Rikkomalla tavallisten tottumusten kaavan saamme vapautta jota kaipaamme

Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa kääntymässä. Ollessani lähdössä pois hoitaja sanoi, että hänen täytyy käyttää tilaisuus hyväksi ja kiittää Irti oravanpyörästä -kirjastani. Hän kertoi jo pidempään miettineensä, ettei elämä voi jatkua näin. Työ värittää koko elämää, vapaa-aikaa jää vähän eikä hänellä ole kohta ole enää ystäviä, kun ei ikinä ehdi tavata heitä. Hän kertoi, että hänellä oli viime aikoina tullut vastaan erilaisia muistutuksia tai ”merkkejä”, että hänen pitäisi ryhtyä elämänmuutokseen eikä ainoastaan haaveilla siitä. Muun muassa hänen kollegansa oli jäänyt eläkkeelle ja saanut pian sen jälkeen aivoinfarktin.

Kannustin hoitajaa kuuntelemaan tuntojaan tarkasti. Elimistö on viisas. Hän sanoi kokevansa jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että hellittäisi tahtia ja lepäisi. Pystyin niin eläytymään tuohon tunteeseen. Muistan kun olin lopettanut vakituisen työni, koin huonoa omaatuntoa siitä etten ollut joka hetki tehokas ja suorittanut montaa asiaa kerralla. Mennessäni päiväunille mietin, kuinka kollegat paahtoivat paraikaa töissä tukka putkella. Olenko oikeutettu tähän? Saanko levätä ilman huonoa omaatuntoa? Nykyään moiset ajatukset huvittavat. Kukaan ei kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minun oli työpäivän jälkeen pakko mennä päiväunille jaksaakseni edes jotain siitä mitä loppupäivästä oli jäljellä.

Omasta terveydestä huolehtimisesta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä. Miksi työnantajat tai esimiehet eivät tunne syyllisyyttä siitä, että työolot eivät parane tai siitä etteivät kuuntele hoitajia kuinka hoitoalaa voisi muuttaa?

Elämä on valintoja. Toiset tekevät yhdenlaisia, toiset toisenlaisia. Emme ole valinnoistamme kenellekään tilivelvollisia. On ihan hullua, että tuon tapaisia syyllisyyskeskusteluja edes joutuu käymään itsensä kanssa, mutta monilla hoitajilla on korkea sisäänrakennettu velvollisuudentunto.

Hoitaja kertoi pohtivansa maalle muuttoa minun tapaani. Sanoin ettei hänen pidä ottaa itselleen mallia toisten ratkaisuista vaan hänen olisi löydettävä itselleen tarpeelliset yksilölliset ratkaisut. Soveltaminen on elintärkeää.

”Mutta missä minä sitten kasvatan ruokaa, jos en asu maalla?” hän kysyi.

Palstapuutarhassa. Parvekkeella. Ikkunalaudalla. Mökillä. Ystävän tai sukulaisen pihalla, sissiviljelynä… Vaihtoehtoja on vaikka kuinka, kun laittaa mielikuvituksensa liikkeelle. Ei sitä varten tarvitse itseään sitoa velkarahaan tai maalle muuttoon. Eikä ruoan kasvatuskaan ole se pointti. Pelkästään se että ohjaa ajatuksensa itsestä poispäin tuo valtavaa hyvinvointia. Ruoan kasvatus on tietysti oiva keino siihen: maan muokkaaminen, tuoksut, pieneliöt ja kasvun ihaileminen tuovat valtavaa tyydytystä ja siinä unohtuvat työhuolet, ihmissuhdedraamat, sosiaalinen media ja turha touhuilu. Maata penkoessaan ja luonnossa ollessaan ihminen on terveen äärellä, vaikkei saisi yhtään satoa.

Hoitaja kertoi olevansa joskus niin väsynyt, että menee shoppailemaan ihan vaan saadakseen hetken mielihyvää ja lohtua. Kuitenkin heti kotona on jo paha mieli ja tyhjä olo, että meni tekemään niin, kun ei kuitenkaan oikeastaan tarvinnut mitään. Tulee tavallaan krapula. 

Kannustin hoitajaa, että jos on selviytynyt vuosikausien hoitajan työstä, aivan varmasti selviytyy elämän yksinkertaistamisesta. En yllytä ketään jättämään työpaikkaansa tai lähtemään hoitoalalta vaan että ihmiset löytäisivät inhimillisempiä ja yksiöllisiä tapoja elää. Ei pidä jumiutua ”joko tai” mustavalkoisiin vaihtoehtoihin.

Kerroin, että elämää voi muuttaa ihan siinä nykytilanteessakin. Sen sijaan että suuntaa ostoskeskukseen tai ottaa puhelimen kouraansa, suuntaa lähimetsään ilman lompakkoa ja pitää puhelimen suljettuna. Ei maksa mitään ja elämä kohenee huikeasti saman tien.

Meillä ei tarvitse olla täydellistä ratkaisua tai viimeisteltyjä puitteita ollaksemme onnellisia. Pienten muutosten tekeminen arkeen tuo vapautta ja on sitä tärkeää matkalla oloa. Tuomalla arkeen pieniä muutoksia, rikomme tavallisten tottumusten kaavan ja se tuo vapautta jota kaipaamme.

Juttelimme pikavauhtia, koska seuraava asiakas oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Hoitaja jäi mieleeni pitkäksi aikaa ja mietin, millaisia ratkaisuja hän mahtaa tehdä tulevaisuudessa. Olisi ollut niin paljon keskusteltavaa. Muun muassa tällaisia olisin halunnut hänelle vielä sanoa – ja vaikka mitä muuta:

• Tärkeintä on säilyttää terveys ja tasapaino. Meitä ihmisiä ei ole luotu näin kauhistuttavaan touhuamisen määrään, ilmastonmuutos ja luontokato kertovat siitä kaiken. Elämästä ja työstä pitäisi saada tuntea tyydytystä eikä tuntea itsensä rangaistusvangiksi ja odottaa vain vapaapäiviä tai eläkkeelle pääsyä.

• Elämä on lyhyt. Huomisesta ei kukaan tiedä.

• Sairastuminen tai kuoleman mietiskeleminen auttaa erottamaan, mikä on olemassaolomme kannalta olennaista. Tuntisitko eläneesi täyden elämän, jos kuolema tulisi kohdallesi huomispäivänä? Tuntuuko sinusta, että olet täyttänyt tehtäväsi tässä elämässä? Mikä kestävä asia (ei lyhytkestoinen nautinto) saa sinut tuntemaan aitoa iloa ja tyydytystä? Mihin käytät aikaasi, rahaasi ja energiaasi? 

• Tekee hyvää olla hiljaisuudessa. Tuntuu siltä, kuin nyky-yhteiskunnassa ihmiset ohjautuvat ulkoapäin. Mennään ylivirittyneessä tilassa virikkeestä toiseen. Silloin selkeä mieli ei ohjaa valintoja, vaan ulkoiset vaikutteet. Se johtaa siihen, että on vaikea toimia oikein ja teemme yhä enemmän päätöksiä, jotka heikentävät tasapainoamme. Etäisyyden ottaminen ja elämän rauhoittaminen auttaa näkemään selkeämmin, miten kannattaa toimia saadakseen lisää sopusointua. Rauhoittuminen tuo elämään luonnollisella tavalla tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta.

Kohtaamisestamme jäi hyvä mieli. Vitsailin, että eiköhän minun paikalle ilmaantuminen ollut hänelle se vihonviimeinen ”merkki”, jolla hoitajaa koetettiin vakuuttaa jostakin. Kun ihminen on tehnyt päätöksensä jostakin, hänen avukseen alkaa ilmaantua erilaisia erikoisia kohtaamisia ja onnekkaita sattumia. Niitä pitäisi olla rohkeus uskoa ja seurata.  

Joutsensynkroniaa

Ajattelin kertoa teille kuinka pienistä onnekkaista sattumista luonnoneläinten elämän tulkitsemisessa ja ymmärtämisessä (ja auttamisessa) on kyse.

Ystävämme Helena ja Masa ovat vuosittain seuranneet ”omia laulujoutseniaan” Tohlopinjärven rannalla. He kummastelivat minne joutsenet aina katoavat. Kuten viime kesänä: laulujoutsenet tulivat keväällä, rakensivat pesän, hautoivat ja viimein näyttäytyivät kolmen poikasen kanssa, mutta sitten ne katosivat. Tohloppijärvellä ajeltiin pienveneillä. Ehkä joutsenet häiriintyivät. Minne ne olisivat voineet mennä? 

Mietimme minne Tohlopinjärvi laskee. Olisiko mahdollista, että laulujoutsenet veisivät poikasensa Vaakkolampeen? Kai se olisi periaatteessa mahdollista, mutta tuntui aika hankalalta ja riskialttiilta. Siinä pitäisi ylittää Pispalan valtatie ja junarata. Menisikö jossain oja, joka alittaisi vilkkaasti liikennöidyn tien? Ratkaisu tuntui jokseenkin epätodelliselta, mutta mahdolliselta. Joutsenmysteeri jäi selvittämättä, mutta pysyi mielessä, jospa se ratkeaisi joskus. 

Toimin viime kesänä Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin vapaaehtoisena kesäkisavastausten kerääjänä. Kesäkisassa kerättiin luontomuistoja. (Lue kesäkisasta täältä. Pdf latautuu.) Ihmiset saivat kertoa luontomuistoistaan, siis ihan mistä tahansa luontoon liittyvästä muistosta. 

Aivan ”sattumalta” eräs kisan vastaajista kertoi kävelevänsä hyvin usein Vaakkolammen puistikossa. Viime kesänä lampeen oli ilmestynyt laulujoutsenperhe. Ajankohta täsmäsi kumman hyvin samaan hetkeen kuin Tohlopinlammen joutsenet katosivat. Poikasiakin oli samat kolme. Voi ihme ja kumma! Kyllä ne varmaan ovat samat joutsenet, mietimme. Varmoja emme tietenkään voineet olla.

Tänä kesänä toistui sama juttu. Masa piti meitä ihanasti ajan tasalla väliaikatiedotuksin: Laulujoutsenet saapuivat! Nyt ne pesivät! Laulujoutsenilla viisi poikasta!

Ja taas ne katosivat! Olisivatko ne todella voineet siirtyä sinne Vaakkolampeen? 

Miten sattuikin, että pian Masa luki Aamulehdestä, että poliisit olivat ohjanneet laulujoutsenperhettä Pispalassa junaradalla. Sitten kaiken kukkuraksi Tori-lehti julkaisi lukijan ottaman kuvan, jossa laulujoutsenperhe ylittää vilkasta Pispalan valtatietä. 

Ja poikasia on viisi! Eiköhän ne Tohlopista olleet tulossa! Joutsenten on täytynyt eksyä matkalla - tai sitten ne tiesivät tarkasti olinpaikkansa mutta olivat pakotettuja kiertämään esteitä. Onko kuluneen vuoden aikana rakennettu esimerkiksi lisää taloja, jolloin joutsenten entinen kulkureitti on mennyt tukkoon? Onneksi joutsenet pääsivät turvaan!

Näin joutsenmysteeri (ja -perhe) on kummallisella tavalla selvinnyt. Muistakaa: ei ole sattumia tai vahinkoja, vaan synkroniaa.

Edit 6/2014: Sain sähköpostia henkilöltä, joka oli lukenut tämän blogipostauksen. Hän kertoi, että hänen puolisonsa oli ollut tuolloin VR:n liikenteenohjauksessa töissä ja pysäytti junaliikenteen, jotta joutsenet pääsivät turvallisesti raiteiden yli. :D

Keskiviikkokolumni: Sattumia eikä vahinkoja tapahdu

Halusin kirjoittaa intuitiosta ja siitä miten tärkeää se on hyvinvoinnillemme. Mutta kuinka selostaa jotain niin suurta lyhyessä kolumnissa? Mitä intuitio itse asiassa on? Se on esimerkiksi sitä, kun astuu kahvilan ovesta sisään ja aistii heti tunnelmasta, ettei halua jäädä sinne ja kääntyy pois. Tai sitä kun matkustaa toiselle paikkakunnalle, ihastuu välittömästi sen ilmapiiriin ja haluaa sinne toistekin.

Mihin ennakkoaavistukset ja tuntemukset perustuvat? Sitä ei pysty selittämään loogisesti, jonkin asian vain tietää, tietämättä miksi tietää. Se on sitä, että tietää mitä ei halua. Tai tietää mitä haluaa lisää, mutta toisaalta ei pysty sanomaan mitä se jokin on mitä haluaa. Se on alitajuinen tunne, vaisto, energia, kuudes aisti tai henkiinjäämisaisti. Sen perusteella toimiminen tuntuu kuitenkin aina poikkeuksetta hyvältä. Yliaistillisia, kummallisia ja mystisiä yhteensattumia tapahtuu usein esimerkiksi läheisen ihmisen kuoltua tai luonnossa kulkiessa, kun tunteemme ovat herkistyneessä tilassa.

Maaliskuun Keskiviikkokolumnissa kerroin miten Linnunsulka näytti elämälleni suunnan. Olen tehnyt dramaattisia elämänmuutoksia ja päätöksiä seuraamalla tätä mystistä tunne-energiaa – miksikä sitä nyt haluaakin kutsua. Silloiset läheiseni suhtautuivat naureskellen ”päähänpistoihini”, erilaisiin johtolankoihin ja merkkeihin, joita seurasin ja kuuntelin. Kuulin olevani hurahtanut hihhuli ja varmaankin töistä ylirasittunut. Eiväthän sivistyneet ihmiset voi elämäänsä perustaa vaistonvaraisiin asioihin. Minun ei ole kuitenkaan koskaan käynyt huonosti intuitiotani kuunnellessani, päinvastoin hyvinvointini on lisääntynyt merkittävästi. Muut kuittaavat ne hauskaksi sattumaksi tai viihdyttäväksi jutuksi.

Eläimet lähettävät ja seuraavat kokoajan erilaisia piiloviestejä ja signaaleja. Ne tietävät heti, kun ilmassa on jotain erikoista. Me ihmiset olemme unohtamassa tämän taidon. Pidämme tietoista ja loogista ajattelua valtavassa arvossa ja vähättelemme vaiston tai ”sattumien” merkitystä, koska niitä ei pysty järjellä selittämään.

Valitsin mahdottoman aiheen keskiviikkokolumniksi. Oikeita sanoja ei meinannut löytyä. Saattaisin jopa tehdä itseni naurunalaiseksi kirjoittamalla tällaisesta aiheesta. Pistin aiheen ja tekstiraakileen sivuun ja päätin murehtia sitä myöhemmin. Tyhjensin pääni katselemalla hömppäelokuvaa. Kuinkas siinä kävikään? Kun lakkaa tekemästä asioita väkisin, vastauksia alkaa löytyä joka paikasta.

Elokuvassa seurattiin intuitiota ja johtolankoja. Ei ollut sattumia tai vahinkoja, vaan synkroniaa. Elokuvassa toistui englanninkielinen sana serendipity. Se oli minulle ennestään outo. Se pitäisi tarkistaa sanakirjasta jossain vaiheessa.

Seuraavana päivänä lähdin Tampereelle kokoukseen. Olin etuajassa, joten menin kirjakauppaan selailemaan kirjoja. Minulla on tapana avata mikä tahansa kirja summanmutikassa saadakseni kirjan sivulta jonkin vihjeen tai johtolangan pohtimaani asiaan. Avasin kirjan ja vatsanpohjaani kouraisi. Kaikista niistä tuhansista kirjoista ja sadoista tuhansista sivuista avaamani sivu käsitteli serendipityä!

Hain kirjakaupan hyllystä sanakirjan: ”Serendipity = kyky tehdä sattumalta arvokkaita löytöjä, onnekas sattuma. ”. Siitä tosiaan oli kysymys! Miten jännittävää!

Minulla oli vielä aikaa, joten menin kahville. Istuin ikkunapöytään, vilkaisin pöydällä olevaa lehteä ja avasin senkin umpimähkään. Sivulla haastateltiin henkisyyden asiantuntijaa, joka kertoi kuinka erilaisia herkkiä energioita voi kehittää. Hykertelin löydöilleni ja tunsin olevani labyrintissa, joka johdatti minut aina takaisin samojen asioiden äärelle. Löysin arvokkaita asioita, joita en oikeastaan edes etsinyt. Kaivoin matoja, mutta löysin kultaa.

Mitä tästä opin? Kaikkea ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, jos ei halua, mutta hauskaa ja inspiroivaa arvokkaiden löytöjen tekeminen on. Pitää vain olla elämäntaitoa nähdä ne ja olla valmis näyttämään hiukan hölmöltä. Onnekkaita sattumia ei saa tapahtumaan. Ne vain tapahtuvat.