luhta, noin 80 metriä leveä vesijättömaa, ja sen keskellä luikertavia vesiuomia. Ruovikko kasvaa yli kahdensadan metrin päässä rannasta. Haisevaa liejua on paikoin reiteen saakka. Tiedän tämän siitä, että teen edelleen kesäisin töitä pitääkseni vesiuoman avoinna. Enää eivät muovitossut riitä vaan hommaan tarvitaan kahluuhousut ja hevosen voimat.

Keväisin kuljetan jään katkomat ja länsituulten paikalle kuljettamat järvikasvillisuuslautat rantaan, jotta ne eivät muodostaisi patoa. Loppukesän niittämisen ja haravoimisen lisäksi työllistää rannalle 1990-luvulla ilmestynyt vieraslaji kanadanvesirutto, josta muodostuu pinnan alle isot kasvillisuusmassat.

Hyviä puolia tässä kaikessa on se, että olen karaistunut lapsesta saakka likaiseen ja haisevaan vesiensuojelutyöhön ja olen kotitarveviljelijä, joten raahaan vesiruton kasvimaalle lannoitteeksi. Kateviljelyn avulla palautan maalle sitä, mitä siltä on viety. Kun maa saa runsashiilistä ja -typpistä ainesta, maata ei tarvitse kääntää eikä erikseen lannoittaa tai käyttää kemikaaleja.

Paljon puhutaan elämäntapamme aiheuttamasta hiilidioksidijalanjäljistä ja ekologisesta selkärepusta. Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, miten voisimme kompensoida aiheuttamiamme tuhoja muuten kuin vapaaehtoisilla lentokonematkojen kompensaatiomaksuilla.    

Pienimuotoisilla luonnon ennallistamis- ja vesiensuojelutöilläni koen maksavani velkaani siitä kuluttavasta elämäntyylistä, jota aiemmin elin. Ranta on lintujen suosiossa sekä kalojen ja sammakoiden kutupaikka. Puutarhani tuottaa ruokaa, mutta ennen kaikkea siitä on muodostunut vuosien saatossa ekosysteemi, jossa on runsas luonnonkirjo. Kun kurkistaa katteiden alle, maassa on pieneliöitä kuhisemalla. Käy selväksi millainen vaikutus maaperän suurella biodiversiteetillä ja hiilivarastolla on maan hyvinvointiin ja siihen kuinka ravinteet sitoutuvat ja kasvit kasvavat. Meillä on vielä valtavasti opittavaa luonnon toiminnasta ja ravinteiden kiertokuluista. Kun maata kohtelee huonosti, vesistökin sairastuu. Kun vesistöä hoitaa ja kierrättää ravinteet, maakin tervehtyy.

Vesiruttomättäiden nostaminen vedestä on jännittävää: mukana tulee paljon erilaisia vesieläimiä kuten sudenkorennon toukkia, malluaisia, hevosjuotikkaita, siiroja, miniatyyrikokoisia järvisimpukoita, isoja kotiloita ja pieniä kaloja. Yritän pelastaa ne kaikki ja siksi työ on välillä toivottaman hidasta ja vaikeaakin. Ajattelen silti, että toiminnallani on merkitystä juuri sille sudenkorennolle, simpukalle ja eläinyksilölle. Aina mukana on sekin jännitysmomentti, nouseeko sieltä jonain päivänä sininen muovitossu.