Entisille hoitajille joita ei kuultu

Sain sähköpostia rohkealta hoitajalta, jonka oli pelastettava itsensä ja lähti opiskelemaan valokuvaajaksi.

Nyt Tiina Bähr on toteuttanut Hoitaja-exit-valokuvanäyttelyn, jossa hän antaa estradin entisille hoitajille, joita ei kuultu ja jotka ovat lähteneet alalta. Kuvissaan hän on halunnut tuoda esille niitä tunteita, jotka ovat johtaneet työstä irtisanoutumiseen. Näyttely on esillä toukokuun ajan Rajala Galleriassa, Helsingin Postitalossa. 

Katsellessani videotallennetta Tiinan haastattelusta Ylen Aamussa (2.5.2023) mietin taas kerran, mitä ihmettä on pielessä hoitoalan esihenkilöissä, kun ovat niin kertakaikkisen pihalla käytännön työn tarpeista eivätkä näe, mikä voima on hyvinvoivissa ja kuulluiksi tulleissa hoitajissa.

Tiina on tehnyt 11 minuutin äänikuunnelman Viisi vuotta elämästäni. Se kuvastaa sata prosenttisesti sitä, mitä minäkin koin aikoinani hoitoalalla ollessani. Nyt kun aikaa on kulunut, olen paljon rohkeampi ja päättäväisempi. Enää minua ei voisi kyykyttää. Sitä ihmettelee, miten aikoinaan on ollutkin niin täynnä pelkoa, ahdistusta ja syyllisyydentuntoa. Hoitajien täytyisi ryhdistäytyä, mutta usein on niin, että uskaltaa puhua vasta sitten, kun ei enää ole alalla.

Tiina kertoi, että oli saanut vinkin Rankka kutsumus -kirjastani vähän ennen hänen valonäyttelyään. Hän luki ja järkyttyi: ”Juurikaan mitään ei ole muuttunut hoitoalalla. Todella ajankohtainen kirja edelleen!”

Voin kuvitella, että valokuvattavana oleminen on antanut entisille hoitajille hoivaa ja terapiaa, kun on tullut nähdyksi ja kuulluksi. Siinä se on oikeastaan pähkinänkuoressa koko hoitoalan ratkaisu: jos vain hoitajia oikein todella kuultaisiin, ja he saisivat vaikuttaa työnsä suunnitteluun, monista ongelmista päästäisiin.

Joskus minua huvittaa ajatus, että pääsisinpä ajassa taaksepäin nykyisellä itsetunnolla ja päättäväisyydellä entiselle työmaalleni vaikuttamaan asioiden kulkuun. Ai että sentään olisi makeata. Jos minua uhattaisiin nuhteluilla, nauraisin, että siitä vaan. Nuhtelisin takaisin. Jos minua peloteltaisiin, en pelkäisi vaan luottaisin asiantuntemukseeni. Työnantajilla on ainoastaan menetettävää. Hoitajille riittää pilvin pimein ottajia. Kuinka tärkeää olisi, että hoitajat alkaisivat puhua rohkeammin ja avoimemmin työnsä epäkohdista, jotta alaa päästäisiin viimein korjaamaan.

Mielipidekirjoitus: Hoitajat ovat puhuneet vuosikausia kuuroille korville

Väestön ikärakenteen kehitys ja hoitotarpeen kasvaminen on tiedetty vuosikymmeniä. Miksi työnantajat ja sosiaali- ja terveysministeriö eivät ennakoineet tätä? Hoitajat ovat yrittäneet tuoda alan epäkohtia esiin vuosikausia. Vasta lakon myötä tullut kielteinen julkisuus on johtanut järjestelmän analysointiin. Tutkimusten mukaan miltei kaikki hoitoalan työntekijät harkitsevat tai ainakin ajattelevat alanvaihtoa ja julkinen terveyden- ja sairaanhoito on romahduspisteessä. Olisivatko pätevät esimiehet päästäneet tilanteen näin vahingolliseksi?

Sote-alan huutavaan työvoimapulaan etsitään ratkaisuja muun muassa työperäisestä maahanmuutosta jolloin vähään tyytyvät työntekijät jatkavat samaa oravanpyörää. Olisi mietittävä, miten kymmenet tuhannet alan jättäneet hoitajat saataisiin takaisin ja nykyiset hoitajat pysymään alalla. Alanvaihto on aiheuttanut inhimillistä tuskaa ja alalle suuria ammattitaidon ja koulutusinvestointien menetyksiä.

Ongelmallista järjestelmän kehittämisessä on se, että hoitajien puheenvuoroja kuullaan vain vähän. Alalla vallitsee pelon ilmapiiri, joka rajoittaa kriittistä keskustelua ja estää muutoskehityksen. Hoitoalaa johdetaan tarkkaa arvojärjestystä noudattaen. Ylhäältäpäin määrätään milloin mitäkin henkilökunnan taakkaa lisäävää uudistusta. Miksi lakkautettiin hyvin toiminut käytäntö, jossa hoitotyössä oli kotiavustajia, kodinhoitajia, ulkoiluttajia, kylvettäjiä ja laitosapulaisia? Samaa hölmöläisten touhua edustavat aluesairaaloiden alasajo, asiakkaiden väkinäinen avohoito ja jatkuvat erilaiset tietojärjestelmäuudistukset.

Hoitajien jaksamista voi parantaa nopeasti ilman lisäkustannuksia:

· Epäonnistuneesta toiminnasta on luovuttava, esimerkiksi hoitoisuusluokitteluista. Hoitajat ovat päivittäin yli 20 vuoden ajan vastentahtoisesti luokitelleet potilaiden hoitoisuutta muun muassa henkilöstösuunnittelun ja resursoinnin nimissä. Valtakunnan tasolla tilastoinnista luopuminen vapauttaisi merkittävä määrä työaikaa. Ennen kaikkea työn mielekkyys lisääntyisi. Mikään ei turhauttavampaa kuin tehdä töitä, joista ei ole hyötyä.

· Siirtymällä mahdollisuuksien mukaan kolmivuorotyöstä kaksivuorotyöhön ja 12,5 tunnin työvuorojärjestelmään. Hoitajien täytyy voida suunnitella elämäänsä kauemmas kuin kolmen viikon työvuorolistojen päähän.

· Hoitoala tarvitsee täydellisen johtamiskulttuurin muutoksen. Urheilussa valmentajat vaihtuvat tappioiden jälkeen. Hierarkkiset tavat on purettava ja esimiehiä karsittava. He ovat osoittaneet hämmästyttävän huonoa työntekijöiden työolosuhteiden tuntemusta ja aliarvioineet pahasti hoitajien kamppailua.

· Jos halutaan lahjakkaita työntekijöitä, on luotava inhimillisempi, tasavertainen, kunnioittava työympäristö uusine yhteistyötapoineen, jossa kuunnellaan hoitajia.

Kaikkia keinoja ei tarvitse tietääkään vielä, riittää että on olemassa tahtotila, jossa ollaan valmiita toimimaan yhteistyössä eri tavalla kuin aiemmin. Antaisi valtavasti toivoa ja uskoa tulevaisuuteen, kun ei tarvitsisi enää puhua kuuroille korville.