Entisille hoitajille joita ei kuultu

Sain sähköpostia rohkealta hoitajalta, jonka oli pelastettava itsensä ja lähti opiskelemaan valokuvaajaksi.

Nyt Tiina Bähr on toteuttanut Hoitaja-exit-valokuvanäyttelyn, jossa hän antaa estradin entisille hoitajille, joita ei kuultu ja jotka ovat lähteneet alalta. Kuvissaan hän on halunnut tuoda esille niitä tunteita, jotka ovat johtaneet työstä irtisanoutumiseen. Näyttely on esillä toukokuun ajan Rajala Galleriassa, Helsingin Postitalossa. 

Katsellessani videotallennetta Tiinan haastattelusta Ylen Aamussa (2.5.2023) mietin taas kerran, mitä ihmettä on pielessä hoitoalan esihenkilöissä, kun ovat niin kertakaikkisen pihalla käytännön työn tarpeista eivätkä näe, mikä voima on hyvinvoivissa ja kuulluiksi tulleissa hoitajissa.

Tiina on tehnyt 11 minuutin äänikuunnelman Viisi vuotta elämästäni. Se kuvastaa sata prosenttisesti sitä, mitä minäkin koin aikoinani hoitoalalla ollessani. Nyt kun aikaa on kulunut, olen paljon rohkeampi ja päättäväisempi. Enää minua ei voisi kyykyttää. Sitä ihmettelee, miten aikoinaan on ollutkin niin täynnä pelkoa, ahdistusta ja syyllisyydentuntoa. Hoitajien täytyisi ryhdistäytyä, mutta usein on niin, että uskaltaa puhua vasta sitten, kun ei enää ole alalla.

Tiina kertoi, että oli saanut vinkin Rankka kutsumus -kirjastani vähän ennen hänen valonäyttelyään. Hän luki ja järkyttyi: ”Juurikaan mitään ei ole muuttunut hoitoalalla. Todella ajankohtainen kirja edelleen!”

Voin kuvitella, että valokuvattavana oleminen on antanut entisille hoitajille hoivaa ja terapiaa, kun on tullut nähdyksi ja kuulluksi. Siinä se on oikeastaan pähkinänkuoressa koko hoitoalan ratkaisu: jos vain hoitajia oikein todella kuultaisiin, ja he saisivat vaikuttaa työnsä suunnitteluun, monista ongelmista päästäisiin.

Joskus minua huvittaa ajatus, että pääsisinpä ajassa taaksepäin nykyisellä itsetunnolla ja päättäväisyydellä entiselle työmaalleni vaikuttamaan asioiden kulkuun. Ai että sentään olisi makeata. Jos minua uhattaisiin nuhteluilla, nauraisin, että siitä vaan. Nuhtelisin takaisin. Jos minua peloteltaisiin, en pelkäisi vaan luottaisin asiantuntemukseeni. Työnantajilla on ainoastaan menetettävää. Hoitajille riittää pilvin pimein ottajia. Kuinka tärkeää olisi, että hoitajat alkaisivat puhua rohkeammin ja avoimemmin työnsä epäkohdista, jotta alaa päästäisiin viimein korjaamaan.

Pieni kurkistus sairaanhoitajan työhön

21765895 © Nilikha | Dreamstime.com

 

Laitetaanpas nyt vaihteeksi tällainen hoitaja-aiheinen teksti, kun sattui käsiini. Löysin arkiston uumenista Rankka kutsumus -kirjaan aikoinaan kirjoittamaani tekstiä. Kustantamo raakkasi osion pois lopullisesta kirjasta, syystä jota en tiedä. Ehkä kustantaja arvioi, että teksti olisi vaatinut liikaa muokkausta, johon heillä ei riittänyt aikaa tai kiinnostusta tai ehkä teksti oli liiallista päällekaatuvaa luettelointia. En tiedä. Esikoiskirjani valmistumisessa oli tosi monta mutkaa. Niistä vaiheista kerron enemmän kirjassani Toinen tie – tietokirjailijan elämää.

Rankan kutsumuksen tarkoitus oli – ja on – dokumentoida hoitajan työn arkea ja yksityiskohtia mahdollisimman tarkasti, jotta alaa ymmärtämättömätkin saisivat kuvaa alan ominaispiirteistä, jotta työtä voisi muuttaa ja kehittää.

Sairaalaosastolla työskennellessäni oli tavallista, että yhden työvuoron aikana tuli useita uusia potilaita. Ennätys minun työvuorossani taisi olla kymmenen uutta potilasta. Heidän vastaanottamisensa oli vain osa työpäivästä. Tuntui siltä etteivät esihenkilöt ymmärtäneet, mitä kaikkea hoitajan työ sisältää. Vaikka ulkoisesti me hoitajat saatoimme näyttää rauhalliselta, päässä kävi jatkuva porina. Oli aivan liikaa tiedon käsittelyä ja useiden tehtävien suorittamista samanaikaisesti. Aivot eivät voi suoriutua jatkuvasti sitä tahtia, mutta sellaista hoitajan työ on.  

Siksi kerran päätin tallentaa, mitä pelkästään yhden ainoan potilaan vastaanottamiseen kuuluu. Halusin saada hoitajan näkymätöntä työtä näkyväksi.

Seuraavaa tekstiä lukiessa kannatta ottaa huomioon, että kirjoitin sen 2000-luvun alussa. En ollut harjaantunut kirjoittaja enkä ollut julkaissut mitään.

Ennen tätä blogipostausta luetutin tekstin sairaanhoitajaystävälläni ja kysyin häneltä, paljonko asiat ovat muuttuneet tähän päivään verrattuna. Hän sanoi, että perusasiat ovat pysyneet kaikki ihan samana, mutta tekniikka on tullut mukaan. Enää ei pyöritellä fyysisiä papereita vaan tiedot ovat tietokoneella (mm. reseptit, laboratoriokokeet, lähetteet ja sairaskertomukset). Tietokoneiden pitäisi auttaa ja nopeuttaa, mutta ohjelmat ovat kuulemma kovin hitaita ja kömpelöitä. Tiedot on hankalasti löydettävissä ja sivut latautuvat hitaasti. Heidän sairaalassaan on tehty remonttia eikä enää ole erikseen nais- ja mieshuoneita ja nyt on vain kahden hengen huoneita, joiden yhteydessä on wc. Aiemmin oli tavallista, että sairaaloissa oli kuuden ja kolmen hengen huoneita ja wc:t sijaitsivat käytävillä. Lienee laitoskohtaista, kuinka remontteja on tehty. Lomakkeen alareuna

No niin, tästä se potilaan vastaanottaminen lähtee. Varautukaa siihen, että teksti on pitkä ja yksityiskohtaista. Teksti on tarkoitettu kirjan luvuksi, ei varsinaisesti blogipostaukseksi. 😉

**

Päivää!

Kuvittelisi, että potilaan tulo sairaalaan olisi yksinkertainen juttu. Potilas tulee osastolle, hänelle osoitetaan vuodepaikka ja sanotaan: ”Tuohon kun käyt, niin on hyvä”. Mutta ei, osastolla alkaa säpinä, kun kuullaan, että potilas on tulossa osastolle. Se alkaa sillä, että lääkäri ilmoittaa puhelimitse potilaasta tai potilaista, jotka ovat tulossa. Hoitajat lyövät heti viisaat päänsä yhteen ja rupeavat miettimään, mikä olisi paras huonesijoitus ja mitkä ovat potilaan tulosta aiheutuvat järjestelyt. Mitä alustavia tietoja potilaasta on saatu? Joskus tiedot ovat hyvin epämääräiset. Niiden perusteella joudutaan pohtimaan muun muassa:

Mitä huoneita on vapaana? Mitkä potilaat ovat lähdössä kotiin?

Pitääkö yhdistellä nais- tai mieshuoneita?

Minkälaisia potilaita on vapaana olevan petipaikan naapurina (kahden, kolmen ja kuuden hengen huoneita)?

Kenen kanssa tämä tietyn kuntoinen potilas sijoitetaan?

Tarvitseeko hän jatkuvaa seurantaa?

Pitääkö vessan olla lähellä? Onko potilas niin sanotusti ”jalaton”?

Onko hän mahdollisesti monisairas tai sekava (eksyilevä, karkaileva, levoton)?

Vaatiiko hän jatkuvia hoitotoimenpiteitä esimerkiksi yötä ajatellen, jolloin kaikki huoneen potilaat heräävät? Olisiko joku naapurikandidaatti jossakin huoneessa käytännöllisesti katsoen kuuro? Kuuro ja levoton pari sopivat yleensä hyvin yhteen. Jos on kysymys nuoresta potilaasta, pyritään löytämään juttuseuraa ja suhteellisen rauhallinen huonekaveri, ettei hän ihan järkyty. Jos on yskäinen tai flunssainen potilas, häntä ei saa laittaa yhteen leikkauspotilaan kanssa. Herkästi valittavan tai gramofonineulalla rokotetun kanssa on laitettava suhteellisen omatoiminen potilas, joka pääsee välillä huonekaveriaan pakoon käytävälle, päiväsaliin tai kahvioon.

Tässä vain muutamia alustavia ajatuksia. Monta asiaa on huomioitava, todella. Vaikka potilas ei ole edes osastolla vielä.

Harvemmin on tilanteita, että osastolla olisi monta tyhjää paikkaa valmiina odottamassa potilaan saapumista. Ruuhkaa pukkaa tulemaan. Yleensä edellinen potilaspaikkaa pitävä kotiin lähtevä potilas on vielä sängyssä tavarat levällään ja sairaala-apulaiset kyttäävät oven takana joko sänkyä pääsisi pesemään. Hoitajat pitävät silmällä potilaita, sairaala-apulaisia ja lääkäreitä. Lääkäreistä on kiinni koko rumban onnistuminen tai epäonnistuminen. Vasta kun lääkäri on kotiuttanut potilaan tai potilas ystävällisesti siirtynyt käytävälle odottamaan lääkäriä, sairaala-apulaiset pääsevät pesemään huonetta ja sänkyä. Vasta sen jälkeen hoitajat pääsevät petaamaan ja tekemään tarvittavia huonesiirtoja.

Sairaala-apulaiset ovat jollain ihmeen kaupalla onnistuneet rajaamaan töitään ja ilmoittaneet, että heidän tehtävänkuvaansa ei kuulu petaaminen, joten sairaanhoitajat petaavat. Sairaala-apulaiset ovat myös ilmoittaneet, että he eivät myöskään kanna ruokatarjottimia eivätkä hoida potilaan kukkia.

Sänkyä pedatessa, mietitään tarvitaanko sängyn suojaamiseen vuodesuojia tai tarvitseekohan tuleva potilas mahdollisesti nostolakanoita, laidat molemmin puolin sänkyä, tippatelinettä tai muita apuvälineitä.

Kun potilas tulee, hoitajat kyttäävät toisiaan, kuka ehtisi parhaiten ottamaan potilaan vastaan. Aina pitää jättää sen hetkinen homma kesken. Potilaan vastaanottaminen on sen verran kimuranttia hommaa, ettei siitä selviä parissa minuutissa. Hoitajan on otettava selvää, minkälainen ihminen potilas on ja minkälaisessa kunnossa hän saapuu. Mitä apua hän tarvitsee nyt heti ja mitä jatkossa?

Joskus potilas tulee osastolle kävellen omin avuin, joskus omainen saattelee, joskus taksinkuljettaja tuo, joskus invataksi, joskus ambulanssi. Yleisimmin ambulanssi tai päivystysaseman väki. Sitten hoitaja menee edellä ja raivaa tietä huoneelle. Milloin käytävillä on ruokakärry, siivouskärry tai liinavaatekärry, sänky, tuoli, pyörätuoli… (Tästä palotarkastajat tykkäävät.) Potilaita kulkee rollaattoreineen ja pyörätuoleineen käytävällä eikä ohi pääse. Kuvioon kuuluu tietysti, että tuojalla on yleensä aina kauhea kiire ”kipata” potilas ja päästä lähtemään.

Sitten katsotaan ottaako potilas jaloilleen: yksin, yhden auttamana, kahden tukemana vai kolmen tai neljän hoitajan nostamana. Arvioidaan potilaan yleistilannetta: Onko hyväkuntoinen? Jaksaako odottaa lääkärin tuloa iltamyöhään vai vaikuttaako huonokuntoiselta? Tarvitseeko esimerkiksi heti happea, lääkettä tai jotain muuta akuuttia? Potilasta tarkkaillaan koko ajan vaivihkaa, samalla kun murretaan jäätä ja keskustellaan. Kun potilas puhuu, onko hän hengästynyt, hikinen, punakka, kalpea, sinertävä… Kun hän puhuu, puhuuko järkeviä vai sekavia? Kertooko potilaan ominaishaju tietystä sairaudesta tai yleistilasta?

Hoitaja kuuntelee korva tarkkana, mikä potilaan on tuonut sairaalaan. Yleensä kuullaan eri tarina kuin mitä sairaskertomuksessa lukee. Potilaan kertomus on yleensä varsin seikkaperäinen, mutta tärkeää kuunneltavaa. Hoitajalla olisi kuitenkin muut hommat kaatumassa niskaan tällä välillä sekä tämän että osaston muiden potilaiden osalta.

Hoitaja arvioi samalla potilaan ruumiinrakennetta, jotta hän osaa tuoda oikean kokoiset sairaalavaatteet. Hän laittaa potilaan vaatteet kaappiin ja lunttaa samalla kengännumeron (ettei olisi niin paljon kysyttävää). Jos potilaan jalat ovat turvoksissa, tuodaan kolme numeroa isommat kengät tai remmikengät. Jos nekään eivät sovi haetaan muovipussitossut. Seurataan pystyykö potilas vaihtamaan vaatteet itse vai tarvitseeko apua. Sitten näytetään lähin vessa tai avustetaan potilas sinne. Kysytään lääkeallergiat ja ruoka-aineallergiat.

Ruokavalionkin kanssa on seikkaperäistä. Potilaat luettelevat erilaisia litanioita. Harvassa ovat yksinkertaiset ihmiset ja selkeät ruokavaliot. Vähälaktoosinen, maidoton, diabeetikko, gluteiiniton, ei paprikaa, ei tomaattia tai mansikkaa… pehmeä ruokavalio (=soseutettu), tutkimusruokavalio, ripulipotilaan ruokavalio, huono ruokahalu, tarvitsee nokkamukit tai muita apuvälineitä syömiseen. Kahvi maidolla, kermalla, mustana, ei makeutusta, makeutuksen kanssa, kolme sokerinpalaa, ei sokeria, ei rasvaa leivälle, ei leipää. Ei tummaa leipää. Haluaa kotikaljaa ruoalla (sairaalassa on hyvä kotikaljaresepti).

Kuitenkin ruoanjaon aikaan potilas sanoo:

”Saisiko tämän kaljan vaihdettua piimäksi?... Ai kalaa? En minä syö, vie pois, tuo velliä tilalle.”

Hoitaja: ”Tehän sanoitte, että teillä on maitoallergia.”

Potilas: ”Juu, mutta velli käy kyllä.”

Hoitaja vie vesilasin, hammasmukin, hammasharjan, kamman, mahdollisesti pissapullon, wc-tuolin, ämpärin, vaippoja ja lisää lakanoita ja sängynsuojuksia. Sairaudet vaativat lisätoimenpiteitä. Esimerkiksi jos on sydämen vajaatoimintapotilas, luodaan nesteohjelma ja nestelista ja selvitetään mitä nesteitä potilas on jo saanut aiemmassa hoitopaikassa. Muita erityispiirteitä: esimerkiksi diabeetikko, onko saanut insuliinejaan aikanaan, paljonko on verensokeri ollut, entä nyt? Onko syönyt tänään? Onko annettu tehostettua annostusta? Mikä on potilaan kotilääkitys? Tai jos on menossa esimerkiksi verenohennuslääke, lääkkeen määrä vaihtelee joka päivä veriarvojen mukaan, missä annostukset, mikä viimeisin veriarvo?

Missä ovat potilaan lääkekortit? Kun ne vihdoin löytyvät (jos löytyvät) pussukan pohjalta ne eivät silti ole ajan tasalla ja potilas kertoo vuolassanaisesti kuinka paljon lääkkeitä hän on todellisuudessa ottanut: ”Tuota en aio enää ottaa, sitä ja sitä voin ottaa sairaalassa, mutta en enää kotona. Lopetin sen lääkkeen omia aikojani, koska oli liian kallis.” Potilaan kertomuksesta voi selvitä mitä vaan vaikkapa, että kortisoni on mennyt jo vuoden(!). Siitä aiheutuu jatkotöitä. On muistettava kysyä lääkäriltä lääkityksestä, röntgenkuvista ja osteoporoosin tutkimisesta jne. Joku lääke on mennyt aamuisin, ei iltaisin niin kuin kortti sanoo. Tietty erikoislääke on jäänyt kotiin, potilas kysyy, saako sitä sairaalasta, on tärkeä merkitä, minä kahtena päivänä viikosta sitä on mennyt. Potilas mainitsee asioista, joista toivoo hoitajan kertovan lääkärille. Tällaisia yksityiskohtaisia keskusteluja käydään usein pitkään ja hartaasti, jotta päästään vallitsevan tilanteen tasalle.

Hoitaja haastattelee potilasta lisää: Kuka hoitaa kotona olevaa a) vaimoa b) miestä c) kissaa d) koiraa? Onko kotiavut peruttu? Ovatko omaiset tietoisia potilaan sairaalassa olosta? Mistä löytyy kotiavun ja omaisten yhteystiedot? Hoitaja antaa osaston puhelinnumerot, potilaalle oman puhelinnumeron (aktivoidaan kansliasta käsin). Muistetaan viedä potilaan tiedot tarvittaville listoille: ruokalista, keittiölista, verenpainelista, painolista, lääkelista, tietokoneelle sisäänkirjoitettavaksi ja puhelinkoneelle tiedot.

Potilaalta mitataan verenpaine, pulssi, lämpö, paino, kysytään pituutta. Tarvittaessa mitataan muita vitaalitoimintoja tilanteen mukaan. Viedään happimaskia, kävelyapuvälinettä, kestokatetritelinettä… Kävelykuntoiselle potilaalle esitellään osastoa ja sitä mistä löytyy suihku, vaatteita, pyyhkeitä, kanslia, päiväsali, hissi jne. Kerrotaan osaston päiväohjelmasta.

Sitten hoitaja kirjaa kaikki onkimansa tiedot potilastietoihin ja eri listoille ja aloittaa paperisodan. Potilaan tiedot ovat kirjekuoressa. Jos on tullut monta potilasta, kirjekuoret ovat pinossa odottamassa avaajaansa. Perushoitaja tuo lippulappuja lisää sen kun ehtii: tietoja painoista, toiveista, puhelinnumeroista, verenpaineista, jo annetuista tai otetuista lääkkeistä. Hoitajat jatkavat löytöjään: on verenohennuskortteja, elintenluovutuslappua, veriryhmää jne. Perushoitajat ilmoittavat kanslian ohi kulkiessaan kysyneensä jo tietyt asiat jo tietyiltä potilailta ja mainitsevat jostain mitä pitää vielä varmistaa. Jos uusia potilaita on tullut useita, alkaa viimeistään tässä kohtaa muisti pätkiä. Mitkä potilaat olivat selvillä jo siltä ja siltä saralta…ööö?

Omaiset alkavat soitella. Onko se ja se tullut jo osastolle? On joo… Hoitaja koettaa vaikuttaa luotettavalta ja asiaan perehtyneeltä, vaikka ei ole koko potilasta välttämättä vielä nähnytkään. Potilas on yksi niistä viidestä uudesta potilaista eikä hoitaja ole varma puhutaanko nyt siitä rollaattorilla kulkevasta huivipäisestä rouvasta vai siitä pirteästä valkotukkaisesta rouvasta. Hoitaja yrittää miettiä kuumeisesti miten voisi hyödyntää omaisen puhelimen päässä olemista ja kyselee kaikenlaista, mutta potilaan kokonaistilanteen muodostaminen on vaikeaa etenkin jos ei ole päässyt perehtymään potilastietoihin vielä. Ei tiedä mitkä olisivat hyvät ja tärkeät kysymykset tässä vaiheessa.

Hoitaja kirjoittaa kaikkia huomautuksia potilaan tietoihin eri kohtiin kuten: Missä potilaan vaatteet ovat (jääneet toiseen hoitolaitokseen tai kotiin, tullut yövaatteissa pakkasella, kotiutuessa ei ole varusteita)? Kuulolaite oikeassa korvassa, hammasproteesit jääneet sinne tai tänne. Ota selvää mikä on tietty lääkeainepitoisuus verestä. Potilas haluaa tietää sitä, omainen haluaa tietää tätä.

Hoitaja lukee viimeaikaisia tietoja ja vertaa aiempaan hoitosuunnitelmaan ja siitä vedetään johtopäätöksiä ja jatkosuunnitelmia: Pyydetään fysioterapeutti käymään lähipäivinä. Muista ottaa ompeleet pois tiettynä päivänä. Haavanhoito-ohjelma. Koska otetaan keuhkokuva? Seuraa pulssia/verenpainetta/haavaa/orientaatiota. Milloin seuraava labrakontrolli? Koska potilas saa liikkua? Mikä sopiva lääkeannos? Kotona pärjääminen?

Sitten odotellaan lääkäriä käymään ja määräyksiä (jotka hoitaja olisi voinut itsekin tehdä ja joskus tekeekin jos on huolimaton/kiireinen lääkäri). Lääkärin kuuluu nähdä ja tutkia potilas tulopäivänä jotta asiat ovat juridisesti OK ja potilaan vointi huomioitu lääkärin taholta. Joskus lääkäri joutuu herättämään potilaan keskellä yötä ollakseen potilaan virallisesti nähnyt ja tarkastanut, vaikka eivät muuta kuin vaihtaisi muutaman sanan.

Usein päivystävä lääkäri on eri erikoistumisalan lääkäri eikä hän määrää mitään muutoksia tai saattaa määrätä osaston rutiinikokeet. Sitten hoitaja miettii, miksi ne pitäisi ottaa, kun ne on juuri sinä päivänä otettu ja kunnossa. Hoitajan olisi kuitenkin noudatettava lääkärin määräyksiä, mutta ei viitsisi lääkärin peräänkään soitella, koska he ovat kiireisiä ja hankalasti tavoitettavia. Hoitajan esittämiin kysymyksiin kuten esimerkiksi ”Korotetaanko nesteenpoistolääkettä” tai ”Mikä kipulääkitys?” ja lääkeannosten perässä oleviin kysymysmerkkeihin ei ole vastattu. Tuntuu hullulta, että valmiiksi mietittyihin ja valmisteltuihin asioihin ei vastata. On tavallista, että lääkäri käy osastolla niin, ettei hoitaja edes näe häntä. Hoitaja ei ehdi odotella lääkäriä eikä lääkäri hoitajaa, koska kaikilla on kiire.

Joskus hoitaja ohjaa uutta, kokemattomampaa lääkäriä ja kertoo, mitä potilaille yleensä määrätään tai mitä tietyissä tilanteissa tehdään. Ei ole tavatonta, että päivystävänä lääkärinä on kirurgi, joka on tottunut nesteyttämään leikkauspotilaita reippaasti. Kun hän tulee sisätautien puolelle tutkimaan potilasta saattaa hän määrätä 3 000 millilitran nesteohjelman sydämen vajaatoimintapotilaalle (joka olisi siis potilaalle vahingollista/hoitovirhe). Toisaalta kirurgit huolehtivat potilaalle aina tehokkaan kipulääkityksen, jota taas sisätautilääkärit panttaavat niin pirusti.

Joko lääkärin ohjeen mukaisesti (tai niitä sopivilta osin noudattamatta) jatketaan potilaan hoitoa ja salapoliisityötä. Hoitaja koettaa selvittää, mistä on kyse kun potilas on juuri kotiutunut naapuriosastolta ja on taas osastohoidossa ja potilas kertoilee ilman logiikan häivää asioitaan: ”Kertokaas uudestaan, milloin lopetitte sen ja sen lääkkeen. Miksi? Milloin se oli aloitettu ja mitä se aiheutti? Entä nyt, koska kuume alkoi? Miten pärjäsitte kotona?” jne. Kun hoitaja pitkällisten neuvottelujen jälkeen saa tiedot koostettua ja välittää ne lääkäreille tiedoksi, niitä ei noteerata. Aivan kuin lääkärit eivät olisi hoitajan (lyhennettyä) versiota kuulleetkaan ja määräävät aloitettavaksi juuri sen lääkkeen jota potilas ei halunnut ottaa. 

Esimerkiksi potilas on kertonut ottaneensa tiettyä beetasalpaajaa ja tuntenut olonsa pahoinvoivaksi ja oksennellut kotona. Päivystävä lääkäri saattaa uskoa potilasta/hoitajaa ja vaihtaa beetasalpaajan toiseen. Hoitaja siirtää muutokset ja määräykset potilaan tietoihin ja lääkelistoille, jakaa uuden lääkkeen ja ottaa vanhat merkinnät pois. Seuraavana päivänä viikonlopun takapäivystäjä muuttaa lääkityksen takaisin alkuperäiseen beetasalpaajaan ja maanantaina tulee osastonlääkäri joka muuttaa sen kolmanneksi beetasalpaajaksi. Kolme päivää on mennyt hakuammunnassa. Potilas ei ole saanut mainittavaa apua, hoitajat merkitsevät merkitsemistään muutoksia ja määräyksiä potilastietoihin ja lääkelistoihin, seuraa oireita ja sivuvaikutuksia ja tiedottaa jatkuvasti potilasta missä mennään (koska lääkärit tekevät määräykset kansliassa tai puhuvat niin epäselvästi ettei potilas ymmärrä). Hoitajan uskottavuus alkaa kärsiä vaikka kyse on lääkärien touhuiluista. Potilaiden on monesti vaikea tiedostaa, että hoitaja on välikäsi. Miksi pitää olla välikäsiä? Miksi lääkäri ei voi laskeutua potilaan tasolle ja jutella potilaan kanssa, jolloin heti kerrasta tulisi oikea hoito?

Vaikka hoitaja kuinka uurastaa ja yrittää pitää muistinsa kasassa ja ajatukset valppaana, aina unohtuu jotain tai jokin asia jäi huomiotta. Mielessä pyörivät osastonhoitajan vaatimukset työn kehittämisestä ja erilaisista hoitoteorioista, jotka pitäisi myös huomioida. Kanslian pöydällä lojuu Sairaanhoitaja-lehti jossa on teoriaa potilaan huomioinnista, työn arvioinnista, iäkkään potilaan unensaannista, dementoituneen henkilön kohtaamisesta, aseptiikan huomiomisesta… Vaatimusten lista jatkuu loputtomiin. Lukemattomia asioita pitäisi huomioida samanaikaisesti.

Tämä kaikki siis on vain yhden potilaan hoitoa ja vastaanottoa, johon saa mennä mielellään maksimissaan puolisen tuntia, tunti olisi aivan liikaa, koska työvuoroon kuuluu niin paljon, paljon muutakin. Kaikki on yhtä pikakiitoa. Yhden sairaanhoitajan ja perushoitajan vastuulla on yhteensä 18 potilasta plus ylipaikoilla olevat potilaat ja heitä kaikkia pitäisi ehtiä hoitaa, tarkkailla, avustaa, ruokkia, pestä, lääkitä, kävelyttää jne. yksilöllisesti ja heidän tarpeidensa mukaisesti.

Äkkiä luulisi potilaan vastaanottamisen olevan aika yksinkertainen juttu.

Rankka kutsumus –kirjasta uusi painos

Kohu hoivakotien ympärillä on johtanut siihen, että 2000-luvun alussa kirjoittamani kirja, on edelleen mitä ajankohtaisin. Ei anna mairittelevaa kuvaa terveyden- ja sairaanhuollosta. Kirja-aineistoni seisoi monta vuotta laatikossa, ensin ullakolla sitten aitassa, ennen kuin lähetin sen kustantamoille tarjolle.

Rankka kutsumus, Sairaanhoitajan päiväkirja julkaistiin ensimmäisen kerran kesällä 12 vuotta sitten. Olen jo silloin esittänyt sitovia hoitohenkilöstömääriä, että hoidon laatu ei kärsisi. Tarttiskohan viimein oikeasti tehdä jotain?

Ote Rankka kutsumuksesta:

”Koska terveyden- ja sairaanhoidon työntekijät ovat valittaneet uupumustaan ja potilaat huonoa palvelua, on sosiaali- ja terveysministeriö halunnut määritellä hoitoalan palveluiden laadun. Sen puitteissa kunnille on annettu henkilöstömääräsuosituksia. Laatusuositustasoja on määritelty, ja on ymmärretty, että henkilöstön riittävyydellä on laadun kannalta suuri merkitys. Nämä ovat kuitenkin vain toimenpidesuosituksia, eivätkä sitovia normeja. Se tarkoittaa, että vaikka laatutavoitteet ja henkilöstön minimimäärät jäisivät toteuttamatta, kunnille ei seuraa siitä mitään. Olisi tärkeää, että kunnat velvoitettaisiin valtion taholta toteuttamaan nämä toimenpiteet sen sijaan, että niitä vain suositellaan.”

Rankka kutsumusta on jälleen saatavilla. Jos joku haluaa tilata, se onnistuu TÄÄLTÄ.

Rankka kutsumus -kirjasta uusi painos

Kirjaa taas saatavilla.
Tilaa kirja hintaan 20 €.