Erikoismustarastas ilahduttaa

Viime vuonna näihin aikoihin lintujen ruokintapaikalle ilmestyi tämän näköinen mustarastas. Se ei ollut kokonaan musta vaan sillä oli valkoisia höyheniä, joista puuttuu tumma pigmentti. Tällaista synnynnäistä muutosta pigmentin tuotannossa kutsutaan leukismiksi.

Oli mukavaa, kun mustarastaan pystyi tunnistamaan juuri siksi tietyksi linnuksi erikoisen värityksensä perusteella. Vaikka tiedän, että pihapiirissä viihtyvät samat linnut, sitä on vaikea todistaa vedenpitävästi. Linnut kuitenkin käyttäytyvät tietyllä luottavaisella tavalla (vuodesta toiseen), josta tiedän niiden olevan tuttuja lintuja. Ne tuntevat minut ja käyttäytymistapani, vaikka minä en aina tunnista niitä ja niiden tapoja - hyvistä yrityksistäni huolimatta. On harmillista, että meiltä puuttuu eläinten kyky nähdä UV-valoa ja erilaisia polarisoivia värejä. Olisi kiva tunnistaa eläinyksilöt toisistaan aina eikä vain poikkeustapauksissa.

Rengastus on ollut ihmisten tapa tunnistaa lintuyksilö samaksi ja oppia sen käyttäytymisestä ja muutoista, mutta se vaatii ikävää linnun pyydystämistä ja kiinniottamista. Alkutalvesta lähialueella havaittiin viiksitimaleita, ne ovat harvinaisuuksia näillä main. Linnut olivat alkuun olleet luottavaisia ja päästäneet ihmisiä lähelleen katselemaan niitä. Uudenvuoden tienoilla linturengastajat olivat virittäneet verkkonsa, pyydystäneet viiksitimalit ja rengastaneet ne. Sen jälkeen havaintoja linnuista on ollut vaikea tehdä. Linnut oppivat, ettei ihmisiin ole luottaminen ja alkoivat karttaa paikkaa jonne lintuhavainnoitsijat tulivat.

Mustarastaan erikoinen väritys teki mahdolliseksi tarkkailla sitä yksilönä häiritsemättä sen elämää. Kuulin vajaan kilometrin päässä asuvalta ystävältäni ”erikoismustarastaan” käyvän heidänkin pihallaan. Oli kiva ajatella, että se pärjäsi ja viihtyi ruokintapaikkojemme välillä.

Kesän tullen mustarastas katosi. Oli mahdoton tietää kuoliko se vai lähtikö se muualle pesimään. 

Kunnes tuli taas talviruokinnan aika. Kuka tulla tupsahti pihaan?

Vertailin valokuvista valkoisia laikkuja. Sama kaveri! Tuli niin hyvä mieli, kun se tulollaan vahvisti luottavansa tähän paikkaan ja jäi talveamme ilahduttamaan.  

Kevät 2014. Ruokintapaikka ei ole kovin esteettinen paikka kuvata lintuja. Pääasia onkin, että linnut viihtyvät.

Talvella 2015 ikkunan läpi kuvattuna (ja minähän en tunnetusti pese ikkunoita, ettei linnut lennä niitä päin, hih).

kevät 2014

talvi 2015

Saanko esitellä: Herra ja rouva talitiainen

Lintujen seuraamiseen tulee uutta mielenkiintoa, kun erottaa "tyttö ja poika" linnut toisistaan.
(Seuraava pätee myös sinitiaiseen.)

Koiraalla on paksu ja selvä vatsajuova. (Mitä paksumpi, sen korkeammalla se on tinttien hierarkiassa.)

Naarastintillä vatsajuova on selvästi kapeampi ja haaleampi.

Tee sitä mistä nautit

Olin viime viikonloppuna ystäväni luona kylässä. Istuimme pihalla ja nautimme kesäpäivästä. Emme olleet tavanneet pitkään aikaan, joten puhuttavaa riitti. Vähän väliä keskustelumme keskeytyi, kun ystäväni kysyi: ”mikä lintu tuo oli, joka sukelsi tuonne orapihlaja-aitaan? Sieltä on kuulunut aina välillä mitä kummallisimpia ääniä. Olisiko jollakin linnulla pesä siellä?”

Orapihlajissa oli useita lintuja: kirjosieppoja, talitiaisia, varpusia, punarinta ja pajulintu.
- Onko siellä niitä niin montaa erilaista? Ilmankos sieltä niin kova meteli kuuluukin välillä, ystäväni totesi ihmeissään.

Keskustelumme eteni jotakuinkin tähän tyyliin:
- Jaahas, mikäs käsityö sulla nyt on työn alla, kysyin ystävältäni.
- Virkkaan tällaisia joutsenia. Näistä tulee pöytäkoristeita sinne häihin.
- Ihania! Miten sä kaikki keksitkin?! Hääväki hurmaantuu… Kuuntele, nyt palokärki huutaa!
-  Ai sekö se olikin! Se huutaa täällä usein, mutta en vain tunnista lintuja ja niiden ääniä. Entä mikä tuolla nyt kiljuu?
-  Se on edelleen se palokärki. Se pitää vähän eri ääniä riippuen siitä lentääkö se vai onko se paikallaan.
-  Palokärki? Olen aina ajatellut, että tuo ääni kuuluu jollekin pienemmälle linnulle.
-  Miten sä pystyt virkkaan noin nopeasti ja vielä juttelemaan samaan aikaan? Mä menisin ihan sekaisin. Mun tarttis kokoajan keskittyä silmukoiden laskemiseen. Sun kädet käy niin sukkelaan!
-  Tähän on niin tottunut kuule. Sitten kun nää on valmiit, laitan näiden kauloihin sellaiset rautalankatuet ja muotoilen ne sydämen muotoon.
-  Jaa rautalangalla? Miten ihmeessä sä kaikki osaat?!
-  Voi kuule, mä niin nautin tästä! Tällainen on just mun lempihommaa! Tää on ihanaa!
-  Mä varmaan tuskastuisin ja pistäisin kutimet sivuun hyvin pian…. Kuuntele, tää on testi. Minkä linnun ääni tuo on?
-  Apua, en mä tiedä. Olisiko rastas?
-  Ei kun se on edelleen se palokärki.
Purskahdimme nauruun.

Jos haluaisin oppia virkkaamaan, hankkisin lankoja ja välineitä, erivärisiä ja vahvuisia lankoja ja eripaksuisia puikkoja. Pyytäisin ystävältäni neuvoa, tavaisin ohjeita ja tulkitsisin lyhenteiden merkityksiä.  Virkkaisin kieli keskellä suuta, purkaisin ja virkkaisin taas. Alkuun keskittymiseni menisi yksinkertaisen patalapun virkkaamiseen. Pikkuhiljaa, jos jaksaisin harjoitella, taitoni kasvaisivat. Vuosien kuluttua hääkoristeiden virkkaus tuntuisi nautinnolta ja tapahtuisi kuin itsestään, toisella kädellä. Pystyisin juttelemaankin samaan aikaan, niin kuin ystäväni.

Lintujen oppiminen ja tunnistaminen on samanlaista. Ensin on hankittava kiikarit, luettava lintukirjoja, tehtävä muistiinpanoja, opiskeltava lintujen tuntomerkkejä ja pyydettävä kaverilta tunnistusapua. Opeteltava kieli keskellä suuta, havainnoitava, ihmeteltävä, erehdyttävä ja yritettävä uudestaan, kunnes tunnistaminen onnistuu. Suomen yleisimmän linnun, pajulinnun, tunnistaminen voi olla aluksi tosi hankalaa (koska lintu on kovin vaatimattoman näköinen ja laulaa piilossa).

Toiseksi yleisimmän peipon tunnistaminen sujuu jo helpommin, koska peippokoiras on värikäs ja laulaa kovaan ääneen näkyvällä paikalla.

Internet on tehnyt lintujen tunnistamisesta (jos käsityöharrastuksestakin) helpompaa. Käy kurkkaamassa esimerkiksi "Luontoporttiin". Siellä voi tunnistaa lintujen lisäksi esimerkiksi kasveja, kaloja ja perhosia.

Vaikka kuinka harjoittelisi, aina ei voi onnistua. Joku käsityö jää pitkäksi aikaa lankakoriin odottamaan sopivaa hetkeä ja inspiraatiota, joskus saattaa mennä vuosia ennen kuin oppii tunnistamaan tietyn linnun. Tärkeintä on harjoitella ja tehdä sitä mistä nauttii.

Kiitos P! Oli ihana nähdä.