Iloisia uutisia

Viittaan tähän vanhaan postaukseeni. Luonnonsuojeluyhdistyksen ja -piirin kuusi vuotta sitten jättämä aloite noin 86 hehtaarin suojelusta toteutui nyt osittain, kun Nokian kaupunki päätti viimein suojella 54 hehtaaria, jee! Jos haluat lukea miten monta vaihetta matkassa oli ennen kuin alue suojeltiin, lue Nokian luonto -lehdestä lisää, sivulta 14 alkaen. 

Hidasta on päätöstenteko ja paljon on vielä tehtävää monimuotoisuuden turvaamiseksi, mutta hyvä alku kuitenkin. Nokian koko kaupungin pinta-alasta on suojeltu nyt noin 2,4 %. Kaupungin omistamista maista noin 7 %.

EU:n biodiversiteettitavoitteiden mukaan meidän pitäisi suojella 30 % elinympäristöistämme vuoteen 2030 mennessä, tehostaa ennallistamista ja tehdä monia muita toimia vähentääksemme ihmisen aiheuttamaa luontokatoa, että eläisimme edes jollain tapaa ekologisesti kestävästi.

Ajatus tähän liittyen: Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää meiltä jokaiselta toimia. Kuinka paljon sinä olet rauhoittanut toimiltasi omistamaasi tai hallinnassasi olevaa maata? 

Vaikka tonttisi olisi vain muutama kymmenen tai sata neliötä, on paljon mitä luonnon hyvinvoinnin lisäämiseksi voi tehdä. 

Laskin äsken, että seitsemästä hehtaarista olen virallisesti suojellut 71,4 %, sen lisäksi minulla on maa-alueita, joihin en kajoa lainkaan ja siten suojeluprosentti nousee yli 90 %. Lisäksi niillä alueilla joilla toimin, kuten kasvatan ruokaa ja elän ja asun, koetan käyttäytyä siten, että toimeni lisäävät ja ennallistavat monimuotoisuutta eivätkä hävitä sitä ja yritän kompensoida aiheuttamaani harmia.

Kolumni: Kun vesistöä hoitaa, maakin tervehtyy

Ohessa on 4/2021 Ympäristö ja terveys -lehteen kirjoittamani kolumni:

Siitä on yli neljäkymmentä vuotta, kun kesälapsena haravoin laiturimme ympäriltä niitettyä vesikasvillisuutta rantaan. Kahlasin polviani myöten mudassa. Oli vaikea liikkua niin, että siniset muovitossuni olisivat pysyneet jalassa. Yhtäkkiä muta imi toisen tossuista uumeniinsa ja vaikka heti kyykistyin ja kahmin mutakerrosta läpi käsilläni, en löytänyt tossua enää.

Siihen aikaan minulle kerrottiin tarinaa, kuinka isoisovanhempieni aikoihin 1930-luvulla järven vesi oli ollut juomakelpoista ja vielä äitini nuoruudessa 1950-luvulla ranta oli ollut melko syvä ja hiekkapohjainen. Lapsesta tuntui merkilliseltä ajatella, että vesi olisi joskus ulottunut saunatörmälle saakka eikä järvikortetta, -kaislaa tai -ruokoa esiintynyt. Laiturimme oli silloin parikymmentä metriä pitkä. Joka vuosi sitä jatkettiin erilaisilla laudanpaloilla. Kun järven vettä säännösteltiin ja vesi oli matalalla, laiturilta ei ylettynyt ottamaan vettä ämpärillä. Silloin se oli sentään ajoittain mahdollista.

Siitä ajasta on jäänyt mieleeni kuinka isoenoni vaimon mielestä osmankäämi oli syypää rehevöitymiseen. Vesistön selkeä alamäki oli osunut sattumalta samaan hetkeen kun isoenoni, joka oli ihastunut osmankäämin kukintoon, oli tuonut kasvin mukanaan ja istuttanut sen rantaan.  

Joitain vuosia sitten eräs maanviljelijä ehdotti veden tilan syntipukiksi laulujoutsenia, kun ne ulostavat jään päälle, vaikka joutsenpari on vasta 2000-luvulla löytänyt lahdesta reviirin. Tunnumme edelleen olevan tietämättömiä ja ymmärtämättömiä mitkä kaikki tekijät vaikuttavat vesien ja elinympäristöjemme tilaan.

Viime vuosien tutkimukset ovat yllättäneet asiantuntijatkin. Vasta nyt aletaan ymmärtää, että esimerkiksi avohakkuut maanmuokkauksineen ja ojitukseen aiheuttavat moninkertaisesti pahempia ravinteiden huuhtoutumisia vesistöihin kuin tähän asti on uskottu. Ravinnekuormien epäillään yltävän jopa maatalouden päästöjen tasolle. Mitä tulevaisuus mahtaa vielä paljastaa?

Tänä päivänä rannalla ei ole enää laituria eikä juuri vettäkään, tilalle on muodostunut luhta, noin 80 metriä leveä vesijättömaa, ja sen keskellä luikertavia vesiuomia. Ruovikko kasvaa yli kahdensadan metrin päässä rannasta. Haisevaa liejua on paikoin reiteen saakka. Tiedän tämän siitä, että teen edelleen kesäisin töitä pitääkseni vesiuoman avoinna. Enää eivät muovitossut riitä vaan hommaan tarvitaan kahluuhousut ja hevosen voimat.

Keväisin kuljetan jään katkomat ja länsituulten paikalle kuljettamat järvikasvillisuuslautat rantaan, jotta ne eivät muodostaisi patoa. Loppukesän niittämisen ja haravoimisen lisäksi työllistää rannalle 1990-luvulla ilmestynyt vieraslaji kanadanvesirutto, josta muodostuu pinnan alle isot kasvillisuusmassat.

Hyviä puolia tässä kaikessa on se, että olen karaistunut lapsesta saakka likaiseen ja haisevaan vesiensuojelutyöhön ja olen kotitarveviljelijä, joten raahaan vesiruton kasvimaalle lannoitteeksi. Kateviljelyn avulla palautan maalle sitä, mitä siltä on viety. Kun maa saa runsashiilistä ja -typpistä ainesta, maata ei tarvitse kääntää eikä erikseen lannoittaa tai käyttää kemikaaleja.

Paljon puhutaan elämäntapamme aiheuttamasta hiilidioksidijalanjäljistä ja ekologisesta selkärepusta. Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, miten voisimme kompensoida aiheuttamiamme tuhoja muuten kuin vapaaehtoisilla lentokonematkojen kompensaatiomaksuilla.    

Pienimuotoisilla luonnon ennallistamis- ja vesiensuojelutöilläni koen maksavani velkaani siitä kuluttavasta elämäntyylistä, jota aiemmin elin. Ranta on lintujen suosiossa sekä kalojen ja sammakoiden kutupaikka. Puutarhani tuottaa ruokaa, mutta ennen kaikkea siitä on muodostunut vuosien saatossa ekosysteemi, jossa on runsas luonnonkirjo. Kun kurkistaa katteiden alle, maassa on pieneliöitä kuhisemalla. Käy selväksi millainen vaikutus maaperän suurella biodiversiteetillä ja hiilivarastolla on maan hyvinvointiin ja siihen kuinka ravinteet sitoutuvat ja kasvit kasvavat. Meillä on vielä valtavasti opittavaa luonnon toiminnasta ja ravinteiden kiertokuluista. Kun maata kohtelee huonosti, vesistökin sairastuu. Kun vesistöä hoitaa ja kierrättää ravinteet, maakin tervehtyy.

Vesiruttomättäiden nostaminen vedestä on jännittävää: mukana tulee paljon erilaisia vesieläimiä kuten sudenkorennon toukkia, malluaisia, hevosjuotikkaita, siiroja, miniatyyrikokoisia järvisimpukoita, isoja kotiloita ja pieniä kaloja. Yritän pelastaa ne kaikki ja siksi työ on välillä toivottaman hidasta ja vaikeaakin. Ajattelen silti, että toiminnallani on merkitystä juuri sille sudenkorennolle, simpukalle ja eläinyksilölle. Aina mukana on sekin jännitysmomentti, nouseeko sieltä jonain päivänä sininen muovitossu.